Olet takuulla kuullut voivoteltavan, kuinka nykyään ei enää kyläillä. Pitäisikö kyläilykulttuuri elvyttää?

Kyllä ennen vanhaan eli 1980-luvulla oli ihanaa!

Silloin piipahdettiin tuttavilla, naapureilla ja sukulaisilla kylässä tuosta vain. Keitettiin kahvit, jotka juotiin huvittavan pienistä Arabian ruskeista kahvikupeista, joiden alla oli kahvilautanen.

Tarjolla oli korvapuustia tai voisilmäpullaa, tiikerikakkua tai piimäkakkua, josta lapset kaivoivat rusinat pois, sekä mauttomia Hanna-tädin pikkuleipiä tai pulleita kaneliässiä. Räsymatot olivat ojennuksessa, plyysisohvassa ei ollut ruokatahroja, koska 1980-luvulla kukaan kunnon ihminen ei syönyt sohvalla. Tietosanakirjasarjasta ja posliiniesineistä oli pölyt pyyhitty. Kahvipöydässä rupateltiin leppoisasti kuulumisia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nykyään kuulee voivoteltavan, kuinka kyläilykulttuuri on kuihtunut pois. Suomalaisten koteja tutkinut Ilana Aalto kertoi viime vuonna Helsingin Sanomissa, että kyläily on tosiaan vähentynyt jo 40 vuoden ajan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Onko kaikki nyt pilalla?

Aika kultaa muistot

Moni haikailee elämäänsä spontaanisuutta piristämään puuduttavaa arkea. Mutta käsi sydämelle, ilahtuisitko aivan mahdottomasti, jos tuttavat pimpottaisivat yllättäen ovikelloasi tiistai-iltana klo 18.30? Alkaisitko aivan onnessasi touhuamaan pakastepullaa ja -mutakakkua pöytään?

Kiire on nykyään kätevä tekosyy kaikelle, mitä emme oikeastaan halua tehdä. Monella meistä on sosiaalisia tapahtumia työpäivänsä aikana riittämiin, joten oma aika sohvalla tv:n ääressä voittaa yllätyskyläilyt. Siksi arki-iltaisin on helposti niin ”kiire”, ettei kyläily tule mieleenkään.

Monet myös oikeasti viettävät arki-iltansa lasten harrastuspaikkojen katsomoissa ja auloissa eivätkä käsi mikron nupilla odottelemassa, josko pikkuserkku poikkeaisi vierailulle. (Toisaalta, jos siellä hallin laidalla tapaa toisia vanhempia, eikö se silloin ole eräänlaista kyläilyn korviketta?)

Kyläyhteisöeläminen, jossa ovet ovat aina auki ja toisten luo marssitaan ilmoittamatta, on monen mielikuvissa ihanaa yhteisöllisyyttä, mutta tarkoittaa käytännössä myös olematonta yksityisyyttä ja kovaa elämisen kontrollia.

Eikä kyläily sitä paitsi ole ollut ihanaa ajanvietettä kuin muutaman hassun vuosikymmenen ajan. Aiemmin se oli tyhjänpäiväistä ja halveksuttavaa naisten puuhaa, kertoo yliopistonlehtori, kansatieteilijä Pia Olsson, joka on perehtynyt maaseudulla asuneiden naisten elämänkokemuksiin.

– Naisilla ja tytöillä oli ennen paljon vähemmän mahdollisuuksia liikkua kodin ulkopuolella, koska heillä oli niin paljon kotitöitä. Kyläilemään ei yksinkertaisesti päässyt. Ahkeruuden vaatimus oli ankara, ja kyläily katsottiin ajanhukaksi. Naista, joka ei hoitanut tehtäviään, vaan ramppasi kylässä, sanottiin kyläluudaksi. Jos meni käymään kylässä, piti keksiä jotakin asiaa tai olla ainakin käsityö mukana, ettei aika mennyt hukkaan, Olsson sanoo.

Kahvikestit kakkuineen ja pullineen kuuluivat isoihin – ja harvinaisiin – juhlatilaisuuksiin.

Vasta kun ihmiset muuttivat kaupunkiin, vaurastuivat ja pystyivät erottamaan vapaa-ajan työstä, kyläilemisestä tuli sellaista, millaisena sitä nykyään muistelemme.


Yllätyskyläilyä? Ei kiitos!

Eikä silloin ihanassa nykykeski-ikäisten lapsuudessakaan menty kylään tuosta vain ilmoittamatta. Kyläilyt kyllä sovittiin etukäteen, lankapuhelimella. Pitihän sitä ehtiä leipoa ja ­siivota.

Nykyään yllätyskylään menevät vain Duudsonit inhorealityissään.

Yllätyskyläily onkin suorastaan etikettivirhe, sanoo tapakouluttaja Mirva Saukkola.

Siinä aiheutetaan kenties kiusallinen tilanne kyläilyn kohteelle, jolla voi olla meneillään vaikka mitä muuta, vaikka sitä. Jos omasta mielestä piipahduksesta ei olekaan mitään vaivaa, samaa ei välttämättä ajattele se, kenen kotiin änkeydytään.

– Kylään on menty ilmoittamatta niinä aikoina, kun kaikilla ei ollut edes sitä lankapuhelinta. Nykyään on todella helppo sopia kyläilyn ajankohta etukäteen, Saukkola sanoo.

Saukkola muistuttaa, että elämä on siirtynyt enemmän kodin ulkopuolelle. Lapset eivät enää leiki vain pihassa vaan ovat harrastuksissa ja naiset – jotka tietysti vierailun käytännön asiat yhä järjestävät – ovat kodin ulkopuolella töissä. Siksi yllätyskyläilijälle jää hyvin todennäköisesti käteen tyhjä arpa.

Tapaamiset ja kyläilyt ovat myös siirtyneet enemmän kahviloihin ja ravintoloihin, koska siellä kenenkään ei tarvitse säätää tarjoiluita – ja mikä rasittavinta: siivota ja silti pyydellä sotkuja anteeksi.

Meidän koti on kauheampi kuin teidän

Sosiaalinen media on tunnetusti tehnyt yhteydenpidosta ja kuulumisten seuraamisesta helppoa ja kätevää, mikä vähentää varsinaisen kyläilyn tarvetta.

Se myös tutkitusti aiheuttaa osalle suuria paineita siitä, miltä oman elämän pitäisi näyttää. On niin helppo seurata sisustusblogeja ja alkaa inhota omaa suttuista ja epämuodikasta kotiaan. Siinä mielentilassa kotiinsa ei halua kutsua ketään. Tälle on termikin, kotihäpeä.

– Kaikki kyllä nykyään jo tietävät, että somessa on vain ihania asioita eikä siellä näe kokonaista totuutta kenenkään elämästä. Harmi, että se silti aiheuttaa niin paljon stressiä etenkin kyläilyä kohtaan, Saukkola sanoo.

Ahkeruuden vaatimus elää meissä tiukasti: kunnon nainen pitää kotinsa siistinä. Vaikka kävisi töissä, kuskaisi kahta lasta harrastuksiin ja yrittäisi huolehtia jollain tavalla myös omasta hyvinvoinnistaan, takaraivossa jyskyttää, että jossain yön kähmyssä pitäisi ehtiä pyyhkiä keittiön­kaappien kahvat. On ”rohkeaa”, kun lifestyle-vaikuttaja postaa kotoaan kuvan, jossa lattialla lojuu tavaroita. Sisustusohjelmissa Suomen kauneimmiksi ­kodeiksi äänestetään asuntoja, joissa ei näytä asuvan ­ketään.

Instagram-miljöitä ei tarvitse omaksua omiksi kotikriteereikseen samalla tavalla kuin ei omaksu kaikkia muitakaan ajassa olevia trendejä elämäänsä. On ehkä vähän hämärtynyt, että kyläilyn tarkoitus ei ole pisteyttää toisten koteja ja häpeillä omaansa, vaan viettää mukavaa aikaa ystävien kanssa.

Joskus tietysti ystävä saattaa olla sellainen, että alkaa kyläillessään järjestellä kyläpaikan pöydällä lojuvia kaurahiutalepaketteja. Silloin on kaksi vaihtoehtoa: näpäyttää ystävää sormille tai antaa hänen siivota rauhassa.

Saukkola on myös huomannut vieraiden kestitsemisessä jonkinlaista kilpavarustelua, johon hän ei kehota lähtemään mukaan.

– Siis siihen tyyliin, että koti-illallisillakin tarjotaan viinipaketteja ja amuse-boucheja. Näkisin kyläilyssä paljon mieluummin vähän epämuodollisempia tapoja, joissa pullapitko ja kahvi riittäisivät tarjoiluiksi.

Vielä on toivoa

Vaikka kyläily on vähentynyt, ei se suinkaan ole loppunut. Suurin osa, noin neljä viidesosaa, meistä käy noin kerran kuussa kylässä, kertoo kyselytutkimus muutaman vuoden takaa.

Ystäviä tavataan lisäksi paljon kahviloissa, baareissa, kulttuuri- ja liikuntaharrastuksissa, yhteisillä matkoilla ja somessa. Ihmiset myös järjestävät yhä enemmän juhlia; ennen vanhaan juhlittiin pari kertaa vuodessa plus kerran ne viisikymppiset.

Ja vaikka moni apokalyptisesti ajattelee, että kaikki ovat vain kotona mykkinä liimautuneina jokainen omaan älylaitteeseensa, ihmiset kyllä yhä haluavat tavata toisiaan livenä.

Jos kyläilykulttuuria haluaa elvyttää, kannattaa aloittaa itsestään: kutsu kaveri kylään. Ei haittaa, vaikka olet vähän räjähtänyt, niissä lököverkkareissa, tarjoiluina on jääkaapista juustoa ja leipää etkä ole maalannut eteistä petroolinsinisellä etkä vaihtanut sohvakalustoasi vanhan roosan väriseen. Keitä kahvit ja sytytä kynttilä, siinä on kotoisaa kyläilytunnelmaa kerrakseen.

Vierailija

Oli niitä räsymattojakin ja aivan tavallista kahvia juotiin. Olin nuori aikuinen 80-luvulla, menin naimisiin, omaa kotia laitettiin plyyshisohva ja nojatuolit, keittiössä pirttiryhmä, arabian Tupa-sarjan kahvikupit.
Mitä yllätysvierailuihin tulee, en tykkää enkä suosittele.
Nykyinen elämänrytmi vie takin tyhjäksi, pitäisi olla yhtäaikaa menossa jonnekin ja siivoamassa kotia, pakkasessa pitäisi löytyä kahvileipää ja ennenkaikkea pitäisi olla virkeä yötäpäivää ottamaan ihmisiä vastaan.

80-luku oli parasta aikaa

Kuvaus 80-luvusta sopii ehkä 50-luvulle. Kasarilla kalusteina oli kalliit italialaiset nahkasohvat, oli kromia ja lasia eikä todellakaan räsymattoja. Koneella surautettiin espressot ja cappuccinot.

Minua ei haittaa jos ystävät tulevat kutsumatta kylään, kunhan ilmoittavat etukäteen. Jolleivat tajua tuoda bakelseja mukanaan, niin saavat tyytyä siihen mitä kaapista löytyy. En ota mitään paineita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla