Arktika tarkoittaa pohjoisella tundralla pesivien lintujen matkaa kotiseudulleen. Kevätmuutossa Virolahden yli lentää miljoonia lintuja. Silloin rannoille kokoontuvat tarkkailijat, staijarit.

Aluksi se näyttää pilvirintamalta tai savujuovalta. Vähitellen kuva tarkentuu, alkaa saada muotoa.

Lähestyvä muuttolintujen parvi tulee suoraan kohti, ja oma syke nousee siiveniskujen tahtiin. Tällä kertaa lautta ei ole mikään valtavan suuri, mutta kaunis se on.

Komeimpia ovat kahlaajat, jotka muodostavat korkeuksiin alati vaihtuvia kuvioita ja värejä. Kuin jättiläinen kirjoittaisi taivaan kannelle.

Valkoposkihanhet muuttavat aurassa ja haukahtelevat mennessään. Sepelhanhet puuroutuvat pyörteiksi. Mustalinnut lentävät yhdessä allien kanssa. Niiden öinen vihellys on ihmeellinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta ei haittaa, vaikka lintuja ei tunnistaisi. Läheltä löytyy taatusti joku, joka tietää. Arktikan eli suuren muuton ympärille on nimittäin rakentunut Virolahdella Arktika-tapahtuma, jossa lintuharrastajat tapaavat toisiaan.

Markkinahumua ja lintuja

Epäsosiaalisten miesten sosiaalinen harrastus. Näinkin ornareita eli intohimoisia lintuharrastajia on kuvailtu. Tosin nykyään lintuyhdistysten jäsenistä yli puolet on naisia, ja sen huomaa myös Virolahden rannoilla.

Keskimäärin vieraat viipyvät Virolahdella kolme yötä. Kunnanisät ovat tajunneet vuotuisen tapahtuman markkina-arvon, mutta joidenkin paikallisten mielestä lintuihmiset ovat tyhjäntoimittajia, jotka tukkivat kylätiet.

”Virallinen” Arktika-keskus sijaitsee Leerviikin rannassa, lähellä Hurpun merivartioasemaa. Arktika-päivien aikaan alueella on monenlaista yrittäjää, kirjakauppiaista korumyyjiin. Hittituote on tuubihuivi.

Anne ja Ari Savola Porista ovat tulleet tapahtumaan juhlistamaan 31-vuotishääpäiväänsä. Annella on järjestelmäkamera kovassa käytössä, Ari tunnistaa lajit. Mukaan tapahtumasta lähtee helmipöllön pönttö, joka viedään Lappajärven-mökille, miehen synnyinseudulle.

–Täällä on ihana tunnelma, mutta lintutornien ympäriltä voisi karsia metsää. Näkyisi paremmin, Anne sanoo.

Leerviikin rannassa päivystää lintuoppaita, jotka antavat käytännön vinkkejä ja auttavat lajien tunnistamisessa.

Rannan vakiovieraisiin kuuluu kuvataiteilija Pekka Soikko. Hänen akvarelleissaan yhdistyy tekninen taitavuus ja kokeneen lintumiehen tunne. Uniikkien taideteosten lisäksi Pekka on kuvittanut muun muassa Linnunlaulun Suomi -kirjan.

Pekka Soikko maalaa lapintiiraa.
Pekka Soikko maalaa lapintiiraa.

Soikon tämänpäiväinen malli, lapintiira, keikistelee parhaillaan läheisellä lohkareella. Kuin muistutuksena, että on täällä paljon muutakin katsottavaa kuin taivaan sinessä kiitävät massat.

Lähiluodolla keikaroi mustavalkoinen haahkauros. Se näyttää olevan vielä perheensä parissa. Haahkoilla on tapana jättää jo varhain naaras yksinhuoltajaksi.

Osana luonnon näytelmää

Arktikaan osallistuvien keski-ikä on melko korkea, mutta bongareissa on toki nuorempiakin. Bongarit keskittyvät keräilemään pisteitä, havaitsemaan mahdollisimman monta eri lajia.

He ovat juuri niitä, joiden auto on aina valmiiksi käännetty menosuuntaan. Niitä, jotka lähtevät epäröimättä sadan kilometrin päähän nähdäkseen vilauksen jostakin harvinaisuudesta.

Lintujen bongailu on epäsosiaalisten miesten sosiaalinen harrastus.

Arktisten lajien massamuuttoa seuraamaan tulleiden staijarien luontosuhde on erilainen: laaja-alaisempi, elämyksiä ja hyötyä painottava. Laskentojen, rengastusten ja pöntötysten ohella moni heistä kerää tietoa myös siitä, mikä on muuttunut ja mikä on pielessä.

Toki sama ihminen voi harrastaa sekä lintujen bongaamista että staijaamista.

Ja Arktikassa on mukana myös niitä, jotka haluavat vain olla osa suurta luonnon omaa näytelmää.

Vannoutuneimmat harrastajat ovat satsanneet kalustoon melkoisesti. Kameroita, kaukoputkia ja kiikareita (myös pimeänäköön) voi roikkua rinnuksilla 20 000 euron arvosta.

Moni näyttää kääräisseen putkiensa päälle maastokuvioiset suojat. Swarovskin kiikarit ovat kuulemma parhaat, mutta halvemmillakin pääsee alkuun.

Kokeneen harrastajan tunnistaa samean värisistä vaatteista ja kiikarituesta. Seipiöksi kutsutun tuen voi ostaa kaupasta, mutta osa on askarrellut sellaisen itse esimerkiksi vanhasta jääkiekkomailasta. Tuen kansainvälinen nimi, finnstick, muistuttaa, että kysymyksessä on suomalainen innovaatio.

Olennaisin apuväline on kuitenkin kärsivällisyys. Lintuja täytyy jaksaa odottaa – aina ne eivät tule, vaikka kaikki olosuhteet tuntuvat olevan kohdallaan: varhainen aamu tai myöhäinen ilta, lounaanpuoleinen tuuli, sopivan viileä ilma.

Lintumies jo teininä

Lääkäri Kari Saarisella on muista poiketen ikioma estradi. Kallioinen niemi on komea mökkipaikka, ja massamuuton seuraamisen kannalta paras mahdollinen. Lahdenpohjukka vasemmalla on jo Säkkijärveä, Venäjän puolta. Strategisesti tärkeä seutu on myös historiallisesti kiinnostava.

–Viimeinen tsaari Nikolai II on aikanaan steppailut tässä meidän kallioilla, Kari kertoo.

Työssään Seinäjoen keskussairaalan teho-osaston johtajana Kari on vetovastuussa ja valmiudessa aina. Senkin vuoksi jokakeväinen kahden viikon lintuloma on hänelle tärkeä.

Helsingissä syntynyt ja varttunut Kari kirjasi ensimmäiset lintuhavaintonsa teininä.

–Moni samanikäinen oli kiinnostuneempi mopoista. Minä poljin kaverini kanssa linturetkille.

Jo tuolloin häneltä saattoi mennä lintujen kanssa ajantaju. Kerran vanhemmat hälyttivät poliisit poikia etsimään.

Parhaat kaverit ovat lintumiehiä edelleen. Kalliolla seisoo pari retkituolia ja kaukoputki. Mäyräkoira Iines peesailee isännän askelia.

Saaliin perässä

Lintuja havainnoidessa kannattaa katse kohdistaa sinnekin, mihin suurin osa ei katso. Karin paras tarina on muutaman vuoden takaa ja liittyy leveäpyrstökihuun.

Valkoposkilla oli massamuutto meneillään. Staijariporukan kaikki 50 kaukoputkea oli kohdistettu samaan suuntaan. Kari käänsi oman putkensa vähän sivuun ja havaitsi toisesta suunnasta lähestyvän leveäpyrstökihun. Niitä oli 28, suurin Suomessa havaittu parvi.

–Mainitsin havainnostani muille. Kävi vain kohahdus, kun kaikki putket kääntyivät uuteen suuntaan.

Mäyräkoira Iines on Kari Saarisen seurana.
Mäyräkoira Iines on Kari Saarisen seurana.

Pohjimmiltaan lintujen tarkkailu on sukua metsästykselle ja keräilylle. Vaanitaan ja saadaan saalista.

Digitaaliset viestiketjut ovat hieman syöneet jännitystä. Nytkin Karin puhelin piippaa, että kiljukotka on nähty Klamilan suunnassa tulossa tännepäin. Mutta lentääkö se tästä vai kiertääkö mantereen kautta?

–Tekniikka tekee laiskemmaksi. Jos Virosta päin viestitään, että mitään suurempaa lauttaa ei näytä olevan luvassa, en ehkä viitsikään herätä ennen viittä. Ja silloin jotakin odottamattoman hienoa saattaa mennä sivu suun.

Suurimmat parvet ovat kilometrien pituisia.

Huikeimmillaan hanhien lautta voi olla kilometrin levyinen ja viisi kilometriä pitkä. Sen vyöryn alla tulee käsittämätön tunne.

–Aika saattaa kullata muistot. Ennen parvet olivat olevinaan isompia, Kari hymähtää ja seuraa katsellaan vesirajassa porhaltavia merimetsoja.

–Valokuvaus on antanut uutta potkua luontoharrastukseen. Se palvelee myös sitä, mikä muutoissa on hienointa, eli näyttää parvien monimuotoisen kauneuden.

Parven vanhimmat linnut päättävät lentoreitin. Hanhilla pesimäpaikan määrää naaras, vuosi kerrallaan. Elinikäisiä liittoja ei solmita.

Vepsun ja lintujen taikaa

Meri on vielä kylmä ja aallokko terävää. Jukka Pekkalan XXL-Buster kiitää iltavalossa kohti Vepsua, joka sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Arktikan keskuksesta. Saari nousee merestä jylhänä kuin seikkailuelokuvan kulissi.

Jukka on järvenpääläinen ekonomi, jolle Arktika on jokakeväinen henkireikä.

–Minulla on avioehdossa merkintä, että tämä kuuluu kevääseen, hän naurahtaa.

Jukka on ollut lintumiehiä ikänsä, vaikka synnyinpaikka, Varsinais-Suomessa sijaitseva Pöytyä, ei rikasta lintuseutua ollutkaan.

–Omista ylioppilasjuhlistani lähdin, kun kuulin, että Paraisilla oli nähty pikkuhuittu.

Vuonna 1987 tapahtui käänne. Jukka ajoi päätä pahkaa Mikkeliin nähdäkseen mustakaularastaan ja tajusi, että moisessa keräilyssä ei ole mitään mieltä. Siihen loppui bongailu.

–Nykyään nautin luonnosta kokonaisvaltaisemmin. Iloa tuo sekin, että voin avata muiden silmiä.

Jukka tekee veneellään opaskeikkoja. Erityisesti Aasiasta tulleita turisteja nämä ”kaikilla aisteilla” tehtävät retket liikuttavat joskus kyyneliin asti.

–Maailman metropoleissa varttuneille saariston rauha on jotakin käsittämätöntä.

Jukka maustaa merimatkaa kertomalla lintumaailman persoonallisuuksista. Ranskan rannikolla talvehtiva tundrakurmitsa on suuripäinen ja voimakasnokkainen. Toinen legendaarinen komistus on jääkuikka, jonka iso valkoinen nokka on kuin jääpuikko. Kihu muistuttaa jalohaukkaa, mutta on luonteeltaan rantarosvo, joka ryöstää ruokansa tiiroilta ja lokeilta.

Kun rantaudumme Vepsuun, Jukan tarinointiin tulee ajankohtaisia päivityksiä.

–Tähän aikaan illasta Vaskon suunnasta tulee usein petoja.

Hetken päästä taivaan rantaan ilmestyykin piste, joka lähestyessään osoittautuu mehiläishaukaksi.

Aitiopaikalla

Vepsun saari on maaosakaskunnan omistamaa luonnonsuojelualuetta. Sinne saa kuitenkin leiriytyä.

Kolmen espoolaisen miehen teltta on saaren kätköissä, mutta tarkkailua varten kolmikko on asettunut tuoleineen kallion kielekkeelle kuin oopperan aitioon.

Veljekset Martti ja Juha Pehkonen ja heidän serkkunsa Lauri Niittylä löysivät Vepsun rauhan jo vuosia sitten.

–Aluksi tulimme tänne intiaanikanooteilla. Nyt olemme jo sen verran mukavuudenhaluisia, että tuomme trailerilla moottoriveneen.

Näille herroille linturetki merkitsee paitsi meditatiivista yhdessäoloa myös herkuttelua. Tämän illan menussa on lampaan sisäfilettä asiaankuuluvine vuosikertaviineineen.

Auringon kajo viipyilee horisontissa, värjää kaiken hunajaiseksi. Koska tahansa illan hiljaisuudessa taivaalle saattaa taas ilmestyä ihmeellinen parvi.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

ET