Lähes jokainen pelkää joskus kuolemaa. Tuntematon pelottaa. Kuva: Shutterstock
Lähes jokainen pelkää joskus kuolemaa. Tuntematon pelottaa. Kuva: Shutterstock

Jokainen pelkää kuolemaa ainakin satunnaisesti. Kuolemassa on kuitenkin puolensa: se tekee elämästä merkityksellistä.

Kun äitini oli nelikymppinen, hän lopetti polkupyörällä ajamisen. Kun kysyin asiasta, äiti mutisi jotain siitä, kuinka hänen ajamisensa on ollut huteraa oikeastaan aina, ja elämä nyt on muutenkin epävarmaa.

Minulle hän työnsi huolestuneena pyöräilykypärää, vaikka olin niihin aikoihin kuolematon.

Yhtäkkiä tästä on lähes kolmekymmentä vuotta, mitä en uskoisi. Kuten en sitäkään, että kujerteleva vauvani on oikeasti jo koululainen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pikku hiljaa alan ymmärtää äitiäni. Kun katson ympärilleni, näen kuolemanvaaran lähes joka suunnassa: Karamelli lapsen kädessä tarkoittaa mahdollista tukehtumista. Puoliso kuntoilee kuin viimeistä päivää. Nelikymppinen ystävä ei enää hyppääkään laskuvarjolla, vaikka on harrastanut lajia koko ikänsä. Ikäiseni työkaveri kirjoittaa listaa asioista, joita hän haluaa vielä kokea.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuolemanpelkoa tutkivan Kati Tervo-Niemelän mukaan tämä johtuu siitä, että olen ”siinä iässä”. Nelikymppisinä useimmat tunnistavat elämän rajallisuuden. Samalla menetettävää on ehtinyt kertyä paljon.

”Usein nelikymppinen pelkää kuolemaansa enemmän kuin kuusikymppinen, joka pelkää kuolemaansa enemmän kuin kahdeksankymppinen.”

”Siinä iässä” ovat tosin muutkin. Kuolemanpelko on yllättävän tavallista.

– Jokainen pelkää kuolemista satunnaisesti. Tutkimusten mukaan noin joka kymmenes pelkää niin paljon, että se rajoittaa tai häiritsee elämää, käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä sanoo.

Hänen mukaansa kuolemasta kannattaisi puhua ääneen, silloin pelot usein hälvenevät. Kun oman kuolevaisuuden tiedostaa ja hyväksyy, elämä näyttäytyy merkityksellisenä.

Pelko on lapsuuden peruja

Yksi pelkää kuolemisen fyysistä kipua, toista voi ahdistaa kehon hajoaminen ja kolmas pelkää kuoleman jälkeistä aikaa: kenties olen yksin ikuisesti, ehkä katoan.

Kukaan ei tiedä varmaksi, milloin kuolema korjaa ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Se kuitenkin tiedetään, että usein nelikymppinen pelkää kuolemaansa enemmän kuin kuusikymppinen, joka pelkää kuolemaansa enemmän kuin kahdeksankymppinen.

– Vanhana yleensä kokee, että on saanut jo elää, Tervo-Niemelä selittää.

Tutkimusten mukaan naiset pelkäävät enemmän kuin miehet, mutta samalla naiset myös suhtautuvat kuolemiseen miehiä luontevammin.

Mutta on sitten 15- tai 100-vuotias tai mitä sukupuolta tahansa, on normaalia, että ajoittain kuolema ahdistaa tai pelottaa. Epänormaaliksi pelko muuttuu silloin, kun se vie yöunet, rajoittaa elämää tai vaikuttaa elämänvalintoihin: Ei kannata hankkia lasta, sillä surua siitä vain seuraa. Turhaan enää opiskelen uutta kieltä, kun kuolen kumminkin.

Tällaisiin tunteisiin kannattaa hakea apua. Esimerkiksi masennus aiheuttaa kuolemanpelkoa.

Kati Tervo-Niemelä kertoo haastatelleensa monia, joiden voimakas kuolemanpelko on alkanut jo lapsuudessa. Pelkoa tuntevien kertomuksissa toistuvat tietyt kokemukset, esimerkiksi se, ettei ole tullut lapsena kuulluksi. Ei ole ”pidetty minään”. Hellyydestä on ollut pulaa.

– Myös helvetillä pelotteleminen voi johtaa elämänmittaisen pelkoon. Onneksi tällainen ankara uskonnollisuus on vähenemään päin. Toisaalta uskonnollisuus voi suojata kuolemanpelolta, Tervo-Niemelä sanoo.

Elämää rajoittavan kuolemanpelon takaa voi löytyä myös menetys, josta ei ole koskaan puhuttu. Lasta on esimerkiksi ”suojeltu” lemmikkieläimen kuolemalta tai ajateltu, ettei lapsen tarvitse tulla mummon hautajaisiin.

– Lapset ovat älykkäämpiä kuin aikuiset ehkä arvaavat. Jos he eivät saa tulla mukaan hautajaisiin tai kuolemasta puhutaan vain kuiskaten, he ajattelevat, että kuoleman täytyy olla jotain järkyttävää.

Minuun Tervo-Niemelän sanat osuvat. Vaikka olen menettänyt monta läheistä, kuten oman isäni, en koskaan ole edes nähnyt kuollutta ihmistä.

Ei ole tarvinnut. Kuolema on piilotettu näkyvistä. Tutkimusten mukaan sekin ruokkii kuolemanpelkoa. Kun kuolemaa pidetään etäällä, se pelottaa vielä enemmän.

Puhu suoraan

Kuoleman pelkääminen on ymmärrettävää silloin, kun kuolema on lähellä. Mutta eikö ole vähän erikoista ryhtyä rauhallisesti miettimään omaa kuolemista silloin, kun siihen ei ole erityistä syytä? Silloin, kun elämästä on tilastollisesti vielä puolet jäljellä?

Ei välttämättä.

– Jos työntää kuoleman aina pois tai elää kuin ei ikinä kuolisi, kuolemanpelkoon voi herätä ryminällä.

Tämä on Tervo-Niemelän mukaan tyypillistä erityisesti nuorille miehille silloin, kun he eivät enää ole ihan nuoria miehiä. Sitä paitsi lähes jokaisen meistä tulee käsitellä oma suhteensa kuolemaan ennemmin tai myöhemmin. Miksei sitten elämän puolivälissä?

”Jos on oikeasti kuolla, pelko voi mennä pois.”

Näistä ajatuksista rohkaistuneena kysyn tuttavilta kahvilassa, mitä he ajattelevat omasta kuolemastaan. ”Pelottaako se?”

Mitä sä tuollaista mietit, kuitataan.

Kysymystä seuraa hiljaisuus, vitsi ja aiheenmuutos.

– Vitsailu on aivan tyypillinen reaktio. Huumori voi auttaa käsittelemään vaikeita asioita, niitä, joita ei uskalleta kohdata sellaisenaan, Kati Tervo-Niemelä selvittää.

Ehkä siis luovutin puheenaiheeni kanssa turhan nopeasti. Mutta miksi kuolemanpelosta on niin vaikea puhua?

Kokenut psykologi ja psykoterapeutti Carita Nylund-Kalli arvelee tietävänsä syyn: kuolema loukkaa meidän narsismiamme.

– Seksistäkin puhumme loputtoman avoimesti, mutta kuolemanpelko on tabu.

Nylund-Kallin mukaan ne harvat, jotka ovat puhuneet hänen vastaanotollaan kuolemanpelosta, ovat käyneet lähellä kuolemaa. He ovat esimerkiksi menettäneet läheisensä, ja siksi heidän suojamuurinsa on murtunut.

– He eivät kiertele toisin kuin minä tässä. Koko ajan jään itselleni kiinni sellaisista kiertoilmauksista kuten ”poismennyt”, Nylund-Kalli myöntää.

Kuoleman läheisyys voi toki johtaa myös siihen, että se alkaa kiinnostaa. Näin kävi professori Kati Tervo-Niemelälle. Hänen miehensä kuoli 44-vuotiaana sairastettuaan vakavasti viiden vuoden ajan. Sinä aikana Tervo-Niemelä tiesi, että puoliso voi oikeasti kuolla koska tahansa. Hän pani merkille, että mies itse oli ihmeen tyyni.

– Aloin miettiä, miksi suhteemme kuolemiseen on niin kompleksinen. Esimerkiksi äkkikuolema voi pelottaa, mutta jos on oikeasti kuolla, pelko voikin mennä pois.

Kuinka voin elää?

Kaikki me olemme samassa veneessä: me kuolemme. Tämän tosiasian kanssa täytyy oppia elämään. Mutta kuinka?

Sekä kuolemanpelkoa tutkinut Kati Tervo-Niemelä että psykoterapeutti Carita Nylund-Kalli kannustavat katsomaan pelkoaan päin. Ensimmäinen askel voisi olla lista asioista, jotka tuntuvat omassa kuolemisessa kaikkein hirvittävimmiltä.

– Pelottava ja tuntematon on helpompi hyväksyä, kun pelon sanallistaa ja jakaa osiin, Nylund-Kalli selittää.

Omasta kuolemasta kannattaa puhua ystävien ja ikäihmisten kanssa. Pelko menettää teränsä, kun uskaltaa avata suunsa. Keskustellessa voi saada myös uusia näkökulmia ja oppia kuolemisen hyväksymistä.

Kolmanneksi kannattaa surra surut pois ajallaan ja opetella luopumista. Nelikymppinen voi luopua haaveestaan saada oma lapsi, ja toinen saman ikäinen voi luopua perhearjesta, kun nuorinkin muuttaa pois kotoa. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmästä joutuu luopumaan.

– Lopulta luovutaan sellaisista asioista kuten autonomia ja aistit, Nylund-Kalli sanoo.

– Eikä se ole järkyttävää, se on elämää. Ja vaikka välillä tulisi pelottavia ajatuksia, ne ovat vain ajatuksia.

Huomaan oppineeni, että kuolemanpelko voikin tehdä elämästäni parempaa. Se saa minut tekemään asioita nyt, sillä aikaa ei ole loputtomasti. Se ohjaa minua keskittymään asioihin, joita todella pidän tärkeinä. Se houkuttelee harjoittelemaan hyväksymistä ja luopumista.

Jotain on menetetty aina. Jotain tulee tilalle.

Pelkäätkö salaa kuolemaa?

Kuolemanpelko saattaa olla taustalla, jos...

  1. omasta kuolemisesta puhuminen tuntuu vaikealta
  2. terveysintoilu alkaa mennä överiksi
  3. kartat vanhenemisen merkkejä
  4. haluat kokea ihan kaiken ennen kuin on liian myöhäistä.
Vierailija

Enpä taida pelätä kuolemaa, olenkohan koskaan oikein ymmärtänyt pelätä sitä, luultavasti olen vain vähän liian  tyhmä sellaiseen. Lähinnä olen joskus miettinyt että tulisipa kivuton äkkilähtö sitten kun on aika.

Vierailija

Ennen uskoon tuloa pelkäsin valtavasti helvettiin joutumista. En lapsena enkä nuorena, vaan vasta aikuisena kun nuo asiat alkoivat kiinnostaa. Tutkijan mielestäkö autonomiasta luopuminen luonnollista eikä pelättävää?! Jaa, muksiköhän moni vanhus pelkää toisten armoille joutumista...

Sisältö jatkuu mainoksen alla