Kuvat
Panu Pälviä, Juha Salminen
Tämä tässä on Viipurin uudempi puku. Kaunis, eikö?
Tämä tässä on Viipurin uudempi puku. Kaunis, eikö?

Suomalaiset kokeilevat taas rohkeasti kansantansseja ja mummonsa kansallispukua, monet jopa molempia. Heillä vaikuttaa olevan hauskaa!

Jos seisot jalat yhdessä, paino vasemmalla jalalla, ja sitten hyppäät oikean jalan varaan, vasen jalka siirtyy taakse, ja sitten siirrät vasemman jalkasi oikean paikalle ja oikea jalka heilahtaa eteen ilmaan, niin mistä on kyse? Enkeliskasta! Siinä hypellään nopeassa tahdissa paikallaan.

On muitakin askeleita, joita tanssinopettaja Riina Hosio opettaa parhaillaan:

– Eteen, taakse, jippadapa. Pujotus, pisto, jappadada. Joo. Jätetään se nyt hautumaan…

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Eletään maaliskuun alkua, aikaa ennen poikkeustilaa. Meneillään on kansantanssin tekniikka edistyneille -kurssin harjoitukset. Järjestäjänä on nuorisoseura Karjalan nuoret ry, ja osallistujina joukko helsinkiläistä nuorisoa ja entistä nuorisoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

He ovat raivanneet tiensä keskiviikkoiltana harjoituksiin myrskytuulten ja kuralätäköiden läpi, ja nyt he ovat keskittyneen, onnellisen ja vähän hikisen näköisiä. Tänään treenataan ainakin selän artikulaatiota ja painonsiirtoa, polskan ja enkeliskan tahtiin. Musiikki soi.

– Ja katotaanpas sitten se polskan pyörähdys!

Ihanaa polskaa

Kansantanssin suosio on nousussa, kertoo Riina Hosio. Oulussa on meneillään suorastaan buumi, ja suosiopiikkejä näkyy muuallakin: Joensuussa, Rovaniemellä, Lappeenrannassa, Turussa, Jyväskylässä, Lahdessa... toistaiseksi Oulu on ainoa kaupunki, jossa voi opiskella ammattikorkeakoulussa tanssinopettajaksi pääaineena kansantanssi. Innostus on kuitenkin alkanut levitä.

Myös Helsingissä riittää harrastajia, lapsia ja aikuisia. Viipurissa sata vuotta sitten perustettu Karjalan nuoret on Suomen suurin nuorisoseura, ja suurin osa sen 500 jäsenestä harrastaa juuri tanssia.

– Tämä tekniikkaryhmä perustettiin syksyllä. Talvella aloitettiin uusi, jotta kaikki halukkaat mahtuivat, Hosio kertoo.

”Aikuisetkin janoavat yhdessä tekemistä”, sanoo Karjalan nuorten tanssinopettaja Riina Hosio.
 

Tekniikkakurssilla ei tanssita parin kanssa, vaan kaikki harjoittelevat yksin samaa kuviota. Moni käy treeneissä oman tanhuryhmän lisäksi, hiomassa iskuja kohdilleen ja omaa tanssimista sulokkaammaksi. Jotkut tykkäävät tanssia mutta eivät esiintyä, ja sellaisillekin sopii tekniikkakurssi.

Veera Hatakka on yksi kurssin osallistujista. Hän on harrastanut tanhua eka- ja tokaluokkalaisena, ja aloitti muutama vuosi sitten uudestaan.

– Tykkäsin vanhojen tansseista koulussa, ja tässä on vähän samaa: yhdessä nauttimista, tosi hauskaa.

Useimmat asiat osoittautuvat hauskoiksi, kun niihin perehtyy. Mutta jostain syystä kansantanssilla on ollut vähän samanlainen maine kuin pitsinnypläyksellä tai marjastuksella: ei kovin rock. Hatakka tunnistaa ilmiön.

– Mä olen niin ylpeä harrastuksestani, että lähipiiri ymmärtää olla naureskelematta. Mutta kerran, kun kerroin treffeillä harrastavani kansantanssia, deitti alkoi spontaanisti nauraa. Suhde ei siitä kehittynyt...

Johanna Harjunpää taas on aloittanut tanhun viisi vuotta sitten nimenomaan parisuhteen takia: puoliso on aktiiviharrastaja.

– Totesin, että voin joko taistella tanssin kanssa hänen huomiostaan tai liittyä sille puolelle.

Ja nyt ollaan tässä: Veera ja Johanna syövät tekniikkatreenin jälkeen eväät ja lähtevät keskustaan, jossa on – kansantanssiharjoitukset! Tällä kertaa oman Lykky-tanhuryhmän, jossa tanssii paljon juuri 30–40-vuotiaita harrastajia. Ryhmä on perustettu vuonna 2013.

Mitä siis kävi sille perimätiedolle, jonka mukaan kaikkea muuta kannattaa kokeilla paitsi mummoaan ja kansantanssia? Riina Hosion mukaan sanonta elää edelleen joissain piireissä.

– Ehkä vielä on vanhoja mielikuvia siitä, että kansantanssissa seisotaan kansallispuvuissa piirin kehällä taputtamassa käsiä yhteen – mikä on muuten aivan mahtavaa sekin! Mutta kansantanssi on niin paljon muutakin.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Olen aina voinut luottaa siihen että saan olla sellainen kuin olen ja tulen silti hyväksytyksi. Se on se suomalainen lottovoitto jonka tulee olla kaikille mahdollinen. Yhdenvertaisuudesta ei voi jättää ketään ulkopuolelle. Yhteiskunnan tärkein tehtävä on pitää huolta ihmisistä ja luoda hyvän elämän edellytyksiä jokaiselle. Täällä on oltava tilaa kaikille. Ihan kaikille. Tavoista, kulttuurista, ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Eläköön Suomi! 🇫🇮 #suomi #itsenäisyys #yhdenvertaisuus #syrjimättömyys #tasaarvo #ihmisoikeudet #kansallispuku #kansallispukukuuluukaikille #vihreät #kantelesoimaan #kuopio #ilovekuopio #suomifinland #equality #finnishnationaldress #tuunaamunperinne

A post shared by Kaisa Kantele 🦋 (@kanteleenkaisa) on

Ihanat puvut

Kansallispuvut päällä käsiä yhteen taputtamassa – se kuulostaa ihan Keskustapuolueen puoluekokoukselta noin vuonna 1976. Niihin aikoihin tanhu oli valtavirtaa ja kansallispuku muotia. Oma puku löytyi monen aikuisen vaatekaapista. Sitten kävi niin kuin muodissa aina käy: trendi muuttui. Äidin Sakkola-Rautu alkoi tyttären mielestä näyttää nololta, ja kansallispuvusta tuli mummon juhannusjuhla-asu. Kansantanssitkin tuoksahtivat seniorien piirihommilta.

Kymmenisen vuotta sitten juuri 70-luvun pukuja sai kirpputorilta halvalla. Nyt hyväkuntoisesta puvusta saa maksaa satasia. Saatavuusongelma on todellinen! Toinen ongelma on se, että 70-luvun aikuisväestö oli varsin hoikkaa. Sirkka-Liisojen ja Hilkkojen vanhat puvut mahtuvat nykyään viisitoistavuotiaille.

– Lisäksi paidat ja hameet olivat 70-luvun puvuissa nykymakuun aika lyhyitä, minihamemuodin hengessä, toteaa Laura Hannula.

Laura on asiantuntija: hän on kansallispukuharrastajien Raita-yhdistyksen perustaja ja puheenjohtaja. Raita perustettiin, jotta reikäompeleisiin, tykkimyssyihin, säppäleihin ja vetopoimutukseen intohimoisesti suhtautuvat löytäisivät toistensa luo ja jotta kansallispuku saisi positiivista nostetta.

– Minä elän kuplassa, jossa näyttää siltä kuin kaikkialla olisi kansallispukuja. Mutta ehkä puvut eivät oikeasti ole vielä ihan valtavirtaa, Laura sanoo.

Kohta ne voivat vaikka olla: Lauran mukaan pukuja halutaan nyt rippi- ja ylioppilasjuhlapuvuiksi. Nykynuorisolle ei tule niistä enää 70-luku mieleen – se oli edellisen sukupolven mielikuva. Nyt vanha, luonnonmateriaaleista tehty puku näyttää nuorin silmin katsottuna aarteelta.

– Ja lisäksi kansallispuku sopii nykyajatteluun, jossa kertakäyttömuoti ei enää kiinnosta. Kansallispuku on ekologinen. Minun isomummoni 17-vuotiaana tekemä puku on aivan käyttökunnossa.

Jos pukua pitää korjata tai muuten on kysyttävää, apua löytyy Kansallispuku-Folkdräkt -ryhmästä. Siellä on melkein 10 000 jäsentä, ja siellä ei keskutella nytkään ulkonaliikkumiskiellosta. Keskustelu kulkee muita ratoja:

”Missäs puvuissa onkaan houkuttelevimmat pirtanauhat? Saarijärvessä näyttää olevan oikein kauniita poimittuja, Tjock ja Lappfjärd taas sisältävät oikein kavalkadin ihania essunnauhoja ja kymenlaaksolaiset ovat kuvioissaan omaa luokkaansa. Joutsenon hurstutvaipassa olisi kuulemma leveä poimittu nauha?”

#Tuunaamunperinne

Lauran mielestä kansallispuku on kerta kaikkiaan hyvän näköinen asu. Hameet ovat kauniita. Puvun siluetti on uljas, ja runsas helma yhdistettynä istuvaan liiviin korostaa nätisti vyötäröä. Toisin kuin alppimaiden anteliaissa dirndleissä, kotimaisista puvuista puuttuu pikkutuhmuus. Paitsi että:

– Kansallispuku on voimakas, ihanan peittävä, minusta kauhean seksikäs.

Laura hahmottaa, että moni voi olla seksikkyydestä eri mieltä. Kansallispuvun maine on päässyt vuosikymmenien varrella pönäköitymään: ehkä jossain vaiheessa oli tapana rajata arvokkaan puvun käyttöä liikaa.

– Jos yhdisteli osia pieleen tai puki väärän päähineen, oli riski, että myyttinen kansallispukupoliisi tulee ja sakottaa. Siitä on onneksi päästy jo vähän yli.

Nykyään voi ottaa rennommin. Kulmakarvat eivät kohoile, vaikka essu olisi hiukan liian lyhyt. Kun Karjalainen nuorisoliitto julkaisi vuonna 2015 kuvahaasteen #tuunaamunperinne, aukesi oikea perinnearkku. Haasteen ideana oli tuoda kansallispukua nykyaikaan, ja kuvia julkaistaan edelleen. Niissä näkyy luovaa ammennusta perinteestä. Hametta voi käyttää t-paidan kanssa. Farkkuihin sopii kansallispuvun liivi. Kansallispuvun tasku näyttää yllättävän hyvältä monen asun koristeena. Yhdistely arkivaatteisiin on sallittua.

– Harvemmin kukaan laittaa tykkimyssyä farkkujen kanssa. No, mä olen laittanut, Laura Hannula sanoo.

Normaali hurahdus

”Olen huomannut vanhenemisen myötä, että kiinnostus sotahistoriaan ja historiaamme ylipäätään on lisääntynyt. Nyt tuli mukaan nämä kansallispuvut, ja kansallisylpeys sen kun kasvaa. Onko tämä normaalia?”

Kansallispuku-ryhmän jäsenen avauksesta syntyi talvella vilkas keskustelu. Moni ryhmäläinen jakoi tunteen: juuret kiinnostavat ja Suomi tuntuu hyvältä maalta. Moni tosin halusi samaan hengenvetoon todeta, että kansallispukuinnostus ei ole kansallismielisyyttä, ja että nationalistiset puheet eivät sitten kuulu kansallispukuryhmään. Aloittaja sai kuitenkin tuomion: perinteeseen hurahtaminen on normaalia.

”Mikä nyt kellekin on normaalia! Itse siis arvoliberaali, eurooppamyönteinen, intin käynyt kansallispukumielinen. Ikää tosin vasta hieman päälle kolmenkymmenen.”

Laura Hannula on samaa mieltä: isänmaallisuutta on monenlaista.

– Minäkin ajattelen liberaalisti. Harrastan kansantanssia ja intoilen kansallispuvuista, mutta ei kiinnostukseni mitenkään rajoitu Suomeen. Olen kiinnostunut etnokulttuureista ylipäänsä.

Kansallispuvut ovat Suomessa olleet pienten paikkakuntien identiteettityötä. Kotiseutuyhdistys on tilannut suunnittelijalta puvun, joka henkii oman pitäjän historiaa. Siksi Suomen tunnetuimmat puvut eivät ole esimerkiksi Helsinki tai Turku – ei niitä edes ole. Sen sijaan suosittuja pukuja ovat esimerkiksi Härmä, Tuutari, Kaukola ja Munsala. Ja jos tykkäät heleästä Suomi-neidon sinisestä, voit käyttää Munsalan pukua, vaikka isoisomummosi ei olisikaan kotoisin Munsalasta. Todennäköisesti ei muuten ole: Munsalassa asuu 2416 ihmistä.

Laura Hannulan ykköspuku on Laitilan puku, hameen poikkeuksellisen hienon värimaailman takia. Omasta suvusta löytyi myös1400-luvulta juuria Laitilaan, mutta ei se ole pääasia.

– Tämä ”mikä puku mulle kuuluisi” on aika viimeaikainen kysymys. Kulttuurisesta omimisesta on puhuttu paljon, ja esimerkiksi saamelaispuvut ovatkin eri asia. Suomalaisista kansallispuvuista saa käyttää sitä, mistä tykkää.

Käyttölinjan kansallispukumuotia

Maku on vapaa, mutta mielipiteitä on monia. Keskustelua Oikeasta Kansallispuvusta käydään nykyäänkin.

– Mikä on aito kansallispuku – pitääkö lampaat ja pellava kasvattaa itse vai saako jopa ommella koneella? Laura Hannula sanoo.

Sehän se kysymys perinteen kanssa aina on. Saako jokin muuttua? Vai pitääkö kaiken olla niin kuin ennen muinoin? Kansantanssi ainakin muuttuu. Riina Hosion mukaan historialliset juuret ovat tallella, mutta nykyaika näkyy: uutta musiikkia sävelletään, liikkeisiin on tullut nostoja ja akrobatiaa, esityksiä on tehty vaikkapa ilmastonmuutoksesta ja Roosa nauha -teemalla.

Laura taas näkisi mielellään päivän, jolloin kansallispukujen kysyntä kasvaa ja saatavuus paranee.

– Nyt ne ovat haute couturea, mutta rinnalle voisi syntyä samanhenkisiä, edullisempia käyttövaatteita.

Laura on opiskellut muotoilua ja vaatesuunnittelua, mutta koulutusohjelmissa ei juuri kansallispuvuista puhuttu. Suomessa, toisin kuin vaikka Virossa, designerit eivät vielä ammenna kansanperinteestä näkyvästi. Ehkä sille voisi täälläkin olla jo saumaa?

– Ehkä. Vielä asiat eivät oikein kohtaa –minun voisi olla vaikeaa löytää rahoitusta bisnesidealle kansallispukuhenkisestä käyttövaatemallistosta.

Lopuksi jenkkaa

Arvatkaa, missä Laura käyttää omia kansallispukujaan? No juhlissa, kansallispukujen tuuletuspäivinä, käsityömessuilla ja – tanhutessa! Lauran lähellä Turussa on virkeää nuorisoseuratoimintaa, vaikka kansantanssi kilpailee sielläkin jalkapallon, kuorolaulun, Netflixin ja Temptation Islandin kanssa ihmisten vapaa-ajasta.

Monet ihmiset luulevat, että on hauskempaakin tekemistä kuin tanssia kansantansseja, mutta he taitavat olla väärässä. Asia alkaa varmistua Munkkivuoren nuorisotalolla, jossa Riina Hosio ohjaa illan viimeistä ryhmää.

– Tosi hyvä tanssiasento! Mennään vielä se polska uudestaan ja nyt nostakaa katse ylös, että näyttää uljaalta eikä leipäjonolta.

50–80-vuotiaiden tanssijoiden ryhmä Kärri on ollut toiminnassa 50-luvulta asti, ja peilisali on täynnä lähtökuopissaan kuopivia tanssijoita. Tanssijat ovat kyllä vaihtuneet, mutta täällä he ovat salaa pitäneet hauskaa kaikki ne vuodet, kun nuoriso on naureskellut. Ankeuden vastakohta saattaa olla se, kun aikuiset ihmiset tanssivat keskiviikkoiltana jenkkaa yhdessä.

– Sitten lähtee!

– Mikä jalka?

– Ulkojalka!

Juhlimaan

Tämä muoti on tervetullut. Kansallispuvut ovat pääasiassa käsityötä, jonka naiset ovat tehneet. Kutoneet itse kankaan, kirjonneet, hankkineet pukuihin kuuluvat kalliiit korut ym. Monet puvut (kuten omani) ovat käytön puutteessa roikkuneet vuosikymmeniä odottaen, että yhtenä kauniina päivänä löytäisi uuden käyttäjän. Nyt on sen aika tullut. Tervetuloa tämä muoti. 👍

Sisältö jatkuu mainoksen alla