Miten sujuu viikko, jonka aikana pannaan joutuvat niin peili kuin etukamerakin? Toimittaja testasi, onko edes mahdollista elää näkemättä omaa kuvajaistaan.

Kerro, kerro kuvastin.

Rakastetussa klassikkosadussa peili kertoo totuuden siitä, kuka on kaunein. Mutta mitä se viestii meille tavan ihmisille, jotka emme elä satumaailmassa?

Vastaus kysymykseen on periaatteessa hyvin yksinkertainen. Jos tapitan aamulla vessan peiliin tai avaan puhelimeni etukameran, näen vain ja ainoastaan sen hetkisen naamani: ovatko meikit kohdallaan, onko otsaan ilmestynyt näppy tai suupieleen jäänyt hammastahnarantu. Peili kertoo myös sen, miltä vaatteet näyttävät ylläni ja sopivatko ne yhteen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Peilikuvani ei itsessään kerro sitä, millainen olo minulla on, olenko terve, mitä ajatuksia päässäni vilisee, saati millainen ihminen olen. Käytännössä itsensä peilailu on kuitenkin melko kiemurainen psykologinen prosessi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kokonaisvaltainen käsitys itsestä rakentuu pään sisällä, ja oman ulkokuoren tarkastelu vaikuttaa väistämättäkin mieleen.

Valokuvathan ovat lopulta vain miljoonia pikseleitä ja peilikuva valon heijastumista lasipinnasta. Silti käsityksemme omasta ulkonäöstä rakentuu pitkälti niiden varaan. Peili- ja valokuvat auttavat meitä tunnistamaan itsemme – ensikerran jo vauvaikäisenä. Mutta samaan aikaan useimmat meistä katsovat niitä kriittisesti ja yleisiin ulkonäköihanteisiin vertaillen.

Nämä ajatukset herättivät pohtimaan omaa suhdetta peilikuvaani. Tajusin, että ulkonäkö on minulle ennen kaikkea mielentila. Jos on ”hyvä naamapäivä”, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, löytyykö leuastani näppy tai millaisella meikillä olen naamani kuorruttanut. Ja mikäli kohdalle sattuukin ”huono naamapäivä”, sitä ei pelasta sitten mikään. Silloin parhaimmalta ratkaisulta tuntuisi vain heivata jokainen peili kadotukseen.

Ja siitähän alkoi itää ajatus.

Auttaisiko itsensä näkemättömyys kiinnittämään huomiota ennemmin siihen, miltä minusta tuntuu kuin siihen, miltä näytän? Tuli aika testata!

Minä, minä, minä – joka nurkalla

Ryhdyin viikon mittaiseen peilittömyyshaasteeseen ristiriitaisin tunnelmin. Heti ensitöikseni vuorasin kylpyhuoneen ja eteisen peilejä sillä, mitä nyt kaapista käteeni tarttui – eli ilmastointiteipillä ja foliolla.

Kun asuntoni alkoi viritelmineen näyttää ennemmin nykytaiteen näyttelyltä kuin kodilta, syttyi ensimmäinen oivallus. Peilejä, kameroita ja muita heijastavia pintoja on joka puolella enemmän kuin ennalta saatoin arvata.

Siispä jo heti ensimmäisenä päivänä jouduin toteamaan, että ”viikko näkemättä itseään” olisi käytännössä mahdottomuus, ellen lukittautuisi kotiini. Sain nimittäin huomata, että heijastukseni tervehti minua heti niin kaupan pakastealtailla kuin rappukäytävän lasiovellakin.

Viikon aikana tajusin, että peili on itsestäänselvyys: Enpä ollut aiemmin tullut ajatelleeksi edes sitä, että jokaista julkistakin käymälää koristaa sellainen. Eräskin vessareissu varpaita tuijotellen ja peiliin katsomista vältellen oli vähintäänkin kummallisen näköistä touhua.

Seuraava oivallukseni oli se, että tällaisen itsestäänselvän asian voi huomata vasta, kun se katoaa elämästä. Peili on verrattavissa vaikkapa nettiyhteyteen tai juoksevaan veteen. Esimerkiksi viikko mökillä tai telttaretkellä ilman moisia mukavuuksia saa huomaamaan, miten keskeinen osa arkea ne ovat.

Ensimmäisinä päivinä ulos lähteminen ilman peiliin vilkaisua tuntui jokseenkin alastomalta, aivan kuin jotakin oleellista jäisi puuttumaan. Ennen kuin poistuin ulko-ovesta, koin suunnatonta kiusausta raottaa teipin reunaa ja vilkaista ”edes vähän”. Ulos selvittyäni olin aivan varma, että juuri silloin minulla sattuisi olemaan jäätelöä nenässäni tai hammastahnaa poskessani.

Asenteeni alkoi viikon myötä kuitenkin muuttua. Viimeisinä päivinä astelin jo kadulle uuden ajatusmallin kanssa: entäs sitten, vaikka olisikin?

Ulkonäkökeskeisyys on aikamme vitsaus

Entäpä jos hyppäisin satoja vuosia taaksepäin aikaan, jolloin peili oli lähinnä vain ylimystön tuntema luksusesine? Sen aikaiset esiäitini todennäköisesti katsoisivat minua huvittuneina, jos hehkuttaisin heille, kuinka pärjäsin hienosti viikon keimailematta peilin edessä.

Olisi kiinnostavaa tietää, ovatko ihmiset kärsineet ulkonäköpaineista lainkaan aikana ennen kuin peilistä tuli joka rakennuksen merkittävin katseiden vangitsija. Kokeiluviikko osoitti, miten ulkonäkö- ja minäkeskeiseksi arkemme on rakentunut.

Arki koostuu rutiineista, ja jos omaa ulkokuortaan tarkkailee jopa kymmeniä kertoja päivittäin, ulkonäkö alkaa väistämättäkin muodostua keskeiseksi osaksi arkea.

Me Naisten Instagram-seuraajat kertoivat, kuinka monta kertaa päivässä he keskimäärin katsovat itseään. Tyypillisin vastaus oli noin kymmenen. Vasta viikko ilman peilaamista sai minut huomaamaan, miten alitajuisesti minäkin vilkuilen itseäni ainakin kymmenesti päivässä.

Kerta toisensa jälkeen olin aikeissa avata etukameran viestitellessäni Snapchat-sovelluksessa – ja aina täysin ilman todellista tarvetta. Kameran peitoksi liimattu laastarin palanen kuitenkin muistutti joka kerta siitä, miten rutinoitunutta toimintani on. Toisinaan tuntui myös siltä, kuin minut olisi ohjelmoitu vilkaisemaan itseäni ohittaessani vaikkapa kadulla kivijalkaliikkeen ikkunan.

Samalla huomasin moittivani itseäni joka kerta, kun toimin mainituilla tavoilla. Ja vain siksi, että itsensä peilailu on vääntynyt päässäni tavalla tai toisella negatiiviseksi asiaksi. Sama negatiivinen ajatusmalli nousi esille myös lukuisissa Instagram-seuraajiemme vastauksissa.

Enkä sinänsä edes ihmettele asiaa. Itsensä peilailuhan on liitetty jo kreikkalaisessa mytologiassakin narsistisiin piirteisiin, kun kaunis Narkissos rakastui veden pinnasta heijastuvaan kuvajaiseensa jääden lopulta peilikuvansa vangiksi.

Käsitys oman kuvan vangitsevuudesta on kuitenkin saanut täysin uudet mittasuhteet nykyaikaisessa selfiekulttuurissamme. Sen osoittaa jopa tutkimus, jonka mukaan jotkin narsismissa esiintyvät piirteet olivat yhteydessä tiheään selfieiden postaamiseen sosiaalisessa mediassa.

