Päivi Pulakan työmaata on Siltamäen ostarin seutu. Kuvat: Satu Kemppainen
Päivi Pulakan työmaata on Siltamäen ostarin seutu. Kuvat: Satu Kemppainen

Papit eivät nykyään enää odottele kirkoissa, että ihmiset tulisivat heidän luokseen. He jalkautuvat!

– Mitä kuuluu?

Se on ihan hyvä aloitus. Sillä pastori Päivi Pulakka usein lähtee liikkeelle: kuulumisten kyseleminen on Päivin työtä. Hän on pappi, joka ei työskentele kirkossa vaan ostarilla, perhekahvilassa, senioripiirissä, ravintolassa – siellä, missä seurakuntalaiset liikkuvat. Kirkossa heitä nimittäin näkyy nykyään vähemmän.

No, mitä ihmisille kuuluu? Joulustressiä, riittämättömyyden tunteita. Terveyshuolia, yksinäisyyttä. Päivi on huomannut, että kun kuulumisia kyselee papin virkapaita päällä, vastaukseksi ei yleensä tule pelkkää ”ihan hyvää”.

– Yllättävän nopeasti aletaan jutella syvällisiä. Ihmisillä on tarve kertoa elämästään.

Minne Jeesus menisi?

Päivin asemapaikka on syyskuun alusta asti ollut helsinkiläinen Siltamäen lähiö, jossa asuu paljon lapsiperheitä ja eläkeläisiä. Täällä on oikea vanhan ajan ostoskeskus, 70-luvun linjakkainta lähiöarkkitehtuuria ja kohtuuhintaisia asuntoja. Marraskuussa ei tosin vaikuta siltä, että Vuoden Viihtyisin Kylä -palkinto olisi lähellä: tuuli on kylmä ja ihmiset kävelevät nopeasti tyhjän ostarin poikki. Päivinkin pitää etsiä ihmisiä sisätiloista, koska puistonpenkillä ei istu ketään.

Seurakunta tulee lasten tykö torstaiaamun perhekahvilassa, ja vanhemmilla (Hanna ja Sini) ja lapsilla (Martta, Olivia ja Stella) on tilaisuus tavata toisiaan.
Seurakunta tulee lasten tykö torstaiaamun perhekahvilassa, ja vanhemmilla (Hanna ja Sini) ja lapsilla (Martta, Olivia ja Stella) on tilaisuus tavata toisiaan.

– Usein käyn aamupäivisin leikkipuistossa. Siellä puhutaan arjesta ja jaksamisesta: mistä löytyisi isompi asunto, miten pärjätään taloudellisesti. Sitten voin käydä vaikka kirjastolla, uimahallissa, opiskelija-asuntolassa, ravintolassa. On varottava, ettei ärsytä näkymällä liikaa samassa paikassa.

Päivin työnantaja, Malmin seurakunta, päätti satsata katutyöhön reilu vuosi sitten. Yhdessä seurakunnan lähiössä eräs nuori oli päätynyt traagiseen tekoon, ja kirkkoherra Heikki Arikka vietti iltoja alueen ihmisten kanssa jutellen. Keskusteluseuralle oli kysyntää. ”Täällähän meidän pitäisi olla”, Arikka huomasi.

Pakkeja ei ole juuri tullut.

Täällä me nyt olemme, paikallisessa ravintola Rubiinissa. Arvatkaa, kuinka moni tulee juttelemaan papille, jonka seurassa on jo toimittaja? Ei kukaan, eikä täällä ehkä lounasaikaan kaivattaisikaan sielunhoitoa. Mutta Päivillä on asiaa myös ravintolan omistajalle: hän on parhaillaan puhumassa baaritiskillä siitä, voisiko täällä pitää Kauneimmat joululaulut.

– Miettikää sitä ihan rauhassa, palataan siihen, Päivi sanoo.

Päivi alkaa käydä Siltamäessä tutuksi. Alkusyksystä joku seurakuntalainen vielä kysyi, pitäisikö pastorin baarissa viihtymisestä huolestua. Nyt paikalliset osaavat jo tulla juttelemaan – Päivin mielestä yllättävän monet.

– Tavallisena seurakuntapappina tapasin niitä, jotka olivat jo valmiiksi kiinnostuneita seurakunnasta. Nämä ihmiset taas eivät ole pyytäneet minua. Oletin, että vastaanotto olisi kielteisempää, mutta pakkeja ei ole juuri tullut.

Yhtenä päivänä Päivi keskusteli kymmenen ihmisen kanssa kuolemasta. Ehkä kuolema on vieläkin tabu, josta on helpompaa puhua papille kuin ystäville. Puolison kuolemasta jaksetaan työpaikalla olla kaksi viikkoa kiinnostuneita, ja sen jälkeen vaivaannutaan. Pappi tietää, että suru ei lopu hautajaisiin.

– Mutta ei tämä mikään synkkä työ ole! Tapaan joka päivä myös lapsia, jotka odottavat joulua. Tutustun ihmisiin ja kuulostelen, millaista toimintaa voisimme yhdessä suunnitella.

Jotain uutta

Päivi ei ole ainoa laatuaan: jalkautuminen on kirkollinen trendi. Sen taustalla on havainto, että monet seurakuntalaiset eivät vain tule messuun, vaikka heitä kuinka patistaisi. Niinpä kirkkoherrat eri puolilla Suomea ovat miettineet, mitä Jeesus nyt tekisi ja päätyneet samaan johtopäätökseen: jos ihmiset eivät tule kirkkoon, mennään me sitten heidän luokseen! Kauppakeskuksiin, oppilaitoksiin, sairaaloihin, ostareille.

Taustalla on myös isompi murros. Olemme tutkimusten mukaan nykyään laimeasti uskonnollista kansaa, joista alle puolet uskoo enää Jumalaan. Taivaaseen uskoo useampi kuin helvettiin, enkeleihin yllättävän moni. Sekavaa häilyvyyttä! Ennen vanhaan tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan. Kirkkoon kuului mennä sunnuntaisin, Jumalaa pelättiin ja uskontunnustus tuli selkäytimestä.

Mutta yhtenäiskulttuurin aika on ohi ja kirkko uuden edessä, kun ihmiset kysyvät itseltään ”tarvitsenko juuri minä tätä”. Kirkosta eroaminen on helppoa, ja siihen on monia syitä: uskon puute, kirkollisveron suuruus, kirkon liian vanhoilliset mielipiteet, kirkon liian liberaalit mielipiteet. Moni ei vain koe tarvitsevansa kirkkoa mihinkään. Sielunhoidostakin kilpailevat pappien lisäksi monenlaiset terapeutit, muut uskonnot ja self help -kirjallisuus.

Joten nyt ollaan tässä: kirkko kokeilee uusia avauksia. Jos lähikuppilassa törmää nykyään epäilyttävän usein paikalliseen pappiin, hän saattaa olla työtehtävissä, ei alkoholiongelmainen. Hänelle saa varmasti mennä juttelemaan kummassakin tapauksessa.

Päivi on ravintola Rubiinissa jo tuttu näky. Ravintoloitsija Honkku mahduttaa juuri seurakunnan osuutta pikkujouluihin.
Päivi on ravintola Rubiinissa jo tuttu näky. Ravintoloitsija Honkku mahduttaa juuri seurakunnan osuutta pikkujouluihin.

Kinkkubingon ja bändin välissä

Jos ihminen kääntyy pois, häntä ei kiinnosta – silloin ei kannata lähestyä. Jos hän hymyilee tai näyttää vastaanottavaiselta, Päivi menee juttelemaan. Päivi varoo tunkeilevuutta, koska uskonnon tuputtaminen on suomalaisille kauhistus.

– Sellainen ei kyllä ole yhtään tyypillistä luterilaiselle kirkolle – en tiedä, mistä se ajatus edes tulee. Mutta se istuu sitkeässä, ja sitä tässä koetetaan rikkoa.

On muitakin virhekäsityksiä, joista voisi Päivin puolesta jo päästä eroon: esimerkiksi se, että papin seurassa ei saa kiroilla. Tai se, että kirkossa lähinnä riidellään siitä, voiko homoja vihkiä.

– Ne sisäiset riidatkin ovat toki totta, ja satuttavia tosi monelle. Kirkossa on niin paljon jäseniä, että yhteistä kantaa on vaikea muodostaa. Mutta kunpa ihmiset näkisivät myös sen kaiken hyvän, mitä me koko ajan tehdään.

Ai mitä hyvää? Monenlaisia kerhoja, jumppia, sielunhoitoa, etsivää vanhustyötä. Paljon joulupolkuja, puurohetkiä ja yhteislaulua. Parissakin lähikirkossa tarjotaan jouluateria ja illanviettoa niille, jotka eivät halua viettää aattoa kotona.

– Uusina juttuina on diakonian puolelle tulossa esimerkiksi raha-asianeuvonta. Lapsityössä taas aloitetaan lapsenhoitopalvelu, jotta vanhemmat pääsevät levähtämään tai käymään asioilla, Päivi luettelee.

Uskonnon tuputtaminen on suomalaisille kauhistus.

Lähitulevaisuuteen on tullut juuri uusi joulutapahtuma, koska Päivi ja Rubiinin omistaja Honkku ovat löytäneet yhteistyömahdollisuuden: Rubiinin pikkujoulujen ohjelmaan lisätään joululaulukaraoke, vetäjänä pastori Päivi Pulakka.

– Se mahtuu sopivasti kinkkubingon ja bändin väliin! Päiviä naurattaa.

Ei ihan teatteria

Päivi oli Suomen nuorimpia pappeja, kun hän valmistui ammattiinsa viisi vuotta sitten, 23-vuotiaana. Hän opiskeli reippaalla tahdilla, koska töihin oli kova palo. Alun perin Päivistä piti tosin tulla näyttelijä.

– Olin harrastanut teatteria pienestä pitäen. Mutta sitten menin Kallion ilmaisutaidon lukioon ja tajusin, että eihän minulla ole tähän läheskään samanlaista intohimoa kuin muilla.

Tulevaisuuden suunnitelmaa piti tarkistaa. Päivi mietti, missä muualla hänellä oli turvallinen ja hyvä olo kuin teatterissa: seurakuntanuorissa. Papin työ tuntui kirkon tehtävistä kutsuvimmalta.

– On tässä työssä jotain samaa kuin näyttelemisessä. Pääsee heittäytymään ja eläytymään toisen asemaan.

Pokkaa ja uskallusta katupapin työ vaatii myös. Lisäksi kaikkien pappien pitää pärjätä sen kanssa, että työaikoja ei ole. Rajoja pitää osata piirtää itse: vastaanko näihin rippileiriläisten Whatsapp-viesteihin yölläkin? Jaksanko tänään enää yhtään syvällistä keskustelua?

Nykyään Päivi asuu eri kaupunginosassa kuin missä on töissä, ja työn ja vapaa-ajan välille on helpompi tehdä raja. Aiemmassa työpaikassa Heinolassa saattoi mennä kauppareissuun kolme tuntia, koska tutulle papille oli monella asiaa.

– Joskus se rasitti, jos olisi ollut kiire, mutta ei pahasti. Tämä on tällainen elämäntapa.

Samaan aikaan Päivin kanssa samaan seurakuntaan palkattiin myös kolme muuta jalkautuvaa pappia. Hakijoita oli yli sata, ja heistä seulottiin sopivimmat. Yksi muista papeista päivystää nyt Jakomäessä, toinen Viikissä ja kolmas Malmintorilla. Hän on muuten monille tuttu nimi: Timo Laaninen, paremmin tunnettu Matti Vanhasen erityisavustajana ja pitkäaikaisena keskustavaikuttajana. Laaninen valmistui viime keväänä, 63-vuotiaana, teologian maisteriksi, eikä häntä ole vaikeaa kuvitella torille kohtaamaan ihmisiä. Sitähän vaalien allakin tehdään. Laaninen löytyy nykyään varmimmin Malmin baareista, ja hänellekin saa mennä juttelemaan!

Korttelituvassa

Jos en saavu toukokuuhun, veli pellot muokatkoon. Luuni jäivät multaan muuhun, olen mikä ollut oon...

Kuulostaa Partisaanivalssilta ja näyttää mukavalta: torstai-iltapäivänä Päivi on jalkautunut ikäihmisten Korttelitupaan. Seurakuntakoti tarjoaa tilat, Martat ovat leiponeet mustikkapiirakkaa, Matti säestää toivelauluja haitarilla. Yhdessä pöydässä on jo korttipeli käynnissä. ”Mitä kuuluu”, kysyy Päivi, ja saa vastaukseksi lonkkaleikkauksia, lastenlasten kuulumisia, joulusuunnitelmia. Papin läsnäolo on täällä tuttua jo vuosien ajalta.

– Vanhemmat ihmiset haluavat muita useammin puhua myös uskonasioista, Päivi miettii.

Mistä tunnet sä ystävän. Väliaikainen. Heili Karjalasta. Partisaanivalssi. Yhteislaulutuokio on vetänyt korttelituvan tänään täyteen osanottajia.
Mistä tunnet sä ystävän. Väliaikainen. Heili Karjalasta. Partisaanivalssi. Yhteislaulutuokio on vetänyt korttelituvan tänään täyteen osanottajia.

Joku on väittänyt, että uskonnot ovat olemassa juuri siksi, että ihmiset kuolevat. Kun elämä lähestyy loppuaan, kirkon tarjonta alkaa kiinnostaa. Olisiko siellä toisella puolella sittenkin jotain? Taivas? Rakkaita ihmisiä? Hautaan siunaaminen on monen papin, myös Päivin, suosikkitoimitus. Siinä kirkolla on selkeä paikka lohdutuksen ja toivon tuojana.

Ilmassa on merkkejä siitä, että vanha kunnon luterilainen kirkko on ottamassa taas reippaampaa roolia. Kirkko on se taho, joka meillä nostaa keskusteluun sellaisia asioita kuin ihmisarvo ja oikeudenmukaisuus – samaan aikaan, kun politiikassa tuntuu olevan kysymys vain rahasta ja vallasta. Kirkko on usein se paikka, josta keskusteluapua oikeasti saa heti, kun elämässä on kriisi. Ja kun kirkkojen kelloja soitettiin ympäri maata Aleppon pommitusten uhreille, moni huomasi oikein pysähtyvänsä kuuntelemaan ja miettimään. Moni toki myös erosi kirkosta: vääränlaista toimintaa kirkolta!

”Olen onnistunut aina, kun jollekin tulee kirkosta positiivinen olo.”

Syntyykö tulosta?

Kaikissa töissä pitää saada myös tuloksia aikaan. Kiinteistövälittäjiltä lasketaan toteutuneita asuntokauppoja, nuohoojalta nuohottuja hormeja. Päiviltä lasketaan kohtaamisia: montako kohtaamista päivässä, montako yli vartin kohtaamista? Sitä ei nyt lasketa, kuinka moni liittyy kirkkoon tai tuleeko joku myös sunnuntaimessuun.

– Ajattelen, että olen onnistunut aina, kun jollekin tulee kirkosta positiivinen olo. Tai jos saan välitettyä jollekin, että hän riittää ja kelpaa ja on arvokas. Sitä minut on tänne kutsuttu kertomaan.

Sehän kuulostaa vaihteeksi aivan virkistävältä, eksoottiselta sanomalta. Hyvin erilaiselta kuin se, mikä välittyi YT-neuvotteluiden tai perheriidan jälkeen.

Kai sitä voisi niinkin ajatella.