Kristiina Sarasti huomasi avautuvansa toistuvasti lapsiperheen kaaosarjesta. Miksi vanhemmuuden ilosta on niin vaikeaa puhua?

Kun minulla ei vielä ollut lapsia, ihmettelin usein, miksi ihmiset edes hankkivat jälkeläisiä, jos lapsiarki on niin kurjaa kuin puheiden perusteella kuulosti.

Lapsia saaneet tuntuivat elävän yhtä pitkittynyttä talvisotaa.

Öisin ei enää saanut nukkua, itsestään ei ehtinyt pitää huolta, parisuhteet hajoilivat, päiväkodeista kotiin kantautui eksoottisia vitsauksia, koko ajan piti pelätä tapaturmia tai namusetiä, töissä piti kantaa syyllisyyttä siitä, ettei ollut lasten luona, ja lasten luona siitä, ettei ollut töissä.

Kun sitten sain lapsia, huomasin, että pystyin jakamaan lasten tuomaa iloa ja onnea lähinnä samassa tilanteessa olevien, vanhemmuudesta nauttivien ystävien kanssa.

Muiden seurassa iski ennakkosensuuri.

Tuttavallani ei ole lapsia, kärsiiköhän hän lapsettomuudesta ja käännänkö veistä haavassa, jos hehkutan elämää lasten kanssa? Varmempaa raportoida siitä, kuinka raskas influenssa-noro-angiina-kierre on ollut.

Somekavereissani on monia, joiden mielestä avautumiset lasten tuomasta onnesta kuulostavat halvoilta teepussiaforismeilta. Varmempaa heittää läppää halloweenin muuttumisesta ympärivuotiseksi, kun jokaöiset herätykset takaavat jatkuvan zombielookin.

Murheellisten laulujen maa

Jossain vaiheessa iski syyllisyys.

Lapseni ovat tuoneet elämääni loputonta surrealistista hupia, kaiken läpäiseviä merkityksellisyyden tasoja ja tajuntaa laajentavaa onnea siitä, että osa sydämestäni kävelee nyt kaksilla pienillä jalkapareilla ulkomaailmassa, ja siinä minä vain lämpimikseni valitin.

Vaikka tiputtelin kuvauksia kärsimyksistäni sarkastisina anekdootteina ja mukahauskoina läppinä, jakamalla lähinnä ongelmia tulin luoneeksi melko ankeaa mielikuvaa siitä, millaista vanhemmuus on.

Tämä ei ole aivan ongelmatonta. Syntyvyys on romahtanut nälkävuosien tasolle, ja Väestöliiton perhebarometrin mukaan yhtenä syynä on nimenomaan nuorten aikuisten epähoukutteleva mielikuva lapsiarjesta. Pienten lasten vanhempien elämä nähdään kompromissien sarjana, jossa omat persoonalliset mieltymykset saavat väistyä ”prismaperheiden” väsähtäneen pakkopulla-arjen tieltä.

Vuorovaikutuskouluttaja, tietokirjailija Elina Kauppila pitää lapsipuheen ongelmakeskeisyyttä yhtenä suomalaisen perusmentaliteetin ilmentymänä.

– Yhteyttä toiseen etsitään valittamalla. Suomessa ei ole tapana korostaa sitä, mikä on kivaa ja menee hyvin, koska se koetaan helposti leuhottamiseksi. Meillä elää edelleen ilon ja onnen mitätöinnin perinne, joka kiteytyy esimerkiksi sanonnoissa ”rumat ne vaatteilla koreilee” ja ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Olisi tärkeää pohtia, mikä hyvässä ja autereisessa pelottaa, Kauppila sanoo.

Huomaan itsekin saavani puistatuksia adjektiiviparista ”hyvä ja autereinen”. Eihän autuus ole kiinnostavaa. Harva jaksaa edes velvollisuudentunnosta kahlata läpi Danten Jumalaisen näytelmän Paratiisi-osiota, mutta Helvetti-osio tarjoaa loputtomasti samastumispintaa.

Kauppilan kysymys on kuitenkin tärkeä. Ongelmakeskeinen puhe lapsiarjesta on ongelmallista monestakin syystä. Ensinnäkin hankaluuksista puhuminen lapsen kuullen syyllistää lasta.

”Lapsi ottaa usein vastuun negatiivisesta tilanteesta. Se on ensisijainen syy olla painottamatta vanhemmuuden rankkuutta ainakaan lapsen kuullen.”

Toisekseen alamme itse uskoa tarinoita, joita toistamme, joten vaikeuksiin keskittyminen muuttaa mielikuvaamme omasta elämäntilanteestamme.

Kauppilan mukaan mielemme pitää oletusarvoisesti huolen siitä, että se keskittyy vaaraan ja negatiiviseen, ja siksi on hyvä tietoisesti opetella kiinnittämään huomiota myönteiseen ja tehdä sitä muillekin näkyväksi.

– Se voi muuttaa näkökulmaamme ja auttaa nauttimaan lapsiarjen ainutkertaisuudesta.

Kolmannekseen tarinamme muokkaavat kuulijoidemme kuvaa siitä, millaista elämä lasten kanssa on. Silloin on vaarana, että saamme lapsia haluavat kyseenalaistamaan lasten hankkimisen mielekkyyden.

Tällöin tragediana ei ole kansallinen syntyvyyden lasku vaan se, että potentiaaliset vanhemmat saattavat jäädä vaille sitä, mitä useimmat lapsia saaneet kuitenkin salaa pitävät elämänsä tärkeimpänä asiana.

Siksi lapsia koskeva keskustelukulttuurimme kaipaa uudistamista.

– On ihanaa, jos voit sanoa, että arvostat lapsiasi tai että rakkaus puolisoon on vanhemmuuden myötä syventynyt. On tärkeää luoda kulttuuria, jossa vanhemmuuden onnea voidaan jakaa, Kauppila sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oikeat ongelmat esiin

Yhtä tärkeää kuitenkin on, että aidoista ongelmista voidaan puhua. Pikkulapsiarki saattaa panna vanhemmat todella koville esimerkiksi taloudellisten huolien, unenpuutteen tai lasten myötä pintaan nousseiden lapsuuden traumojen vuoksi.

Vaikka lapset ovat tuoneet elämääni pääasiassa pelkkää hyvää, unenpuute ja sairauskierteet ovat toisinaan puskeneet minutkin itsesäätelyn tuolle puolen.

”Äiti, näytät ihan vauvalta, kun teet noin”, sanoi kolmevuotiaani, kun viskoin väsymyspäissäni eteisen vaatekasoja tehtyämme lähtöä kolmatta tuntia ja etsiessäni kahdettakymmenettä hukassa olevaa vaatekappaletta.

Luokseni on kiirehditty hätääntyneenä leikkipuistossa, kun töistä päässyt mieheni on vienyt lapset keinumaan ja olen kuolemanväsyneenä pötkähtänyt hiekkalaatikkoon, koska en ole jaksanut kannatella ruumistani pystyssä enää sekuntiakaan.

Olennaista onkin, että aidot ongelmat on helpompi tunnistaa, jos vanhemmuutta koskeva puhe ei ole tavan vuoksi valittamista. Ja kun aidot ongelmat tunnistetaan, voidaan alkaa purkaa niiden syitä.

Elina Kauppilan mukaan voisimme aloittaa luopumalla yksin pärjäämisen eetoksesta.

– Yhteiskunnan olisi huolehdittava, että vanhemmille on aina tarjolla matalan kynnyksen tukea. Meidän myös pitäisi päästä eroon ajatuksesta, että jokainen hoitaa lapsensa itse. Historiassa lähes kaikissa kulttuureissa on ymmärretty, että äidit ja isät tarvitsevat yhteisön tukea.

Varsinkin äiteihin kohdistuu paljon odotuksia. Kun minä ja naispuoliset ystäväni olemme lastemme kanssa ravintolassa, tarjoilijat ja sivulliset tulevat happamina huomauttelemaan melusta ja sotkusta, mutta kun lapset ovat ravintolassa isineen, sivustaseuraajat laskevat aseensa: ”Oi kuinka ihanaa, isiä, jotka osallistuvat lastenhoitoon!”

– Monet äidit kärsivät suuresti niistä paheksuvista katseista, joita heihin kohdistuu vaikkapa ruuhkabussissa, kun lapsi huutaa ja huutaa. Ihan jokainen voisi vaikuttaa tähän asenneilmastoon vaikkapa niin, että ei mulkoilisikaan kaupungilla huutavaa lasta vanhempineen vaan hymyilisi ja tarjoaisi tukea, Kauppila sanoo.

Mustan aukon uhrit

Äitiyden paineita voi lisätä se, että naisten vanhempainvapaita ei juuri arvosteta. Julkisuudessa hymähdellään ”latteäideille”, jotka ”lusmuilevat työelämästä”.

Kahden lähes peräkkäisen perhevapaani aikana huomasin, että osa tutuistani ei koskaan kysellyt kuulumisiani. Väliaikainen kotiäitistatukseni merkitsi monille ei-mitään: pelkkää poissaoloa työelämästä ja muilta merkityksellisiksi mielletyiltä elämänalueilta.

Elina Kauppilan mukaan tämä kertoo siitä, että arvojärjestelmämme on vääristynyt.

– Mikä on merkityksellistä, jos ei hoivatyö. Mikä on arvokasta, jos ei lasten kasvattaminen itseensä ja muihin luottaviksi, luoviksi ja itsenäisiksi ihmisiksi. Sen merkityksen voisi perustella kapitalistisen talousjärjestelmän kielellä, mutta parempi olisi uudistaa koko arvojärjestelmäämme niin, että ykkösenä ei olisi taloudellinen tuottavuus vaan ihmisten hyvinvointia ja yhteyttä luova toiminta, Kauppila sanoo.

Kauppilan ajatukset on helppo allekirjoittaa. Silti on vaikeaa unohtaa puheita äitiydestä mustana aukkona, jonne naiset lapsen saatuaan humpsahtavat menettäen jäsenkirjansa täysipäisten yhteiskunnassa.

Eikö lapsionneaan jakaessaan tule vääjäämättä kuitatuksi vain mustan aukon uhrina, kriittiseen ajatteluun kykenemättömänä paituliäitylinä?

– Myös puhe äitiyden mustasta aukosta on kyseenalaistaa, koska se vahvistaa mielikuvaa äitiydestä luonnonvoimana, joka vie pois miehiseltä yhteiskunnallisen ja älyllisen toiminnan alueelta. Vanhemmuus pitäisi pikemminkin nähdä potentiaalina. Se on yksi luovuuden muoto eikä vastakkaista älylliselle toiminnalle, Kauppila sanoo.

Suurin niistä on rakkaus

Vielä yksi ahdistuksen tunne nostaa päätään.

Lasten tuomasta onnesta nauttiminen tuntuu epädemokraattiselta ja epäoikeudenmukaiselta. Eihän kukaan sen osakseen saanut ansaitse sitä sen enempää kuin ne, jotka eivät sitä halustaan huolimatta saa kokea.

Eikö puhe vanhemmuuden ihanista puolista ole omahyväistä ja ulossulkevaa yhteiskunnassa, jossa esimerkiksi transihmisiä pakkosteriloidaan ja kokonaisen väestönosan mahdollisuuksia luoda omia perhemuotojaan rajoitetaan?

– On totta, että on poliittisesti hankalaa puhua esimerkiksi äitiydestä jotenkin supererityisenä asiana, koska se asettaa syystä tai toisesta lapsettomat kummalliseen asemaan. Vanhemmuudesta pitäisi ennemminkin puhua positiivisena asiana, joka on yksi mahdollisuuksien avaaja muiden joukossa, Kauppila sanoo.

Elina Kauppila myös muistuttaa, että on lukuisia muitakin tapoja luoda, liittoutua ja hoivata kuin heteroydinperhe.

– Perhemuodot ovat moninaistuneet, ja vanhemmuus on murroksessa. Monen vanhemman perheitä on monesta eri syystä: on uusperheitä, on polyamoristen suhteiden kautta rakentuneita perheitä, on apilaperheitä.

Jo tämä muutos murtaa perinteisiä käsityksiä vanhemmuudesta ja jakoa miesten ja naisten juttujen välillä.

Samalla kun murtuu jyrkkä jako miesten ja naisten juttujen välillä, voisi murtua myös jyrkkä jako hyvän ja huonon välillä.

Lapsiarki on tuskin koskaan vain hyvää tai huonoa. Se voi olla yhtaikaa mahtavaa, ärsyttävää, inspiroivaa, uuvuttavaa, kaunista, tuhruista, ihmeellistä, puuduttavaa, psykedeelistä, maadoittavaa, riemukasta, raivostuttavaa, mieletöntä ja mitä syvimmin merkityksellistä.

Emotionaalinen karnevaali, kosminen festari.

Tunteilla myös on hierarkiansa. Syvät rakkauden ja merkityksellisyyden kokemukset auttavat kestämään kaikenlaisia tuskastuttavia pintakuohuja.

Ehkä uskallan kertoa seuraavalle kuulumisten kyselijälle ainakin hiukan rehellisemmin siitä, kuinka paljon pieniä riiviöitäni ja raastavan ihanaa yhteiselämäämme rakastankaan.

Tämä on Meidän Perheen artikkeli, joka on julkaistu Menaiset.fissä.

Kuvat
Satu Kettunen