Kuvat
Susanna Kekkonen
Mirja ”Mikke” Vulli (vas.) ja Soida Lavonen rekisteröivät parisuhteensa 8.3.2002 eli heti, kun sen oli mahdollista.
Mirja ”Mikke” Vulli (vas.) ja Soida Lavonen rekisteröivät parisuhteensa 8.3.2002 eli heti, kun sen oli mahdollista.

Suomalaisten lesbojen ensimmäinen suuri ikäluokka tulee mummoikään. He ovat todistaneet niin asenteiden kuin lakien muutosta. Mutta saahan vanhanakin varmasti olla oma itsensä? 

Tervetuloa Mummolaakson 25-vuotistansseihin! Kaksi harmaantunutta naista astuu sisään helsinkiläiseen ravintolaan, käsi kädessä.

Kun naiset olivat nuoria, he eivät luultavasti olisi pitäneet toisiaan kädestä. Eikä juliste ravintolan ovessa olisi kertonut, että täällä järjestetään tänään lesbojen tanssit. Vajaat viisikymmentä vuotta sitten homoseksuaalisuus oli vielä rikos, nelisenkymmentä vuotta sitten se luokiteltiin sairaudeksi.

Mummolaakso-yhdistys perustettiin vuonna 1994 edistämään vanhempien lesbo- ja bi-naisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja huolenpitoa. Haaveena oli Mummolaakso, oma vanhainkoti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

I'm in love with a fairytale, even though it hurts, takavuosien euroviisuhitti, kajahtaa kaiuttimista, ja juhlijat ryntäävät tanssilattialle. On kauluspaitoja ja siilitukkia, kukkamekkoja ja kiharapilviä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajatus vanhainkodista on painunut taka-alalle, mutta yhdistyksen yksi tavoite on yhä vanhustenhoito, jossa seksuaalivähemmistöön kuuluvaa kohdellaan hänen oman identiteettinsä mukaisesti, ilman hetero-oletusta.

Yhdistys auttaa lesbo- ja bi-naisia pitämään sosiaalisia verkostoja yllä järjestämällä esimerkiksi tansseja, leirejä ja kulttuuriretkiä.

– Naiset, jotka inspiroituvat naisista, voivat ammentaa Mummolaaksosta intoa, kokemuksia ja ajatuksia pitämään mielen ja ruumiin hyvässä vedossa loppusuoralle asti, Mummolaakson varapuheenjohtaja Virva Hepolampi sanoo. 

Tanssit saivat Satu Törmälän ja Sirkka Kaartisen hempeiksi. 

Kaikki alkoi kellareista

Helsinki on paratiisi, mietti Liisa Karvonen, 67, kun hän muutti 1970-luvun puolivälissä Oulusta pääkaupunkiin. Helsingissä oli alettu järjestää tilaisuuksia, joissa naiset tanssivat naisten ja miehet miesten kanssa.

– Oli kuin koko maailma olisi auennut. Oli paikkoja, joissa ihmiset olivat sisältä samaa kuin meikäläinen, Karvonen muistelee.

– Parikymppisenä Oulussa en suunnilleen tiennyt ketään muuta lesboa. Ensimmäiset orastavat suhteet 1960-luvun lopulla olivat sellaista pimeässä ja autoissa nyhjäämistä.

Helsingissä homomiehet olivat vallanneet ravintola Vanhan Kellarin vuonna 1964. Vuosikymmenen lopulla alkoi yhteiskunnallinen keskustelu homoseksuaalien asemasta.

Homoseksuaaliset teot lakkasivat olemasta rikos vuonna 1971. Samalla niille kuitenkin asetettiin korkeampi suojaikäraja kuin heteroiden väliselle seksille. Voimaan tuli myös kehotuskielto, jolla kiellettiin julkinen kehottaminen samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen. Viesti oli, että homoseksuaalisuus ei ollut erityisen toivottavaa.

Suomen ensimmäinen lesbokapakka muodostui Vanhan Kellarin kabinettiin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Naiset tapasivat toisiaan myös Setan edeltäjän, keskusteluseura Psyken kerhotilassa Kalevankadulla.

– Kerhotila oli vanha pesula. Ensin mentiin porttikongista pihan puolelle ja sitten kellariin. Tietoa illanvietoista jaettiin vain luotetuille ihmisille. Se oli turvallisuuskysymys, Hepolampi kertoo. 

Vielä 1970-luvulla naisten illoissa saattoivat nyrkit heilua. 

– Alkuajan tanssit olivat salaisia, suljettuja tapaamisia. Niistä ei voinut lähteä yksinään pois, koska ulkopuolella saattoi odottaa ihmisiä valmiina hakkaamaan, Karvonen jatkaa. 

Meno oli vauhdikasta. Karvonen kertoo, että naisten illoissa monella oli mukana oma pullo väkeviä – sitä tarvittiin rohkaisuksi. Piirit olivat pienet ja mustasukkaisuusdraamoja riitti, jos joku katsoi omaa kumppania liian pitkään. Nyrkkikin saattoi heilua.

Hepolampi on kuullut 1970-luvulla ulostulleilta lesboilta tarinoita sekä yrityksistä pitää kaappia yllä että tehdä itsensä näkyväksi lesbona.

Hän arvelee, että naiset ovat voineet asua yhdessä ”ystävättärinä” – naisten alhaisesta palkkatasosta johtuen yhdessä asuvat naiset eivät olleet epäilyttävä asia. Naisparit eivät myöskään välttämättä herättäneet epäilyjä lesboudesta, sillä naisten homoseksuaalisuutta ei ole koskaan kauhisteltu Suomessa julkisesti samassa mittakaavassa kuin miesten välisiä suhteita. Suhteet pysyivät piilossa, myös muilta lesboilta.

Kansalaisrohkeutta

67-vuotias Karvonen ja 58-vuotias Hepolampi ovat olleet pari 2000-luvun alusta lähtien. Ikäero ei ole suuri, mutta heidän kokemuksensa seksuaalivähemmistöön kuulumisesta ovat silti erilaisia.

– Minun sukupolvelleni oli tyypillinen kokemus, että olen ainoa tällainen ja muita naisiin rakastuvia naisia ei voi olla olemassakaan, Karvonen selittää.

Hepolampi sanoo kuuluvansa sukupolveen, joka pääsi vähän helpommalla. Hän tuli mukaan piireihin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun Helsingissä oli jo olemassa jonkinlainen lesboyhteisö.

– Minun ikäisilläni oli jo vahvasti positiivinen kokemus lesboudesta. Oltiin ylpeästi sitä mitä ollaan.

1980-luvulla riitti bilekansaa, mutta Pride-kulkuetta edeltäneet marssit olivat vaatimattomia. Kynnys mennä julkisesti olemaan homoseksuaali oli korkea.

– Jos 1980-luvulla käveli käsi kädessä, oli se kansalaisrohkeuden osoitus, Hepolampi muistelee.

Maailma kuitenkin alkoi avartua kellari-iltojen ulkopuolelle.

– Matkailu yleistyi 1980-luvulla ja matkoilla nähtiin gay-kulttuuria. Lontoo, Berliini ja Amsterdam olivat tosi kuumia paikkoja. Ulkomailla tajusi, että voi olla homokirjakauppoja, -baareja ja -tapahtumia. Oli voimaannuttavaa nähdä, mitä suuressa maailmassa oli, Hepolampi muistelee.

– Se oli voimakasta optimismin aikaa. Näytti siltä, että päivänvalossa oleminen alkaa olla mahdollista meillekin, Karvonen toteaa.

Säilyvätkö saavutetut oikeudet?

Mummolaakson tansseissa volyymi nousee, kun ilta etenee. Baaritiskille päästäkseen pitää vähän puskea. Siellä maistellaan Mummolaakson merkkipäiväolutta, Kultaista Lepakkoa. Tiskin päädystä löytyy tyylikäs pariskunta: valkoiset kauluspaidat, suorat housut, toisella punaiset henkselit ja toisella musta liivi. Soida Lavonen, 69, ja Mirja ”Mikke” Vulli, 62, rekisteröivät parisuhteensa heti ensimmäisenä päivänä, kun se oli mahdollista samaa sukupuolta oleville pareille: 8.3.2002.

– Meille soitettiin maistraatista, että haluatteko tulla takaovesta sisälle, koska edessä on väkeä polvillaan rukoilemassa. Vastasin, että ei missään nimessä, Lavonen muistelee.

Hän oli ollut kuuntelemassa, kun eduskunnassa keskusteltiin parisuhdelaista. Osaa puheenvuoroista oli ollut hirveä kuunnella – ei-heteroa elämäntapaa muun muassa kutsuttiin luonnottomaksi.

Vulli kertoo, että häämatkalla Amsterdamissa paikalliset ihmettelivät, että nytkö vasta Suomessa samaa sukupuolta olevat pystyivät virallistamaan liittonsa.

Lavosen mielestä ilmapiiri on nyt ihan erilainen kuin vuosituhannen alussa. Pariskunta muutti seitsemän vuotta sitten Helsingistä Nokialle ja mietti etukäteen miten heihin pikkukaupungissa suhtaudutaan. Selvisi, että ihanasti.

– Melkein tuntuu, että meidät halutaan tuntea juuri siksi, että olemme vähän erilaisia, Vulli naurahtaa.

2000-luvun puolella on otettu askeleita kohti tasa-arvoa: hedelmöityshoidot naispareille, perheen sisäinen adoptio rekisteröityneille pareille, tasa-arvoinen avioliittolaki...

Liisa Karvonen sanoo, että nykyilmapiirissä on helppo hengittää. Silti pelottaa, että kuinka ohuella langalla saavutetut edut ovat kiinni. Virva Hepolammen mielestä viime vuosina ilmassa on ollut ikäviäkin merkkejä homoseksuaalisuuteen ja transasioihin liittyen. Perussuomalaisten ja kristillisten puoluekannoissa erottuu huolestuttavia sävyjä.

– En ole elänyt nuoruutta, jossa Pride-kulkueessa on satatuhatta ihmistä ja homoseksuaalisuus on kaikelle kansalle ok. Siksi takaraivossa on pieni pelko, että milloin tämä kaikki häviää. 

Mummolaakso vietti 25-vuotisjuhliaan Bottalla Helsingissä. 

Hienovaraista syrjintää?

Lainsäädännöllä on ollut iso vaikutus siihen, että suomalaisten asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan ovat muuttuneet, Seta ry:n pääsihteeri Kerttu Tarjamo toteaa.

– Kun lakeja uskallettiin muuttaa, toi se mukanaan asennemuutosta: seksuaalivähemmistöön kuuluvien oikeuksien vahvistuminen ei ole keneltäkään muulta pois.

– Oikeuksien vahvistuminen on auttanut siihen, että homoseksuaalit ovat uskaltaneet alkaa elää omana itsenään ja esimerkiksi kertoa työpaikalla tai perheelle omasta puolisosta, Tarjamo toteaa.

Toisaalta yhä on samanlaisia haasteita kuin vuosikymmeniä sitten. Setan ensimmäinen mielenosoitus järjestettiin sen perustamisvuonna 1974, kun seurakunnan nuorisotyöntekijä sai potkut homoseksuaalisuutensa takia. Syrjintä työelämässä ei ole nykyäänkään poikkeuksellista – se on vain usein hienovaraisempaa kuin ennen.

– Lainsäädäntö on taannut seksuaalivähemmistöille oikeuksia, mutta on eri asia miten ne toteutuvat arjessa. Huokuvatko rekrytoinnit perinteisiä normeja, oletetaanko töissä, että perheet koostuvat eri sukupuolta olevista jäsenistä?

Lesbo- ja bi-naisten asema on yhä haastava. Heihin kohdistuu syrjintää sekä sukupuolen että seksuaalisen suuntautumisen osalta, Tarjamo toteaa.

Juhlissa esiintynyt Kaupungin Naiset on helsinkiläinen lesbokuoro. 

Mummokin voi olla lesbo

Mummolaakson juhlat ovat sekoitus äänekkäitä naisporukoita, matalapohjaisia kenkiä, skumppalasien kilahduksia ja naururyppyjä silmäkulmissa. Tällaista kuvaa seksuaalivähemmistöstä kuitenkin näemme harvemmin. Julkinen kuva seksuaalivähemmistöstä on usein nuoren ihmisen kuva: Pride-kulkueen sateenkaaren värinen parikymppinen tai teini, jolle on luontevaa rakastaa sukupuolesta välittämättä. 

Ehkä siksi monelta unohtuu, että mummoikäinen voi olla lesbo tai biseksuaali.

– Vanhemmille ihmisille ei ole luontaista pitää itsestään ääntä samalla tavalla kuin nuorten, jotka ovat tottuneet paljon avoimemmaksi muuttuneeseen yhteiskuntaan, pohtii Mummolaakson puheenjohtaja Minna Hirvonen.

Osa vanhemmista lesbo- ja bi-naisista ei ole ehkä koskaan elänyt täysin vapaasti.

– Kahdeksankymppisiä lesboja on varmasti vielä paljon kaapissa. Jos on kokenut ajan, kun homoseksuaalisuus oli rikos, voi olla yhä arka asian suhteen.

Moni tietää kirjailija-ohjaajapariskunta Pirkko Saision ja Pirjo Honkasalon. Taiteilijapari Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhde oli pitkään julkinen salaisuus. Muita tunnettuja kasvoja ei pahemmin ole.

Vanhemmilla lesboilla on uhkana uudelleenkaappiutuminen ja yksinäisyys.

– Naiset ovat usein hyvin parisuhdekeskeisiä. Kun ollaan kiireisessä työelämässä, arki tahtoo jäädä oman parin kanssa olemiseen. Yhteisöllinen osallistuminen unohtuu etenkin vanhemmiten. Jos parisuhde kariutuu tai jää leskeksi, voi olla vaikea löytää uudestaan tiensä yhteisön pariin, Virva Hepolampi selittää.

Jos omasta identiteetistä ei ole ollut tapana puhua, voi siitä urautua vaikenemaan vaikkapa hoivapalveluissa. Mummolaakso on yksi väylä, jonka avulla vanhemmat naiset pysyvät kiinni sateenkaarielämässä.

– Vaikka olemme osin keskenämme erilaisia, oma yhteisö on se jokin, johon voi nojata, Liisa Karvonen sanoo.

”Olkaamme vahvoja, viisaita ja villejä mummoja”, kirjattiin jo 25 vuotta sitten Mummolaakson tavoitteeksi.

Jutun lähteenä on käytetty myös Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa -teosta. 

Vierailija

Ymmärrys lisääntyisi jos eri ryhmät kohtaisivat oikeassa elämässä. Vihakin laantuisi, jos nähtäisiin toinen ihmisenä, eikä viiteryhmässään. Saattaisi valheelliset luulot kadota.

Sisältö jatkuu mainoksen alla