Nuorena naisena elän itsekin elämää, jossa ulkonäön tarkastelu ei rajoitu vain reaaliaikaiseen peilikuvaan. Tiedän, että moni ikäiseni tärvää valtavasti aikaa ja energiaa siihen, että he ikuistavat itseään omakuvilla. Harmikseni tiedän myös, että niistä valtaosaa katsotaan joko kriittisesti ja inhoten tai sitten ne vangitsevat kuin veden kuvajainen Narkissoksen.

Itsensä peilailussa piilee moraalinen ongelma

On selvää, että jo historiasta kumpuava ajatusmalli on tartuttanut minutkin. Ja ihmekös tuo, sillä jatkuva peilailu ja vertailu musertaa ja vääristelee monen minäkuvaa. Peilikuva ja puhelimen roskakoriin päätyneet epäonnistuneet selfiet ovat usein niitä pahimpia vihollisia, jotka vain horjuttavat jo valmiiksi huteraa itsetuntoa.

Viikon aikana aloin kuitenkin miettiä, voisiko pinttynyttä mielikuvaa joko itseään peilailevasta narsistista tai epävarmuutta potevasta ihmisestä pyyhkiä pois?

Tajusin nimittäin, että vilkaisu peiliin ja tutun arkimeikin sipaisu voivat olla myös päivän piristeitä, jotka nostattavat itsetuntoa. Kun viikko tuli päätökseensä, omien kasvojeni näkeminen tuntui jopa huojentavalta ja aiempaa virkistävämmältä.

Kun foliot ja laastarit sai repäistä viimein pois, niiden alta katsoi takaisin vähemmän itsekriittinen minä: aivan kuin olisin tarkastellut itseäni ikään kuin ulkopuolisena henkilönä. Helleviikko oli tuonut mukanaan muutamia näppyjä, mutten katsonut edes niitäkään yhtä vihamielisesti kuin ennen.

Lopputulemana sanoisin, että kokeilu kannatti. Se sai minut ymmärtämään, että peilikuvaansa ei tarvitse jatkuvasti tuijottaa niinä hetkinä, kun siitä tulee vain hankala olo. Silloin voisin poistaa peilit ja etukamerat jälleen elämästäni – vaikka ihan vain hetkeksi – ja antaa tilaa itse ololle, joka sillä hetkellä on.

Toisaalta ymmärsin myös, että sopivissa määrin itsensä katselu ja puunaaminen voivat antaa positiivista lisäpotkua. On täysin ok ja tarpeen katsoa silloin tällöin itseään peilistä ja sanoa :

”Damn nainen, näytät hyvältä!”.

margot-tia.67v.

En koskaan enen vuotta 2009.Kerkinyt ajatella ulkonäköä,painoa.Pukeutumistani,hiuksiaani, naamaani.Olin silloin  56 vuotias nainen. Kun anttilan kemppari osasto katsoin kasvo-rasvoja,hius väriä.Minulle todella tärkeä rakas nais- ihminen silloin iältään 33 vuotia kantavalla kovalla äänellä 2-lapsensa kuulen pamautti: Ei tuhon puldokki naamaasi kanan perse tukkaasi auta mikään.Hän nolasi itsensä,ei minua.Vääränlainen malli myös lapsille arvostella röyhkeästi toista. Mutta jätti pysyvät jäljet minuun,kun kyseessä oli rakas ihminen!Samaan päälle olin saanut aina kuulla,pyöreiltä ihmisiltä: Helppoahan sinun on kun olet tollanen kusiluistin.Kyllä ihmiset voivat loukata horjutaa toisen ihmisen mieltä.Ihan 10 vuotta jälkeenkin päin,helppoahan sinun kun kävelet,et liho.Ne ihmiset joista vältät,voivat olla pahimmat arvostelijat.Miksi? Itse väistän peilejä.Jo 10vuotta. Haluan olla oma itseni.Siihen ei perustu ulkonäköni,painoni,Ei pukeutuminen. Pukeudun niinkuin minun on hyvä olla,vanhana nyt 67v. Mutta ympäristö ihmiset todella voivat olla julmia arvostelijoita kaikessa.Anetaan kaikien kukkien kukkia,olla selaisia kun itse haluavat olla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla