Kuvat
Panu Pälviä
Jenni kokander ei jaksaisi ainaista ulkonäkökeskustelua ja toivoo, että kaikki voisivat viihtyä kehoissaan.
Jenni kokander ei jaksaisi ainaista ulkonäkökeskustelua ja toivoo, että kaikki voisivat viihtyä kehoissaan.

”Olen ajatellut, ettei enää vuonna 2020 ketään tarvitse ”palkita” erikseen siitä, jos on sinut itsensä kanssa”, kirjoittaa Jenni Kokander kolumnissaan. 

En voi sietää termiä ”kehopositiivisuus”. Se on minulle tuulahdus muinaisista ajoista, jolloin ihmiset arvostelivat toisiaan ulkonäön perusteella.

Olen nimittäin ajatellut, että ne ajat ovat jo kaukana menneisyydessä, kun piti vielä vääntää rautalangasta sellaisia itsestäänselvyyksiä kuten että meitä on moneksi. Olen kuvitellut, ettei enää tarvitse aina huomioida ulkonäköä. Laiha, lihava tai ihana. Liian treenattu, laihtunut, vanhentunut, turvonnut tai komistunut. Vihdoinkin värjännyt tukkansa tai kivasti nuortunut.

Olen ollut iloinen kehityksestä, jossa jokaista kuvaa ei katsota ulkonäkökeskeisesti. Kehityksestä, jossa erikokoiset naiset alusvaatekuvissa ovat jo ihan näkkileipää, eikä vatsamakkaran vilauttamisella saa enää tuhansia tykkäyksiä somessa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olen ajatellut, ettei enää vuonna 2020 ketään tarvitse ”palkita” erikseen siitä, jos on sinut itsensä kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen jopa ilahtuneena lukenut itsestänikin muutaman lehtijutun, jossa ei mainita ulkonäköasioita ollenkaan. Toki olen myös tehnyt töitä sen eteen. Olen pitänyt tiukkaa linjaa enkä ole puhunut ulkonäköasioita, koska en näe niissä mitään jutunjuurta.

Itseäni eivät kiinnosta kenenkään lihomiset tai laihtumiset, mutta toisaalta en myöskään trikkeröidy trimmatuista vartaloista. En ymmärrä, miksei kaunista ja treenattua vartaloa saisi esitellä.

Tosin joskus on käynyt niinkin, että vaikka en ole haastattelussa puhunut sanaakaan naamastani, kiloistani, tai suhteestani ”persoonalliseen” ulkonäkööni, on se silti nostettu otsikkoon.

Kehopositiivisuus on tietysti alun perin hieno ajatus, mutta tämä mätä maailma on kääntänyt senkin itseään vastaan. Näen #kehopositiivisuus merkinnän päivittäin täysin normaalikokoisten ihmisten kuvien alla.

Aivan kuin he haluaisivat kertoa olevansa sinut itsensä kanssa, vaikka ovatkin vähän keränneet täytettä trikoisiinsa, eivätkä ole enää ihan täydellisiä. Minä en näe näissä kuvissa mitään korjaamisen varaa, vaan kauneutta, jolla ei ole mitään tekemistä ulkomuodon kanssa.

Paljon hyvää on tapahtunut ihmisten ajatusmaailmassa suhteessa omaan ja muiden kehoon. On ilahduttavaa, että terveys menee jo usein ulkonäön edelle, ja hyvinvointipalvelut jyräävät Barbie-tehtaat.

Meillä on kuitenkin vielä matkaa siihen maailmaan, jossa ei tarvitsisi todeta ääneen itsestäänselvyyksiä. Maailmaan, jossa jokainen voisi pitää itseään kauniina, ilman että se olisi uutinen.

Haluaisin kovasti, että ne ajat olisivat jo ohi, kun kenenkään täytyy selitellä tai perustella ulkonäköään. Mutta haluaisin myös, että vaikka vyötärölle olisi tullut vähän vuosirengastakin, sekään ei velvoittaisi ketään positiivisuuteen. 

Vierailija

Yhdyn viimeiseen kommenttiin. Kuvaavaa kehopositiivisuudelle on, että he voivat pilkata esim. Olet mitä syöt -ohjelman Pipsa Laukkaa aggressiivisesti, koska hän neuvoo elämään terveellisemmin ja ohjelmaan osallistujat hoikentuvat. Ilmeisesti osalle kehopositiivisuuden kannattajista hoikentuminen on negatiivinen asia kun pitäisi hyväksyä itsensä 50 kg ylipainoisena välittämättä siitä minkälaisia terveysongelmia se tuo mukanaan.

Vierailija

Kehopositiivisuus -mantran hokeminen on itselleen valehtelua. He, jotka hyväksyvät kehonsa sellaisena kuin se on, eivät koe tarvetta esitellä vatsamakkaroitaan somessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla