Viisi prosenttia ihmisistä saa jossain vaiheessa elämäänsä kuolemanrajakokemuksen. Yksi heistä on Kaisa. ”Minut tempaistiin. Se ei ollut unta.”

Kolmekymmentä vuotta sitten Kaisan kuukauden ikäinen vauva kuoli kätkytkuoleman. Neljältä yöllä Kaisa oli syöttänyt Elina-vauvan, aamulla tyttö ei enää herännyt.

Kaisan muistikuvat aamulta ovat hämäriä. Hän otti kuolleen vauvan syliin, muistaa huutaneensa suoraa huutoa. Ei siinä tilanteessa osannut tehdä mitään järkevää, kuten soittaa poliisille – Kaisa soitti ex-appiukolle, joka hänkin istui ulkoportaalle itkemään. Jotenkin päästiin sairaalaan.

Parin päivän päästä aurinko nousi niin kuin ennenkin, vaikka Kaisan elämä oli palasina. Hän istui aamulla keittiössään, koetti juoda kahvia ja sytytti tupakan. Silloin tapahtui jotain erikoista.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Minut tempaistiin. Se ei ollut unta; olin nukkunut yön lääkkeillä ja olin aivan virkeä. Eikä se ollut hallusinaatiota. Siirryin toiseen todellisuuteen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kultainen niitty

Toisessa todellisuudessa oli valkea huone, jossa vauva oli Kaisan sylissä. Yhtäkkiä vauva kääntyi – Kaisa ihmetteli, miten, koska ei kuukauden ikäinen vielä osaa. Kaisa näki selässä pienet siivet, ja samassa vauva lähtikin lentoon ja poistui ovesta. Kaisa lensi perässä.

– Suoraan kotikatumme yli, kaupungintalon taakse ja sisään mustaan sylinteriin. Siellä hän lensi kohti valopistettä, joka suureni koko ajan. Minulla oli vaikeuksia pysyä hänen perässään.

”Siellä oli isoäitini, jonka kuolemaa surin lapsena kovasti.”

Kaisa tömähti kullanväriselle niitylle. Siellä oli erikoinen valo: oli niin kirkasta, että olisi pitänyt häikäistä, mutta ei häikäissyt. Edessä oli joki, ja joen toisella puolella seisoi rakkaita ihmisiä.

– Siellä oli isoäitini, jonka kuolemaa surin lapsena kovasti. Hänen vieressään oli ehkä 12-vuotias tyttö, jonka heti tunnistin Elinaksi. En tiedä, miksi, mutta tiesin vain, että se oli tyttäreni.

Kaisa olisi halunnut joen toiselle puolelle, mutta miesääni totesi Kaisan takaa, että nyt on aika lähteä kotiin. Näkymätön hahmo alkoi saatella vastahakoista Kaisaa takaisin päin.

Samassa Kaisa havahtui omassa keittiössään. Kahvi oli jäähtynyt kupissa, tupakka oli palanut filtteriin asti. Vauva oli edelleen kuollut, suru ja kaipuu tuntuivat musertavalta. Mutta mukana oli nyt yllättävä lohdutus.

– Tiesin, että Elinalla oli kaikki hyvin ja että tapaan hänet vielä.

Hapenpuutetta, dissosiaatio vai taivas?

Mitä Kaisalle tapahtui tuona aamuna kolmekymmentä vuotta sitten? Vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään.

Lääketiede on ehdottanut monenlaista: kyse voisi olla aivojen hapenpuutteesta, liiasta hiilidioksidimäärästä tai stressin laukaisemasta endorfiinituotannosta. Tai ehkä ohimolohkojen toiminta kiihtyy tai häiriytyy hetkellisesti? Psykologit taas ovat tarjonneet selitykseksi dissosiatiivista reaktiota. Siinä psyyke ikään kuin irrottaa ihmisen liian kuormittavasta elämäntilanteesta.

Jos taas kysytään teologi Miia Kontrolta, hän sanoo, että Kaisalle tapahtui käänteentekevä hengellinen kokemus. Kontron teologian gradu käsitteli kuolemanrajatapausten merkitystä kokijoilleen, ja hän kuunteli sitä varten Kaisan kertomuksen lisäksi 25 muutakin tarinaa. Kontron tutkimus ja tarinat on juuri julkaistu Portilla-kirjana.

Nykyihmiselle rajakokemus tulee todennäköisimmin silloin, kun sydän pysähtyy tai elimistö on muuten äärimmäisessä rasituksessa.

Lääketiede ei ole löytänyt kuolemanrajakokemuksille kattavaa, tieteellistä selitystä. Kokemukset eivät ole yleisiä mutta eivät aivan harvinaisiakaan – eri tutkimuksissa on arvioitu, että 4–5 prosenttia ihmisistä kokee sellaisen elämänsä aikana. Samantyyppisiä kertomuksia on kirjattu ylös jo keskiajalta. Myös monien kansanuskojen ytimessä on samaanien kyky päästä rajan toiselle puolelle. Kotoinen Väinämöisemmekin käväisi Tuonelan virran toisella puolella.

Nykyihmiselle rajakokemus tulee todennäköisimmin silloin, kun sydän pysähtyy tai elimistö on muuten äärimmäisessä rasituksessa. Kontrokin alkoi etsiä tapauksia soittamalla tutuilleen ja kysymällä, sattuisiko sukulaisten joukossa olemaan sydän- tai aivoinfarktin kokeneita.

Löytyi muunkinlaisia tapauksia, esimerkiksi Kaisa. Rajakokemuksia on saatu myös ilman kuoleman läheisyyttä: muun muassa meditaation, unen ja seksin aikana.

”Valo oli kaikilla mukana. Sitä kuvailtiin kirkkaaksi, ihmeelliseksi, joskus siniseksi.”

Jotkut piirteet toistuivat Kontron kuulemissa kokemuksissa – ruumiista irtautuminen, toiseen todellisuuteen siirtyminen ja hyvänolon tunne. Sen sijaan se klassisin kertomus, jossa tunnelin päässä häämöttää valo, ei ollut kovin yleinen.

– Mutta valo oli kaikilla mukana. Sitä kuvailtiin kirkkaaksi, ihmeelliseksi, joskus siniseksi, Kontro kertoo.

Entä itse taivas? Kaisa kertoo, että hänen näkemänsä taivas näytti yllättävän kliseiseltä, elokuvista tutulta kultaniityltä jokineen. Kontron aineistossa taivas oli kiehtovan moniulotteinen paikka.

– Yksi mies kertoi, että taivas näytti Microsoftin vanhalta aloituskuvalta, jossa on vihreä kumpu ja sininen taivas. Joku näki kauniita veistoksia täynnä olevan hallin, toinen Raamatun Öljymäen. Yhden taivas oli yllättäen sorakuoppa. Yksi kertoi ikuisuuden tunnelista, joka muistutti aika paljon Rekolan kirkon alttaritaulua. Se taulu on Nanna Suden moderni maalaus.

Kontron mukaan taivasnäyssä on usein jotain ihmiselle ennestään tuttua: kristityt tuppasivat näkemään Raamatun kuvailemia näkyjä, runouden ystävä kuuli vähän Aale Tynnin Kaarisillalta kuulostavaa runoa.

Kaikkien kokemukset eivät olleet pelkästään ihania. Eräs nainen näki valtavan virran äärellä paljon ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. He eivät näyttäneet siltä, että olisivat paremmassa paikassa, vaan heitä tuli sääli.

Toinen todellisuus

Kaisalla ei ollut aluksi mitään näkemystä siitä, mitä hän oli kokenut, paitsi lohdutusta. Vasta kolme vuotta myöhemmin kokemus sai nimen. Kaisa tiskasi keittiössä kattiloita ja kuunteli toisella korvalla telkkaria. Sieltä kuului englanninkielistä dokumenttia, jossa puhuttiin jotain oudon tuttua. Musta suppilo, lentäminen kohti valoa. Mitä ihmettä, juuri tuollainen kokemus minullakin oli! Kaisa havahtui.

Kaisalle vierailu taivaan rajalla oli yhtä totta kuin tämä todellisuus, jossa me nyt elämme.

”Ihmisille tulee epämukava olo selittämättömän äärellä.”

– Samalla tiesin heti, että minua pidettäisiin seonneena, jos kertoisin siitä kaikille. Analyyttisella tasolla tajuan, että kokemani voi kuitata harhana tai stressireaktiona. Mutta minulle se kokemus on tärkeä aarre. En halua ottaa kertomalla sitä riskiä, että joku väheksyy sitä.

Alkuun ehti tulla pari ikävää kommenttia. ”Sehän oli varmaan unta”, sanoi neuvolatäti, ja oma aviopuoliso tuntui halveksuvan. Kaisa tavallaan ymmärtää, miksi: mieluummin torjutaan omituinen kokemus kuin altistutaan liian pelottaville ajatuksille.

– Ihmisille tulee epämukava olo selittämättömän äärellä. Me haluttaisiin kontrolloida kaikkea, kuolemasta lähtien, vaikka eihän me voida, Kaisa pohtii.

Kaisan mielestä kaikkea ei tarvitse selittää. Fyysikotkaan eivät ymmärrä maailmankaikkeutta, ja kun tavis koettaa ajatella kosmisia madonreikiä ja kvanttiteoriaa, pää alkaa äkkiä savuta.

– Mistäs minä tiedän, vaikka se toinen todellisuus olisi koko ajan tässä ympärillämme, emmekä me vain näe sitä.

Kaisa kuuluu niihin, joiden elämän kuolemanrajakokemus muutti. Hän oli aikaisemmin ollut poliittisesti aktiivinen, aika kovan maailmankuvan nainen, jota eivät hengelliset asiat kiinnostaneet. Kokemuksesta alkoi kiivas etsintä.

– Ihan kaikki reikistä buddhalaisuuden kautta muhamettilaisuuteen tuli kokeiltua. Yllättäen hengellinen koti löytyi lopulta, vuosien päästä, luterilaisesta kirkosta.

Lohdutusta ja ihmeitä, kiitos

Suomessa näkee harvoin ihmistä kertomassa julkisesti kuolemanrajakokemuksiaan. Kukaan Kontron haastattelemista kertojista ei halunnut julki omaa nimeään.

Toisin on Jenkeissä. Kun aivokirurgi Eben Alexander koki rajakokemuksen vuonna 2008, hän vakuuttui siitä, että nyt tietää totuuden. Alexanderin aivotoiminta oli pysähtynyt ja hän koki silti asioita – on siis pakko olla muutakin kuin aivojen tuottamaa tietoisuutta. Alexander julkaisi vaatimattomasti nimetyn teoksen Totuus taivaasta. Kaisakin on yrittänyt lukea sitä, mutta ei innostunut yhden miehen totuudesta.

– Minullekin taivas on totta, mutta ihmeitä saisi tapahtua, että alkaisin siitä julistaa tai kirjoittaisin kirjan, Kaisa sanoo.

Täällä Suomessa ei ole perinteisesti pidetty kovaa melua uskonasioista: ne ovat yksityisasioita. Uskonto on haluttu sulkea pois politiikasta ja työpaikoilta. Luterilainen kirkkokaan ei ole varsinainen haltioituneen hihhuloinnin keskus – siellä kyllä ylistetään joka sunnuntai, mutta julkisuudessa puhutaan enemmän siitä, mitä mieltä piispaehdokkaat ovat eutanasiasta tai sukupuolineutraalista avioliitosta.

”Perinteisesti tärkeintä on ollut saarna ja jumalanpalvelus, mutta nyt ihmiset haluavat armoa, lohdutusta ja kokemuksellisuutta.”

Olisiko tilanne muuttumassa? Tässä välissä elettiin sata vuotta todellisuudessa, jossa mystiikka ei ollut muodissa, mutta nyt se vaikuttaa olevan. Henkinen ulottuvuus ja kaikki yliluonnollinen kiinnostaa, ja tavallisia toimistotöitä tekevät ihmiset etsivät viikonloppuretriiteillä henkistymistä ja intuition voimaa ja vapauttavat sisällään asuvan jumalattaren. Astral-tv:n avaaminen avaa jänniä näkymiä uushengellisyyteen.

Miia Kontron mukaan suomalainen uskonto on muutoksessa.

– Perinteisesti tärkeintä on ollut saarna ja jumalanpalvelus, mutta nyt ihmiset haluavat armoa, lohdutusta ja kokemuksellisuutta.

Tehtävä rakkauden parissa

”Sinulla on vielä tehtävää täällä”, sanoi Kaisan olan takana seissyt henkilö silloin, kun hän olisi halunnut virran toiselle puolelle tyttärensä luokse. Kaisa kiukutteli, mutta ei auttanut. Takaisin oli palattava.

Löytyikö tehtävä maan päällä? Kaisa toteaa, että välillä siitä näkyy väläyksiä: hän on nykyään hyvä kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat menettäneet läheisensä. Hän osaa myös lohduttaa kuolemanpelkoisia.

– Tietenkään en voi sairaanhoitajana sanoa, että jos nyt kuolet, sinulle käy hyvin – vakaumus ei saa töissä näkyä. Mieluummin istun alas ja puhun siitä pelosta. Toivoakseni osaan luoda sellaisen ilmapiirin, että pelko hälvenee.

Kaisa sanoisi kaiken jälkeen, että Elinan kuolema ja sitä seurannut rajakokemus ovat rikastuttaneet hänen elämäänsä.

Miia Kontron näkökulmasta kuolemanrajakokemusten kiinnostavin anti on se, miten monien kohdalla ne muuttavat elämää. Eivät toki kaikilla. Kokemus saattaa iskeä yhtä hyvin ateistille kuin uskovaiselle, eikä kaikkien maailmankuva mullistunut. Osa alkoi Kaisan tavoin etsiä hengellisyyttä, osalla usko vahvistui entisestään. Suurin osa koki niin vankkaa luottamusta kuoleman ystävällismielisyyteen, että kokemuksen jälkeen saattoi rennosti keskittyä elämään, ilman pelkoja.

”Tietenkään en voi sairaanhoitajana sanoa, että jos nyt kuolet, sinulle käy hyvin – vakaumus ei saa töissä näkyä.”

Monet puhuivat rakkaudesta ja uudenlaisesta suhtautumisesta muihin ihmisiin. Kaisakin ajattelee, että elämän tarkoitus löytyy rakkaudesta.

– Siitä, että koettaa nähdä jokaisen meistä samanarvoisena, yhtä rakastettavana.

Kuolemanrajakokemus lisää yleensä kokijoidensa elämään niin paljon mielekkyyttä, että asiasta on kiinnostuttu vaikean masennuksen hoidossa. Kontron mukaan parhaillaan tutkitaan, onnistutaanko eteläamerikkalaisissa rituaalimenoissa käytetyllä ayahuasca-psykedeelillä aiheuttamaan kuolemanrajakokemuksen tyyppinen tilanne. Se voisi lisätä elämän arvostusta ja vähentää itsetuhoisuutta.

Enää ei pelota

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Melkein kolmasosa suomalaisista vastaa, ettei osaa sanoa. Epävarmuus on lisääntynyt 2000-luvulla. Jotkut uskovat taivaaseen, jotkut ehkä itäisten uskontojen tapaan jälleensyntymään. Sellainenkin voi olla lohdullista –ehkä lohdullisempaa kuin vaikka ajatus, että kuoltuasi muodostat ravinteikasta pohjaa erilaisille hajottajaeliöille.

Miia Kontrosta on järkevää uskoa parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon, rentoutua ja iloita elämästä. Hän on tutkimuksensa jälkeen vakuuttunut siitä, että kuoleman jälkeen on tulossa jotain vielä parempaa.

Kaisa tietää, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen. Hän tapaa Elinan, isoäitinsä ja muut rakkaat ihmiset.

– Kuolemasta on tullut yhtä luontevaa kuin elämästäkin. Ei se pelota.

Artikkelissa siteeratut tarinat ovat Miia Kontron  kirjasta Portilla – suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Atena). Kertojien nimet on muutettu.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran menaiset.fissä 11.3.2018.

Vierailija

Minä ihmettelen, miksi pilkkaamme ja ivaamme rajakokemuksia nähneitä? Kukaan ei tiedä, mitä kuolemassa tapahtuu. Ei oikeasti. Mihin se kaikki ihmisessä oleva energia muka katoaa, koska fysiikan lakien mukaan energian määä maailmassa on vakio - se ei katoa.

Entäpä, jos me kaikki kuoleman jäljeen olemmekin täällä edelleen, mutta toisin? Miltä tekomme ja tekemättä jättämismme tuntuvat nyt, jos emme pääsekään niitä kuolmassa pakenemaan?

Kaiken Tietäjä

Ateisti luulee tietävänsä ettei Jumalaa ole. Tosiasiassa se vaatii yhtä paljon uskoa kuin Jumalaan uskominenkin eli molemmat ovat uskon varassa,kumpikaan ei tiedä. Siksi kuulostaa niin typerältä,kun ateistit pilkkaavat uskovia. Kumpaisellekin oikea totuus valkenee sillä hetkellä kun kuolema tulee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla