ET
Heli Lindblom vetää museon opetustunteja 50-luvun tyyliin kantavalla äänellä ja tiukkaan sävyyn. Kuva: Minna Kurjenluoma
Heli Lindblom vetää museon opetustunteja 50-luvun tyyliin kantavalla äänellä ja tiukkaan sävyyn. Kuva: Minna Kurjenluoma

Senioriopettajat muistelevat kansakouluaikoja ja pohtivat opetuksen muuttumista Napialan koulumuseossa.

”Voi ei, tämän muistan!” Huudahdus kuuluu monta kertaa Napialan koulumuseon kansakoululuokassa. Kolhiintuneet pulpetit, värikkäät opetustaulut tai nurkassa virrenveisuuta odotteleva urkuharmoni ihastuttavat kaikkia, jotka kävivät koulunsa 1940–60-luvuilla.

Lapsivieraat sen sijaan mykistyvät. Tämäkö on ollut koulu? Miksi hyllyltä pilkottaa ällöttävä spriihin upotettu käärme ja lapamato? Miksi opettaja seisoo noin korkealla ja puhuu kovaa? Kaikki on erilaista kuin omassa koulussa.

Koulumaailma on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Peruskoulu-uudistuksen jälkeen Napialan kaltaisten kyläkoulujen määrä on huvennut kouralliseen, oppilaat ovat siirtyneet yhä suurempiin rakennuksiin ja jäyhät pulpetit vaihtuneet moderneihin kalusteisiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pönttöuunit eivät lämmitä aamuhartauteen hiljentyneitä oppilaita enää yhdessäkään koulussa – eivätkä lapset kanna niihin välitunneilla halkoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aapinen oli monen 40–60-luvun lapsen ensimmäinen kirja. Omaksi sitä ei saanut, vaan kirjat kiersivät.

Toistakaa perässä!

Tänään Napialan pulpetit ovat viimeistä riviä myöten täynnä, vaikka istujat eivät enää ole ihan lapsia.

Luokassa on alkamassa aamuhartaus ja terveystiedon tunti 1950-luvun malliin. Ne kuuluvat koulumuseota pitävien sisarusten Heli Lindblomin ja Päivi Hakoman museon vakio-ohjelmistoon. Heli ja Päivi seisovat ryhdikkäinä kateederilla.

Heli on pukenut päälleen opettajalle sopivan siveän crimplenemekon, ja tuntia avustava Päivi on sonnustautunut keittäjän vaatteisiin. Tänään terveyttä opiskelevat Helin johdolla museoon vierailulle tulleet Tampereen seudun senioriopettajat.

Ensiksi Heli käskee oppilaita ristimään kätensä sievästi pulpeteille. Hartaushetken ja virrenveisuun jälkeen opetellaan viittamaan käsi viivasuorana, kyynärpää kiinni pulpetissa, ennen kuin jatketaan hygieniaopetuksella.

– Muista laittaa nenäliina suun eteen, kun yskit. Harjoitellaan! Heli komentaa kateederilta, ja oppilaat yskivät oikeaoppisesti.

Yskä toistetaan komennuksesta. Heli kertoo käsienpesun tärkeydestä ja näyttää pesuvadin kanssa, miten se tehdään. Siinä ohessa hän varoittaa alkoholista ja muistuttaa vielä, että tupakka on Amerikan villeiltä opittu inhottava tapa.

Kun kädet on pesty ja kynnenaluset tarkistettu, siirrytään luontevasti kaunokirjoituksen pariin. Päivi jakaa jokaiselle kirjoitus- ja viivainpaperia. Kauniinpyöreät kirjaimet alkavat hitaasti hahmottua mustekynistä papereille.

Heli pitää senioriopettajille oppituntia hygieniasta. Päivi avustaa.
Napialan kaltaisia kyläkouluja on Suomessa enää harvassa. Napialassakin oikea opetus loppui jo 1972.
Suomen lippu oli tärkeä osa koulurekvisiittaa. Isänmaallisuus kuului koululaitoksen keskeisiin arvoihin.

Hyvä vai paha kuri?

Tunninpito naurattaa entisiä opettajia. Kukaan heistä ei ole enää pitänyt Helin imitoiman tunnin kaltaista, vielä 50-luvulla kulkutautien takia tärkeäksi koettua hygieniatuntia. Mutta tiukka kuri on kaikkien muistissa.

– Kuria saatiin ennen pitää, siitä ei tarvinnut jatkuvasti vääntää, niin kuin nykyään tuntuu olevan, sanoo eläkkeellä oleva opettaja Jouni Palonen. Ja ympärillä nyökytellään.

”Erityisesti huolestuttaa nykyopettajien jaksaminen.”

Kaikessa koomisuudessaan 50-luvun tunti lepuuttaa mieltä ja korvia, opettajat sanovat. Nykykoulun muutokset mietityttävät heitä kaikkia.

– Erityisesti huolestuttaa nykyopettajien jaksaminen, Palonen sanoo.

Syitä huoleen ovat oppilaiden levottomuus, lisääntyvät uudistumispaineet, digitalisaatio ja jatkuva yhteydenpito vanhempiin. Nämä kaikki tuntuvat vaativan nykyopettajilta lähes ylimaallisia voimavaroja.

Hygieniatunnin päätteeksi tarkistetaan kynnenaluset.
Käsienpesusta muistutettiin entisajan koulussa jatkuvasti.
Spriihin säilötyt käärme ja lapamato kiehtovat erityisesti nuorimpia kävijöitä.
Opettajan taitopakkiin kuului ennen myös urkuharmonin soitto.

Suurten odotusten koulu

Sotien jälkeistä opettajuutta tutkinut yli­opistolehtori Janne Säntti tunnistaa eläkeläisopettajien huolen.

Erityisesti levottomuudesta puhutaan nykyään paljon. Vaikka luokkakoot ovat melkein puolittuneet 50-luvun kansakouluajoista, tiukka hiljaisuus- ja kuuliaisuusvaade on mennyttä aikaa.

Nykyään koulutunneilla opiskellaan paljon ryhmissä, jotka olisivat olleet jo fyysisesti mahdottomia 50-luvun riviin järjestetyissä pulpettiyhdistelmissä.

– Ennen opettajat olivat melkoisia tietäjiä ja eräänlaisia yhteisönsä mahtihenkilöitä. Nykyisessä tietoyhteiskunnassa taas yksi sun toinen kokee olevansa jonkinlainen tiedon valtias, joten opettajuutta myös hyvin herkästi kyseenalaistetaan.

Silti koululta odotetaan paljon. Suomessa on sisäänrakennettu usko koulutuksen kaikkivoipaisuuteen, Säntti sanoo. Jos yhteiskunnassa on ongelmia, ajatellaan, että ne voidaan koulutuksella ratkaista.

Myös vanhemmat haluavat sysätä vastuuta lapsistaan entistä herkemmin kouluille. Samaan aikaan he kritisoivat opetusta entistä avoimemmin. Tästä syntyy pattitilanne, joka Säntin mielestä syventää myös auktoriteettiongelma. Se saattaa pian näkyä myös oppimistuloksissa.

– Ruotsissa on jo pitkään keskusteltu kurista ja opettajien auktoriteetista. Nyt siellä on herätty siihen, että oppimistulokset ovat kerrassaan surkeita. On alettu puhua kurikoulun paluusta. Sekään ei ole ihan ongelmatonta – ainakin pitää määritellä, mitä kurilla tarkoitetaan.

Yksi Napialan koululuokista on pyhitetty vanhoille koulukirjoille.
Kaunokirjoitus musteella sujuu entisiltä opettajilta yhä ilman suurempia suttuja.

Koukussa Wilmaan

Opettajan työ on nykyään paljon muutakin kuin opettamista, sen tietävät Napialan ahtaissa pulpeteissa istuvat eläkeläisopettajat. Se on suunnittelua, neuvottelua ja yhteydenpitoa. Sähköisen järjestelmän välityksellä viestejä suhahtelee yhä kiihtyvällä tahdilla kodin ja koulun välillä.

Heli Lindblom jäi itse kuusi vuotta sitten eläkkeelle paikallisen koulun luokanopettajan virasta. Hän ehti käyttää koulujen sähköistä viestijärjestelmä Wilmaa vain muutamia kuukausia.

– Koukutuin siihen täysin. Tutkin sitä ensimmäisenä aamulla, sitten koulupäivän jälkeen, ja vielä ennen nukkumaan menoa tarkistin, onko vanhemmilta tullut viestejä. Jos olisin jatkanut niin pitempään, olisin varmaan kuormittunut aika tavalla.

Tietotekniikka on loistava apu, mutta se ei saisi Helin mielestä korvata aivan kaikkea.

– Ennen lapsen piti itse kirjoittaa reissuvihkoon muistutus luistimien ottamisesta mukaan seuraavana päivänä ja ilmoitus, että oli unohtanut tehdä läksynsä. Silloin hän oli itse vastuussa siitä, että viesti meni perille. Nyt hänen asioistaan voidaan keskustella pitkäänkin ilman, että hän osallistuu keskusteluun.

Kansa- ja kyläkouluaikoina opettaja tunsi hyvin oppilaansa ja heidän vanhempansakin. Myös Heli Lindblom koki nuorena olevansa ihan eri tavalla merkittävä.

– Kun 24-vuotiaana aloitin opettajan työt, vanhemmat saattoivat kysyä kasvatusneuvoja minulta, lapsettomalta untuvikolta!

Myöhemmin vanhempien tapaamisissa korostuivat usein ihmissuhdeasiat, ja Heli oli pikemminkin kuuntelijan roolissa.

– Vuosi vuodelta vanhemmista tuli yhä valveutuneempia myös kouluasioissa. Viimeisinä opetusvuosinanikin muistan yhden vanhemman kysyneen minulta, mitkä ovat minun vahvuuteni opettajana. Äimistyin niin, etten osannut vastata kysymykseen mitään.

Vieläkö tunnistat eläinten pääkallot?

Mitä koulussa pitäisi oppia?

Senioriopettajat kiertävät Napialan koulumuseon huoneita. He hypistelevät tavarapaljouden keskellä vanhoja koulukirjoja ja pieniä mineraalipurkkeja sekä selailevat kasvioita.

– Ihmiset muistelevat täällä enemmän omaa kouluaikaansa kuin ihmettelevät meidän keräämiämme tavaroita, Päivi sanoo.

Yleensä koulumuistot ovat positiivisia, mitä nyt inhokkiruuat ja yksinlaulumuistot tuottavat joillekin kylmiä väreitä.

Koulun perusta on pysynyt samana. Yhä mietitään, mitä koulussa pitää oppia ja miten siellä kuuluu käyttäytyä.

– 50-luvulla opeteltiin lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja istumaan kiltisti näissä kovissa puupulpeteissa. Se riitti aika pitkälle, Heli sanoo.

Oppisisällöt ovat tietysti muuttuneet. Nyt puhutaan digiloikasta ja ilmiö­oppimisesta.

 ”Yhteisöllinen oppiminen uhkaa muuttua vapaaksi jammailuksi tietokoneen kanssa.”

– Välillä tuntuu kuin koko Suomen tulevaisuus olisi kiinni koululaisten tietotekniikkataidoista. Digitaalisuus ei missään nimessä ole pahasta, mutta sen korostus on saanut valtavat mittasuhteet, Janne Säntti sanoo.

– Yhteisöllinen oppiminen uhkaa muuttua vapaaksi jammailuksi tietokoneen kanssa. Mutta nopeasti googlattu tieto ei korvaa luettua. Digitalisaatio ei saa olla vain sitä, että kirjoista tehdään sähköisiä, Säntti tarkentaa.

Heli Lindblom ehti jäädä eläkkeelle ennen koulujen digiaikaa, mutta hän seuraa koulua entisten työkavereiden ja median kautta.

– On tullut paljon uutta ja kiinnostavaa. Nykyään ollaan turhaan huolissaan siitä, etteivät lapset viihdy koulussa – emme me aikuisetkaan aina viihdy omissa töissämme. Koulussa ei voi olla tarjolla vain huvitusta. Ensisijaisesti se on paikka, jossa opetetaan ja kasvatetaan sekä opitaan ja kasvetaan.

Kännykkälapset käyttäytyvät

Heli kerää opettajien käsialaharjoitukset pulpeteilta. Perinteiset kaunokirjaimet ovat piirtyneet papereille hienosti, taito on tallella. Nykyään lapset tekstaavat tai kirjoittavat tietokoneella.

– Välillä sorrun itsekin siihen, että ihastelen vanhoja aikoja. Tämän ajan lapset tietävät kuitenkin paljon sellaista, mistä minun lapsuudessani ei ollut hajuakaan, Heli toteaa.

Nykyään lapsia kannustetaan ulkoa muistamisen sijaan ajattelemaan omilla aivoillaan, mikä on Helistä hieno juttu.

Mutta ovatko lapset muuten pohjimmiltaan samanlaisia kuin ennen?

Eteisessä lähtöä tekevät opettajat miettivät hetken. Sitten joku toteaa, että lapsetkin ovat muuttuneet. Erityisesti sosiaalisuus on nykyään erilaista. Ennen lapset hävisivät välitunnilla koulun pihalle leikkimään keskenään, nykyään moni ei tunnu keksivän mitään tekemistä, jos kännykkää ei ole tarjolla.

– Samaan aikaan kun kouluista tulee yhä suurempia, lasten sosiaaliset taidot tuntuvat hiipuvan. Se on aika raskas yhdistelmä, opettajat sanovat.

Heli huomasi viimeisinä opettajavuosinaan, että lapset eivät tulleet enää välitunneilla ottamaan opettajaa kädestä. Muutama vuosikymmen sitten käden päähän melkein jonotettiin.

– Ehkä tämä aika ja kaikenlaiset negatiiviset uutiset lasten hyväksikäytöstä ovat vaikuttaneet siihen. Silti se on surullista. Nyt lapsen kädessä on opettajan käden sijaan aina kännykkä.

Myös Janne Säntin mielestä koululaiset ovat muuttuneet. He eivät enää kuuliaisesti hae polttopuita luokkahuoneiden pönttöuuneihin, mutta käyttäytyvät muuten jopa paremmin kuin ennen.

Aika yllättävä mielipide, kun jatkuvasti raportoidaan lasten levottomuudesta, liikkumattomuudesta, kiusaamisesta ja erityistuen tarpeista.

– Näitä ilmiöitä on aina ollut, tapamme käsitellä ja suhtautua lapsiin vain muuttuvat, Säntti toteaa.

Heli Lindblom on samaa mieltä.

– Nuoret ovat nykyään nuhteettomampia kuin parikymmentä vuotta sitten. Alkoholi ja tupakka kiinnostavat yhä harvempia.

Terveystiedon valistavista oppitunneista on siis selvästi ollut hyötyä.

Mutta haluaisivatko nykyajan lapset käydä Napialan kaltaista 50-luvun kansakoulua?

– Yleensä he ovat täällä todella innoissaan ja rauhallisia. Ehkä tietty selkeys ja se, että saa rauhassa istua pulpetissa ja nousta seisomaan kun vastaa, jotenkin rauhoittaa lapsia. Kiireettömyys on varmasti aika mukavaa vaihtelua, Heli arvioi.

– Mutta lapset ovat täällä yleensä vain pari tuntia. Kyllä ne penkit ja kuri varmaan muutaman päivän jälkeen puuduttaisivat!

Pitenevät kouluvuodet

  • 1200-luku Kirkko perusti katedraalikoulun Turkuun.
  • 1850-luku Ensimmäiset nelivuotiset kansakoulut.
  • 1866 Kansakouluasetus.
  • 1921 Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan.
  • 1950-luku Kansakoulu piteni kuusivuotiseksi.
  • 1960-luku Oppikoulujärjestelmä uudistettiin, ja kansakoulut muuttua vähitellen kahdeksanvuotisiksi ala-asteiksi.
  • 1970-luku Siirryttiin 9-vuotiseen peruskouluun.

Koulumuseot

  • Suomessa on useita yksityisiä tai kuntien ylläpitämiä koulumuseoita. Napialan lisäksi niitä on muun muassa Nurmijärven Nukarilla, Espoossa, Vieremällä ja Aavasaksalla.
  • 20-vuotias Napialan koulumuseo Tervakoskella on Päivi Hakoman ja Heli Linblomin omistama yksityinen museo ja avoinna keväästä syksyyn tilauksesta ja erilaisten teemapäivien yhteydessä.

napialanwanhakoulu.info/

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

70-vuotias korkeasti koulutettu

Itse muistan selvästi, miten opettajan persoona vaikutti. Onneksi kaikki silloisen kansakoulun opettajani olivat hyviä eikä esimerkiksi ”lähetystyöuskon” riivaamia, kuten sisareni opettaja.Sittemmin yhteiskoulun rehtori oli pappi ja raittiusmies, joka aiheutti elämänikäisen kriittisyyden kaikkia uskontoja ja myöskin muuta ehdottomuutta kohtaan.
Mutta enempää kansakoulussa kuin myöhemmin oppikoulussa ei koskaan kannustettu omaehtoisen tiedonhankkimiseen tai lukemiseen muutenkaan.
Kansakoulussa kaikki ruoka oli keittoja, lusikkaruokaa. Niitä ei ole tehnyt mieli myöhemmin syödä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla