Kai, Kaisu, Aapo (vas.) ja Leevi odottavat oman kodin valmistumista sukutontille. ”Kauhean hidasta tämä talon rakentaminen”, miettii Aapo.
Kai, Kaisu, Aapo (vas.) ja Leevi odottavat oman kodin valmistumista sukutontille. ”Kauhean hidasta tämä talon rakentaminen”, miettii Aapo.

Kaisu sukulaisineen on monille ihmetyksen aihe. Se johtuu siitä, että suomalaisten perhekäsitys on muuttunut viime vuosikymmenien aikana suppeaksi. Miksi tavallisesta tuli erikoista? 

Tammikuinen aamu on pilkkopimeä. Seisomme avopuolisoni kanssa tulevan kotimme tontilla ja katsomme jännittyneinä, kuinka valtavat elementit nousevat ilmaan ja napsahtavat sitten vaivatta paikoilleen.

Pitkäaikainen haaveni on toteutumassa – oma talo sukutontille Järvenpäähän. Samalla tontilla asuvat myös vanhempani sekä siskoni ja enoni perheineen. Saman kadun varrella asuu myös exäni ja lasteni isä uuden perheensä kanssa. Pojillani on jatkossa minuutin juoksumatka toiseen kotiinsa.

Onnen taustalla jyskyttää pieni pelko. Itkettää ja ihmetyttää. Olenko nyt varmasti oikeassa paikassa?

Meidän puolestamme tätä on pohtinut moni muukin. Mietin, monestiko olen lähiaikoina kuullut jonkun toteavan, ettei ikinä pystyisi asumaan vanhempiensa naapurissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Meille tämä on luonnollista ja tuttua, mutta Suomessa alamme olla kummajaisia. 

Kaisun äiti Anu on asunut koko elämänsä samalla tontilla. Kun Anun isä 40 vuotta sitten kuoli, Anulle oli selvää, että hän haluaa jäädä lähelle äitiään ja sisaruksiaan. Kaisun isällä Jarilla ei ollut ongelmia asettua vaimon sukulaisten naapuriin. ”Periaatteena on aina ollut, että toisen kotia kunnioitetaan – meille tosin saa tulla aina.”

Lapsuuden lintukoto

Kasvoin tällä samalla tontilla, turvallisesti Laila-mummoni, vanhempieni ja enoni perheen huomassa. Kolmen omakotitalon keskelle jäi vanha navetta sekä iso yhteinen piha. Etenkin lapsille oli kaikilla aina avoimet ovet. Serkuista oli aina seuraa minulle ja siskolleni.

Isäni rakensi pihalle kaksikerroksisen leikkimökin ja vanhaan navettaan ”baarin”, jossa saimme leikkiä ja nukkua kavereiden kanssa kesäisin. Kokkasimme avotulella hiekkakakkuja, hipsimme tuoreen pullan tuoksun perässä enoni luokse ja muistimme varoa pihalla lymyilevää, arvaamatonta Misu-kissaa.

Serkkujen kanssa juoksimme paljasjaloin mummolaan lihamurekkeelle ja piimäpiirakalle. Mummo kaatoi itsetehtyä mustaherukkamehua lasiin ja kauhisteli meidän hötkyilyämme. Hän toivoi aina, että jäisimme vielä hetkeksi.

Kun 18-vuotiaana muutin poikaystäväni kanssa yhteen, ensimmäiset kuukaudet tuntuivat raastavilta – kuin minut olisi riuhdottu pois turvaverkosta, vaikka olin muuttanut vain reilun kilometrin päähän.

Kun esikoiseni Leevi syntyi vuonna 2006, aloin haaveilla omasta talosta sukulaisten vieressä. Sukutontin ympäristössä oli vielä hieman vapaata tonttimaata, mutta oli selvää, ettei siitä kuitenkaan riittäisi kaikille lapsenlapsille. Nuoren perheemme rakennushaaveet siirtyivät tulevaisuuteen.

Ehkä aikakaan ei ollut vielä kypsä. Tai minä. 

Vanha navetta seisoo yhä paikallaan.

Tavallisesta tuli erikoista

Ymmärsin jo lapsena, että meidän perheen normaali oli toisten ihmetyksen aihe. Sukulaisten kanssa lähekkäin asumista ihailtiin, mutta myös kyseenalaistettiin, etenkin aikuisten kesken.

Mutta ei tarvitse mennä edes kovin kauas historiassa, kun suvun kanssa samassa pihapiirissä asuminen oli vielä ihan tavallista, kertoo Väestöliiton vastuuasiantuntija Minna Oulasmaa, joka on tutkinut työssään sukupolvien välisiä suhteita jo parinkymmenen vuoden ajan.

Usein samassa taloudessa asui monta sukupolvea. Teollistuminen ja kaupungistuminen alkoivat muuttaa tilannetta 1800-luvulta lähtien, mutta Suomessa muuttoliike maalta kaupunkiin vahvistui kunnolla vasta toisen maailmansodan jälkeen. Omassa osoitteessaan asuvasta ydinperheestä tuli uusi normi.

Tuorein tilastotieto samassa osoitteessa asuvista, kolmen sukupolven perheistä on vuodelta 2014: silloin heitä oli Suomessa 11 000. Suuntaus on kuitenkin ollut koko ajan laskeva. Samassa pihapiirissä asuvista sukulaisista ei ole tilastoja, mutta harvassa ne nykyään ovat.

– Ydinperhe Suomessa on yleensä hyvin kompakti, eivätkä monet laske isovanhempia siihen. Iäkkäät vanhemmat voidaan sijoittaa palvelutaloon ilman, että ratkaisua paheksuttaisiin, Oulasmaa sanoo.

Suomalaisten perhekäsitys poikkeaa nykyään monista muista Euroopan maista. Ehkä muutokseen on ollut osansa myös suomalaisella sisulla – yksin pärjäämisen eetos on vahvasti suomalaisia leimaava piirre.

Oulasmaa muistuttaa, että perheet ja suvut ovat myös erilaisia.

Toisaalla kasvatetaan sukupolvi toisensa jälkeen lapsia olemaan itsenäisiä, vahvoja ja selviytymään omillaan. Naapurissa taas suvun tarjoama yhteisö voi olla elämässä hyvin oleellista; kaikki osallistuvat ja tarjoavat apua.

– Ja sitten sellainenkin on mahdollista, että asutaan suvun kanssa lähekkäin samassa kylässä, mutta pidetään yllä vuosikausia jatkunutta välirikkoa, Oulasmaa muistuttaa. 

Kaisun enon Mikan vaimo Anne oli raskaana, kun pari muutti tontille. Anne mietti pitkään, kannattaako muuttaa anopin naapuriin. ”Rajoja jouduttiin hakemaan, ja Laila-mummolla oli eri säännöt lapsille kuin meillä vanhemmilla. Mummon läsnäolosta oli kuitenkin enemmän hyötyä kuin haittaa. Sanaharkan päälle keitettiin aina kahvit.”

Mutkikkaat lähisuhteet

Kaikkien lapsuusmuistot eivät myöskään ole yhtä idyllisiä kuin minun.

– Joskus ihmissuhteet lähimmäisten kanssa ovat niitä mutkikkaimpia. Jos kuitenkin on kasvanut suhteellisen onnellisessa ja tasapainoisessa lähtöperheessä, voi tuntua oudolta, jos joku ei halua olla tekemisissä perheensä kanssa, Oulasmaa sanoo.

Elämän suuntaa ohjaavat myös opiskelu, työ tai se, mistä puoliso kotoisin. Moni voisi halutakin asua lähempänä sukua, mutta se ei ole käytännössä mahdollista vaikkapa työn takia.

Meidän monen polven pihapiirimme on selvinnyt osin varmasti siksi, että se sijaitsee lähellä Helsinkiä. Tonttimme on ollut sukumme hallussa 1940-luvulta lähtien, jolloin sukuani saapui Järvenpäähän evakkoina Karjalan Terijoelta.

Nuorillakaan ei ole ollut tarvetta muuttaa pois, koska Järvenpäästä pääsee helposti Helsinkiin töihin ja opiskelemaan. Oleellisinta on kuitenkin, että viihdymme toistemme seurassa. Niinkin hyvin, että joskus olemme puolivakavissamme pohtineet serkkujeni kanssa, onko meissä jotain perustavanlaatuisesti vialla. 

Kaisun sisko Pipsa koki teini-iässä naapurissa asuneen Laila-mummon holhoavan asenteen vaikeana, mutta muistelee nyttemmin kinasteluja lämmöllä. Kolme vuotta sitten Pipsa muutti mummon vanhaan taloon puolisonsa Joonaksen ja poikansa Maunon kanssa. ”Täältä lähdetään vain jalat edellä.”

Vihdoin takaisin

Reilussa vuosikymmenessä tapahtui paljon. Sain vielä toisen lapsen ja erosin lasteni isästä. Kun pojat olivat isällään, totuttelin elämään ensimmäistä kertaa yksin.

Neljä vuotta sitten Laila-mummoni nukkui pois. Mummon talossa oli jäljellä enää kauhtuneet tapetit ja muutama huonekalu. Talon tuoksu ja tunnelma muistuttivat silti lapsuuden kesistä. Vaeltelin tyhjissä huoneissa ja pyyhin kyyneleitä. Elin poikieni kanssa kolmistaan, ja minulle oli muodostunut valtava tarve päästä asumaan vanhempieni lähelle. Perikunta oli jakanut jäljelle jääneen omaisuuden ja mummon talo tuntui turvalliselta. Sisustin sitä jo mielessäni.

Muutaman mutkan kautta päädyttiin kuitenkin siihen, että mummoni taloon muuttikin pikkusiskoni perheineen. Minulle luvattiin pieni vuokratontti vanhempieni talon kyljestä, mutta tunsin jääväni ulkopuolelle. Samalla tiesin, että vielä ei ollut minun aikani palata.

Vaikka toisinaan kaipuu suvun pihapiiriin oli kova, ei minulla ollut pakottavaa tarvetta palata lapsuusmaisemiin. Asuin lähellä ja kävimme kylässä jatkuvasti.

Pojat kasvoivat ja tiesin, että vähintään seuraavat kymmenen vuotta olisin sidottu lasten vuoksi samaan kaupunkiin perheeni ja poikieni isän kanssa. Samalla talouteni alkoi olla sillä mallilla, että saatoin alkaa suunnitella talon rakentamista. Joten miksi ei? Nyt voisi olla sopiva aika, ainahan sitä voi lähteä uudelleen.

Samoihin aikoihin elämäämme asteli Kai. Uusi parisuhde ei ehtinyt edes käynnistyä kunnolla, kun tulevaisuuden suunnitelmat oli jo käyty yhdessä läpi. Jos jo sitoutuminen usean vuoden yksinolon jälkeen tuntui pelottavalta, niin talon rakentaminen yhdessä tuntui vakavammalta kuin avioliitto. Huomasimme kuitenkin keskustelujen päättyvän usein samoihin sanoihin: voihan sen aina myydä.

Olisinko tässä, jos minulla ei olisi lapsia? Tuskin. Elämä olisi varmasti vienyt toisaalle, enkä olisi palaamassa juurilleni lähivuosina, jos koskaan.

Myös Minna Oulasmaa on huomannut, että lapsien saaminen tai isovanhemmaksi tulo on usein perheille käännekohta asumisratkaisuissa.

–Isovanhemmilla on usein suuri tarve olla lastenlasten elämässä mukana. Nykyään sen sijaan, että lapset muuttaisivat takaisin vanhempiensa luokse, isovanhemmat saattavat eläköidyttyään muuttaa lastensa lähelle, Oulasmaa kertoo.

Elämän loppu konkretisoitui minulle vahvasti Laila-mummon kuoleman myötä. Vanhempani jäävät näinä vuosina eläkkeelle, ja jossain vaiheessa on hyvästien paikka. Jos en rakentaisi taloa nyt, lapseni kasvavat aikuisiksi eivätkä saisi koskaan kokea samankaltaista lapsuutta kuin minulla. Vanhempani ovat vielä virkeitä, ja lapseni hyötyvät eniten tästä sosiaalisesta yhteisöstä. Nyt on aika nauttia toistemme läheisyydestä.

Onko kaikki aina ihanaa? Ei tietenkään. Huudamme isäni kanssa toisillemme kilpaa, äitini töksäytykset ärsyttävät, ja lankoni kanssa saamme väittelyn aikaiseksi asiasta kuin asiasta. Perheemme on täynnä mielenkiintoisia persoonia, mutta yritämme muistaa, että asiat riitelevät. Kokonaiskuvassa riidat ja erimielisyydet ovat kuitenkin pientä.

– Lähellä asuminen onnistuu, kun kunnioitetaan toista ja puhutaan asioista. Rajat, toiveet ja odotukset pitää olla tiedossa. Vähintään neutraaliin suhtautumiseen voi aina pyrkiä, kaikkien kanssa ei tarvitse kokea ystävyyttä tai lämpimiä tunteita, Oulasmaa neuvoo.

Kaisun exä Petri muutti uuden puolisonsa Emmin kanssa entisen anoppilansa naapuriin jo kolme vuotta sitten. Se oli kyllä ihan sattumaa. Kohta naapurissa asuvat myös Kai ja Kaisu. ”Kaikilla meillä on omat elämämme, arjen helpottuminen on tervetullutta.” Kuvassa myös Leevi, Aapo ja Emmin poika Into.

Uusia muistoja kohti

Talomme valmistuu tänä kesänä. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä loppuelämäni koti. Juuri nyt ajatus tuntuu absurdilta, muttei ahdistavalta.

Elementit selvisivät talven haasteista, mutta niin myös parisuhteemme, joka on lujittunut rakennusprojektin myötä entuudestaan. Muutaman vuoden aikana Kai on kasvanut osaksi sukua, ja välillä tuntuu, että hän on jopa enemmän innoissaan sukulaisteni viereen muuttamisesta kuin minä. Jo rakentamisen aikana olemme nauttineet lähipiirin tuesta. Lapset ja koira viihtyvät äitini seurassa ja isäni auttaa meitä työmaalla. Olemme saaneet istua lukemattomia kertoja uupuneina valmiiseen ruokapöytään ja purkaa rakennushuolia vanhemmilleni.

Lisäksi odotan valtavasti, että uusperheemme arki helpottuu entuudestaan, sillä myös lasteni isä ja hänen avopuolisonsa muuttivat muutama vuosi sitten saman kadun varteen.

En malta odottaa, että voin hetken mielijohteesta tekstata siskoni perheen mukaan pannarille tai juoda äitini kanssa lasit viiniä terassilla. Kenties vanhenemme yhdessä siskoni kanssa naapureina, jommankumman keittiössä juoruten.

Pihapiirin ihmiset, navetta, vanhat valtavat koivut ja hiekkatie lämmittävät sydäntä. Näen elävästi, kuinka mummo kävelee ilostuneena vastaan, kuinka paljon iloa jättitrampoliini aikoinaan toi meille ja nyt lapsilleni, ja kuinka Leevi oppi pyöräilemään juuri tämän hiekkatien varrella.

Ja mistäs sen tietää – ehkä sukutonttimme näkee vielä neljännenkin sukupolven? 

Vierailija

Mummo asui meillä kun olin lapsi. Sitten oma äitini asui minun kanssani kuolemaansa asti. Kummajainen olin varmaan monen mielestä. Itselläni kuitenkin hyvä mieli kun vanhat hoidettiin kotona.

Sisältö jatkuu mainoksen alla