Valokuvaaja Erika Lind kuvasi naisia, jotka eivät usko olevansa kuvauksellisia. Kamerakammon taustalla voi olla esimerkiksi itsetunto-ongelmia, itsekriittisyyttä tai lähipiirin tapa puhua ulkonäöstä arvostelevasti. Millaista on, kun itsestä löytää vain virheitä?

Koulukiusaaminen sai Lotta Nordbergin, 34, miettimään, miksi hän ei kelvannut muille.

Olen kotoisin pienestä kylästä, jossa oli välitunnilla tapana kiertää koulua kaverin kanssa. Minä kiertelin yleensä yksin. Kerran kun muut tytöt hyppivät hyppynarua ja kysyin, voinko tulla mukaan, olin ainoa, joka ei mahtunut.

Olen aina ollut hirveän sinisilmäinen ja hyväuskoinen. Kerran sain pilakirjeen, joka oli muka minuun ihastuneelta pojalta. Uskoin, että se on rakkauskirje. Tieto kirjeestä levisi koko koululle, ja muut nauroivat, kun paljastui, että luokkani tytöt olivat kirjoittaneen sen.

Yläasteella tuntui välillä, että olin ystävä joillekin vain, kun parempia ystäviä ei ollut tarjolla. Minut voitiin hylätä heti, kun parempi ystävä ilmaantui. En ikinä ymmärtänyt, mikä minussa oli vikana.

Olen ankara itselleni, koska minulle on oltu niin ankaria. Se on turvallistakin. Kun muut ovat tehneet niin, sitä pitää itse jatkaa. Viimeisen viiden vuoden aikana olen tajunnut, että on ihan ok olla kiusaamisesta pahoillaan. Saan puolustaa itseäni, ja olen ihan hyvä.

Vuonna 2001 tapasin nykyisen mieheni ja jätin kouluaikaisen porukan. Olen opiskellut, saanut ammatin ja tehnyt aina töitä. Olen päässyt elämässä eteenpäin.

”Olen ankara itselleni, koska minulle on oltu niin ankaria.”

Joskus tuntuu, etten silti riitä. Toivoisin, että hyväksyntä tulisi muilta, ehkä siksi, että olen saanut niin paljon negatiivista palautetta. Mutta en tule koskaan saamaan muilta niin paljon ylistystä, että se riittäisi.

Meillä on neljä lasta, eikä vartaloni ole enää sellainen kuin 18-vuotiaana. Vaikka en haluaisi olla samanlainen kuin nuorena, en ole ihan pysynyt perässä vartaloni muutoksissa.

Harvoin, jos koskaan, on sellainen olo, että nyt olen tosi kaunis. Olen kuvissa aina jännittynyt, koska yritän niin kovasti onnistua.

Olen huolissani, millaisen käsityksen tyttäreni saa itsestään, kun hän näkee, että minä en pidä itsestäni. Yritän välttää itseni haukkumista, kun hän on läsnä, mutta kommentit tulevat puolivahingossa.

Murehdin, että pitäisi laihtua ja treenata. Kuvittelen hullulla tavalla, että olisin sitten vahvempi ottamaan kritiikkiä vastaan.

Hoidan aina ensin lasten asiat, ja vasta jos jää virtaa, ajattelen itseäni. Joskus olen tyytyväinen, kun olen tehnyt suursiivouksen tai ollut lasten kanssa ulkona, saanut paljon aikaan. Hyväksyn itseni tekemisen kautta.”

Päivi Ahola, 59, kasvoi suuren sisaruskatraan kuopuksena ja vertasi itseään muihin.

Pieni lapsi ei ajattele, että on jotenkin viallinen. Se ajatus tulee myöhemmin tavasta, jolla lapsi otetaan vastaan. Kysymys on pitkälti kiintymyssuhteista.

Minä olin ison sisarkatraan nuorimmainen ja ehkä vähän syrjässä porukasta. Tunsin, etten yltänyt ulkonäössä isosiskojen mittoihin. Siskojen kauneuden tavoittelu oli joskus aika hurjaa. He porhalsivat nailoneissa pakkaseen ja käyttivät milloin liian pieniä, milloin liian isoja vaatteita.

Äitini ei puhunut ulkonäöstään kovin kauniiseen sävyyn. Hän oli minun syntymäni aikaan jo vanha nainen ja eli vaihdevuosia, kun minä aloin miettiä kauneusasioita. En silti halua syyllistää häntä. Vaatimattomuus oli sen ajan kauneusihanne. Jos sanoi itseään kauniiksi, ei ollut vaatimaton.

Nykyään itseä ei aliarvioida, ja se on ihan hyvä asia. On silti vaikea sanoa itselleen, että olenpa kaunis. Se kätkeytyy aina pelleilyn tai peittelyn alle.

”Teininä en koskaan kokenut kauneuden tunnetta.”

Teininä en koskaan kokenut kauneuden tunnetta. Olin onnellinen, että minut hyväksyttiin porukkaan muilla avuilla. Olin mukava, seurallinen, siihen kaveriporukkaan sopiva. Kuuluin jonnekin.

Olen ammatiltani lasten kuvataidepsykoterapeutti ja näen, että nuorten tyttöjen kauneuspaineet ovat aika mahdottomia. Yritän aina valottaa heille, että mallien kuvat voivat olla photoshopattuja. Eivät ne vartalot ja kaaret oikeasti niin täydellisiä ole.

En näe pahana sitä, että nykyään otetaan selfieitä ja tutkitaan omaa ulkonäköä. Mutta ne selfiet, jotka tytöt hyväksyvät, ovat niin samannäköisiä, että niitä tuskin erottaa toisistaan.

Minusta ei ole koskaan otettu kuvaa, johon olisin tyytyväinen. Olisinpa jotenkin toisin, ajattelen.

Olen miettinyt, miten kovasti kamerakammo ja syrjään vetäytymisen tarve on lyönyt leiman identiteettiini. Miten rohkea olisinkaan muuten?

Ammattini on auttanut laittamaan asian oikeisiin mittasuhteisiin. Ulkonäölle ei voi antaa isompaa osaa elämässä kuin sillä on. Vanhemmiten se tulee toissijaiseksi, vaikka toisaalta hissin peilin edessä on inhottava olla. Itseään katsoo aina arvostelevasti, vaikka ei muita.”

Nuorempana Nina Boxström, 26, halusi vaihtaa urheilijan vartalon naisellisiin muotoihin.

Olen hyvin itsekriittinen, ja se näkyy kaikessa, mitä teen. Harrastin esimerkiksi kahdeksan vuotta kilpacheerleadingia. Se on taitolaji, jossa pitää onnistua täydellisesti. Olin ankara ja kriittinen itselleni, jos en oppinut heti jotain. Ajattelin, että virheitä ei saa tulla.

Treenasin monta kertaa viikossa, ja se oli iso osa elämääni. Naiselliset muodot eivät kehittyneet, koska urheilin niin paljon. Minulla oli kapea lantio ja leveät hartiat. Urheillessa en sitä miettinyt, mutta muussa elämässä mietin. Sitä haluaa aina sitä, mitä ei voi saada.

Vanhemmiten olen alkanut hyväksyä kroppani, mutta ei siitä kauan ole, kun vielä toivoin itselleni isompia rintoja tai muhkeaa takamusta. Kun saan kommentteja siitä, että olen timmi, naurahdan asialle, mutta mielessäni toivon, että olisikin niitä ylimääräisiä kiloja ja naisellisia muotoja.

”Kaksi vuotta sitten aloin seurustella, ja se on auttanut paljon.”

Vertaan itseäni muihin joka tilanteessa. Jos minulla on hyvä fiilis itsestäni ja näen tyylikkään ihmisen kadulla, alan verrata omaa ulkonäköäni häneen. Tulee sellainen olo, että ei voi mitään, ainakin yritin.

Olen aina kärsinyt itsetunto-ongelmista. Olen vain 155 senttiä pitkä, ja pienuudestani on aina huomauteltu. Muiden ensimmäinen kommentti on 'oi, oletpa pieni ja söpö'. Eivät he tarkoita sitä pahalla, mutta kun sen kuulee joka kerta ensimmäisenä, siihen alkaa itsekin kiinnittää huomiota. En haluaisi olla huomion keskipisteenä.”

Jos olen juhlissa ja joku ehdottaa kuvan ottamista, sanon aina, että ei tarvitse. Näen kuvissa vain virheeni, joita en halua ikuistaa.

Olen alkanut sisäistää, ettei ulkonäkö ole kaikki kaikessa. Kaksi vuotta sitten aloin seurustella, ja se on auttanut paljon. Saan toiselta hyväksyntää, ja hän näkee minut itselleen täydellisenä. Se on lohdullista. Vielä kun kuulisin ne sanat omastakin suustani.”

Päivi Tähtivalo, 44, kasvoi yhteisössä, jossa kauneuden korostaminen tuntui synniltä.

Olen tuntenut jo hirveän nuorena, että en riitä. Ajatellut, etten voi mennä tapahtumissa etupenkkiin, koska siitä kaikki näkevät minut. Ei se itsensä rakastaminen ole kauheasti lisääntynyt, mutta enää se ei estä minua istumasta etupenkkiin.

Kun minua kehutaan, kuulen, että olen kiva, fiksu ja älykäs. Ei minua kehuta kauniiksi ja seksikkääksi. Kai sitä haluaisi kuulla juuri sen, mikä puuttuu.

Minua kiusattiin lapsena pahasti, ja olin aika yksinäinen lapsi. Kasvoin uskonnollisessa yhteisössä, josta lähdin aikuisena. Siellä ajateltiin, että ulkonäön korostaminen on väärin. Siisti ja puhdas piti olla, mutta minäkin tein syntiä koko ajan, kun ajattelin, että minun pitäisi olla erinäköinen.

”Toisaalta oli helpottavaa, että ei tarvinnut laittautua.”

Joskus tuntui houkuttelevalta ajatella, että jos voisin meikata, olisin varmasti kauniimpi. Toisaalta oli helpottavaa, ettei tarvinnut laittautua.

Vieläkin ajattelen, että luonnollinen kauneus on hyvästä. Kun ei ole tottunut laittautumaan, se tuntuu vaikealta. Yksi ystäväni tuntee itsensä alastomaksi, jos ei meikkaa kauppareissullekin. Minulla ei ole sitä painetta.

Olen retki-ihminen ja tykkään kulkea metsissä. Siellä en mieti kaksoisleukaa tai reisiä. Jos eläisi korvessa eikä seuraisi mediaa, mitä ulkonäkö merkitsisi?

Uskon, että kamerakammo on yhteydessä itsetuntooni. En mieti, mikä minussa on hyvää vaan aina sitä, mitä minusta puuttuu. Odotan ehkä, että olisin enemmän kauneusihanteiden mukainen, vaikka en ole nuorenakaan ollut. Olen aina ollut lyhyt, muodokas ja leveäharteinen. Ei minusta voi tulla hoikkaa, pitkää blondia, vaikka laihtuisin kauheasti.

En haluaisi ajatella ulkonäköä niin paljon. En ajattele kenenkään muun ulkonäköä paitsi omaani. Se on hirveän pelottava ajatus. Mietinkö vielä mummonakin, miksi olen tämän näköinen?

Ikä ja lapset ovat tehneet minut hieman armollisemmaksi itselleni. Rakastumisetkin ovat auttaneet. Se, kun joku on nähnyt minut viehättävänä.

On tullut myös suhteellisuudentajua. Ei ole järkeä miettiä, että maailma pyörisi vain minun ulkonäköni ympärillä.”

Salla Koskinen, 26, tuntee itsensä seksikkääksi burleskilavalla, mutta tunne vaihtuu itkuksi, kun hän katsoo itsestään kuvia.

Harrastan burleskia, ja esityksissä paikalla on aina kuvaaja. Lavalla minulla on itsevarma, räväkkä ja röyhkeä olo. Tunnen, että olen juuri siellä, missä minun kuuluu olla.

Se olo ei välity kuvista. Niissä näen vain virheeni. Mietin kauheaa mahaa, isoa päätä ja sitä, että olisin voinut jännittää pakaraa enemmän, ettei takapuoli näyttäisi niin isolta.

En ole julkaissut yhtään keikkakuvaa. Kun en näe peilikuvaani, pystyn tuntemaan itseni seksikkääksi ja kauniiksi, mutta kun katson kuvia, näen vain läskikasan. Haluaisin ajatella, että vitsit, kun näytän hyvältä, ja jakaa muillekin sen, että minulla on ollut kivaa.

”Kiusaajille ei voi kantaa ikuisesti kaunaa, mutta vaikeinta on antaa anteeksi itselleen.”

Tykkään burleskista, koska siinä saa olla oma itsensä ja räväyttää. Kun oppii käyttämään kehoaan, saa itsevarmuutta. Olen saanut esityksistä hyvää palautetta.

Joskus yökerhossa joku on sanonut kauniiksi. En osaa silti ajatella, että joku muu voisi pitää minua seksikkäänä, vaikka itse tuntisin niin.

Minulla on viha-rakkaussuhde kehooni. Tykkään ilmeikkäistä silmistäni, ja olen oppinut rakastamaan luonnonkiharaa tukkaani, joka menee ihan säkkärälle.

Olen silti ollut kriittinen kehoani kohtaan niin kauan kuin muistan. Raskaus lisäsi sitä. Painoni nousi kymmenen kiloa, ja lapsivettä oli niin paljon, että mahani venähti ja raskausarvet jäivät. Olen tavallaan ylpeä niistä, koska olen tehnyt jotain, mitä rakastan.

Olin ala-asteelta lähtien koulukiusattu. Teininä haukuttiin läskiksi, rumaksi ja arvottomaksi. Tuntui tosi pahalta, kun haukuttiin asioista, joihin ei voinut itse vaikuttaa, kiharista hiuksista tai siitä, jos ei meikannut.

Yritän olla ajattelematta piirteitäni vikoina, vain ominaisuuksina. Harrastus on terapiaakin. Äitini on jo huomannut, että olen saanut lisää itsevarmuutta. En ole enää hiljaa nurkassa, kun jotain pitäisi tehdä.

Kiusaajille ei voi kantaa ikuisesti kaunaa, mutta vaikeinta on antaa anteeksi itselleen. Se, että on uskonut muiden sanoihin niin pitkään. Ei ole rakastanut itseään niin paljon kuin olisi voinut.”

Juttu on julkaistu alun perin Me Naisissa maaliskuussa 2017.

Kuvat
Erika Lind