Kuvat
Anna Huovinen
”Minulle ei sanottu, että älä puhu tästä. Minä vain tiesin, että se ei kannata”, Elina Kilkku sanoo.
”Minulle ei sanottu, että älä puhu tästä. Minä vain tiesin, että se ei kannata”, Elina Kilkku sanoo.

Teatteriohjaaja Elina Kilkulla oli 15-vuotiaana alkanut suhde yli nelikymppiseen teatterinjohtajaan. Pitkään hän piti kiinni siitä, ettei olisi uhri.

Teatteriohjaaja ja kirjailija Elina Kilkku huomaa miehen heti astuessaan sisään teatterisalin ovesta. Mies istuu toisessa penkkirivissä naisystävänsä kanssa. Elina asettuu mahdollisimman kauas takariviin ja tuntee, miten pulssi alkaa kiihtyä ja adrenaliini syöksähtää suoniin. Tätä hetkeä hän on pelännyt vuosia.

Siellä istuu mies, jonka kanssa Elinalla oli suhde 15-vuotiaana. Mies, joka oli suhteen alkaessa yli nelikymppinen. Se sama, jonka vuoksi Elina on viime vuodet käynyt suhteen aiheuttamia asioita läpi tuskallisen tiiviisti.

Koko esityksen ajan Elina kuuntelee sydämensä nopeaa sykettä. Kun esitys on ohi, hän kiirehtii vessaan rauhoittumaan. Ehkä näin pimeässä katsomossa väärin? Ehkä hän on jo lähtenyt? Sitten Elina kävelee teatterin aulaan, pukee takin ylleen ja siirtyy ulko-ovelle. Käsi on jo ovenkahvalla valmiina työntämään sitä auki, kun Elina pysähtyy.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ei.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hän kääntyy ympäri ja tavoittaa aulassa seisovan miehen katseen. Mies kääntyy nopeasti ympäri ja näyttää siltä kuin etsisi pakoreittiä. Mutta sitä ei ole, ja kohta Elina jo seisoo miehen takana. Hän koputtaa ruskean päällystakin verhoamaa olkapäätä. ”Onko sinusta ihan ok olla täällä?”, Elina kysyy, kun mies kääntyy. Teatterifestivaalin esitykset ovat Elinan valitsemia, ja sen tietävät kaikki. Hänen kuvansa on sivun kokoisena käsiohjelmassa.

Mies ei ole ymmärtävinään kysymystä, vaan kehaisee tapahtuman olevan ihan kiva. Elina kysyy asiaa vielä uudelleen, ja saa saman vastauksen. Sitten hän sanoo rauhallisesti, mutta ääni täristen vihasta: ”Kaksi asiaa. En halua nähdä sinua enää täällä. Enkä halua, että äitini joutuu näkemään sinua. Pysy pois hänen tieltään.”

Kun Elina on saanut sanottua lauseet, miehen naisystävä tönäisee häntä lujasti olkapäähän. ”Painu vittuun siitä!”, nainen huutaa, mutta Elina ei kuule eikä tunne mitään. Hän lähtee pois. Kun adrenaliini tasaantuu, tulee valtava ylpeys itsestä.

–En voinut vain lähteä sanomatta mitään. Olen kantanut asiaa 25 vuotta yksin sisälläni. 15-vuotiaana jäin sen kanssa täysin yksin, mutta nyt olen melkein 40. Ajattelin, että nyt, aikuisena, tulen sen 15-vuotiaan avuksi. Nyt tämä loppuu.

15-vuotias ja umpirakastunut

Elina istuu Svenska Teaternin kahvilassa ja kertoo tarinaa edelleen vähän kuohuksissa. Se on tapahtunut vain pari päivää aikaisemmin. Kaikki on tuoreessa muistissa, mutta niin ovat myös tapahtumat, jotka Elina koki teinityttönä. Niitä hän on kantanut mukanaan vuosikymmeniä, suurimman osan ajasta täysin yksin. Niiden pohjalta syntyi myös Elinan fiktiivinen nuortenkirja Ihana tyttö, jossa hän kuvaa 15-vuotiaan Reetan ajautumista suhteeseen vanhemman teatteriohjaajan kanssa.

Elina sanoo, että todellisuus oli pahempi kuin kirja. Hänen oma suhteensa teatterinjohtajaan alkoi 15-vuotiaana pikkukaupungissa. Mies oli tuolloin yli nelikymppinen.

–Rakastuin täysin. Mies tuntui hengenheimolaiselta, jonka kanssa pääsin puhumaan teatterista. Ehkä siinä oli myös kapinaa. Minulla oli hirveä palo saada päättää omista asioistani, ja siinä päätin. Tulin aikuiseksi todella nopeasti. Mutta jos olisin tajunnut soittaa poliisille, se olisi ollut poliisiasia, Elina kuvaa suhteen luonnetta nyt.

Kirjassa Reetta lankeaa vähitellen ohjaajan taitavaan viettelyyn ja menettää tälle neitsyytensä. Mies ohjailee teini-ikäisen askel kerrallaan aikuisten maailmaan ja omien tarpeidensa tyydyttäjäksi.

Mulla on sulle lahja, Jarmo sanoi ja ojensi pienen paketin. Otin hörpyn juuri sopivan laimeaa kahvia ja istuin keittiön tuolille. Paketista paljastui mustasta pitsistä valmistetut stringit. Matka äidin ostamista puuvillapöksyistä salaa käsin pestävien satiinipikkupöksyjen kautta stringeihin oli ollut yllättävän lyhyt.

Miehen kumppani soittaa

Reetta tapailee ohjaajaa salassa teatterilla, ja niin teki todellisuudessa myös Elina. Kuvaan liittyi myös kotiviini, jota teatterilla oli aina käymässä.

–Monella tavalla todella eettistä lasten harrastustoimintaa, Elina hymähtää.

Oli itsestään selvää, että suhteesta ei voinut tai saanut puhua kenellekään. Yksinäisyyden tunne kulki Elinan mukana suhteessa, mutta myös sen jälkeen vuosikymmeniä.

–Se oli yksinäistä pyristelyä. Minulle ei sanottu, että älä puhu tästä. Minä vain tiesin, että se ei kannata. Ympäröivä maailma saa nuoret naiset olemaan hiljaa. Rakastuneena pelkäsin myös sitä, että kertomalla asiasta suhde loppuisi. Jäin tosi yksin, koska en kertonut kellekään.

Elinalla oli paha olla, mutta ajatus asiasta puhumisesta tuntui vielä pahemmalta. Etenkin sen jälkeen, kun miehen silloinen kumppani sai suhteen selville ja soitti Elinalle.

–Muistan edelleen sanat, joita nainen käytti. ”Sinä nuori huora.” Ajattelin pitkään, että se on totuus minusta. Samalla se oli ainut palaute, jonka sain keltään aikuiselta. Se vahvisti tunnetta, että en voi kertoa asiasta kellekään. Pelkäsin, että sieltä tulee jotain vielä hirveämpää.

Aikuisen naisen reaktio on mietityttänyt Elinaa nyt, kun hän on itse naisen ikäinen.

–Vaikka olisin miten loukkaantunut puolisolleni, en koskaan voisi soittaa 15-vuotiaalle lapselle sellaista puhelua.

Syyllisyys seurasi pitkään

Tuolloin vihainen puhelu kuitenkin vahvisti nuoren tytön häpeää ja syyllisyyttä. Koko suhteen ajan Elina syytti itseään. Hän tunsi syyllisyyttä jopa siitä, että miehellä oli lapsia: sekä häntä itseään vanhempi että nuorempi tytär.

–Olin itsekin lapsi, mutta tunsin tekeväni väärin miehen lapsia kohtaan. Päiväkirjoissa, joita olen nyt jälkikäteen lukenut, syyllistin itseäni ja mietin, kuinka paha ihminen olen. Huorittelu tuli omaankin sanavarastooni.

Syyllisyys piti Elinasta kiinni tiukasti vielä pitkään suhteen jälkeenkin. Käännekohta oli, kun hän luetutti ensimmäistä versiota kirjastaan vuosia sitten eräässä kustantamossa. Kustannustoimittaja kommentoi, että kirja on liian julma nuorta tyttöä kohtaan ja tekee hänestä syyllisen tapahtumiin.

–Tajusin, että asian voi nähdä toisellakin tavalla. Se oli suuri oivallus: ehkä olen ollut liian julma itseäni kotaan. Kesti pitkään sisäistää, että minä en tehnyt mitään väärää.

Häpeä lieveni vuosien varrella, mutta ei kadonnut kokonaan mihinkään ennen kuin Elina alkoi käsitellä asiaa.

–Ajattelin, että minähän sen tein. Minä siihen suostuin.

Omaa syyllisyyttä ja häpeää on vieläkin vaikea välillä hahmottaa. Siinä auttaa kuitenkin Elinaa hänen oma äitiytensä.

–Kun katson lastani, en voi käsittää, miten kenenkään isä voi toimia sillä tavalla. Se on järkyttävää ja pöyristyttävää. Mies sanoi rakastavansa minua. Mutta jos hän oikeasti olisi rakastanut, hän olisi jättänyt minut rauhaan eikä olisi eristänyt minua vanhemmistani ja ystävistäni.

Pienin askelin toipumiseen

Suhde mieheen päättyi, kun Elina pääsi Kallion ilmaisutaidon lukioon ja muutti Helsinkiin. Ero ei ollut helppo.

–Suhdetta oli todella vaikeaa lopettaa. Mies erosi jossain vaiheessa kumppanistaan, ja syytin siitäkin itseäni.

Muutettuaan Elina kuitenkin työnsi asiat pois mielestään. Sitä helpotti unelmien elämä pääkaupungissa: Elina pääsi opiskelujen ohessa Ylioppilasteatteriin ja sai tehdä teatteria yötä päivää. Samalla linjalla hän jatkoi pitkään aikuisuuteen. Jos muistot pyrkivät mieleen, hän vaiensi ne.

–Se on minun supervoimani. Pystyn pistämään asiat sivuun. Olin 34-vuotias, kun aloin lopulta käsitellä niitä.

Laukaiseva tekijä oli toisen lapsen syntymä. Yhtäkkiä Elina huomasi valvovansa yöt. Mielessä pyöri mielikuva kuplivasta mudasta, joka nostaa asioita pintaan. Kun Elina haki apua neuvolasta ja lopulta terapiasta, asiat alkoivat avautua.

Ne oli lopulta kohdattava.

–Puhuin terapiassa paljon siitä, mitä vaikeneminen oli tehnyt äiti- ja isäsuhteilleni. Onneksi uskalsin puhua asioista vanhempieni kanssa, vaikka mietin sitä pitkään. Nyt olen kiitollinen, että uskalsin puhua ajoissa, sillä isäni on jo kuollut.

Miehensä Elina vei kylpylälomalle, jotta pystyi kertomaan hänelle rauhassa kaiken. Hän alkoi avautua myös ystävilleen.

–Luin myös hyllymetrin verran vanhoja päiväkirjojani, koko tarinan aikuisen silmin. Lopulta suolsin kaiken ulos kirjan muodossa.

Vasta aikuisena Elina uskaltautui myös lukemaan lakipykäliä. Hän oli yli kolmekymppinen varmistuessaan siitä, että miehen toiminta oli rikos. Mutta se, että hän olisi rikoksen uhri, tuntuu vieläkin väärältä.

–Olen aina halunnut pitää minäkuvani kannalta kiinni siitä, että en ole minkään asian uhri. Se vaikeutti osaltaan asiasta puhumista. Oma tarinani kaikesta oli pitkään se, että minä itse päätin asioista ja mies todella rakasti minua. Se ajatus alkoi kuitenkin vähitellen murtua.

Ne tarinat ovat tavallisia

Kun Elina kirjoitti merkin ja viisi kirjainta sometililleen lokakuussa 2017, tunne oli mieletön: #metoo. Se oli päätös 25 vuoden vaikenemiselle. Kirjassa Reetta tekee samoin.

–Metoo on isoin vallankumous, jossa olen ollut mukana. Se on yksi parhaista asioista, joita minun elinaikanani on tapahtunut. Ihmiset, jotka sanovat metoon menneen liian pitkälle, ovat onnekkaita. Siitä kuulee, että he ovat saaneet elää ilman sitä häirintää, joka on todellista hyvin isolle osalle ihmisiä.

Elina toivoo nuorten ymmärtävän, että teot voivat olla väärin, vaikka niihin myöntyisi itse.

–On kenties helpompi puhua asioista, jos on osannut kieltäytyä tai ne on tehty itselle väkisin. Mutta vaikka suostuin kaikkeen, en mitenkään voinut ymmärtää sitä valta-asetelmaa, joka tilanteeseen liittyi.

Viime aikoina julkisuudessa on ollut paljon myös Veijo Baltzarin tapaus, jossa epäillään lähes kultinomaista nuorten naisten hyväksikäyttöä. Elina haluaa korostaa, että monesti tarinat ovat paljon tavallisempia.

–Hyväksikäyttö ei vaadi mitään kulttia tai pöyristyttävää elostelijahirviötä, vaan tekijä voi olla nuoren turvalliseksi ajatellun harrastuksen vetäjä tai ohjaaja. Sen toivoisin jokaisen vanhemman ymmärtävän. Oma suhteeni oli arkipäiväistä.

Älä jää yksin

Elina tarjosi kirjansa ensimmäistä versiota alun perin useampaan kustantamoon. Joistakin palaute oli se, että teos on nuorten kirjaksi liian rohkea. Elina jäi pohtimaan palautetta omien kokemustensa kautta.

– Mikseivät nuoret voisi lukea kirjaa, koska he ovat niitä, jotka joutuvat tällaisen käytöksen kohteeksi?

Hän kirjoitti kirjaan tarkoituksella kaksi vaihtoehtoista loppua. Onnellisempi loppu oli se, mitä hänellekin olisi pitänyt tapahtua.

– Valitettavasti omalla tarinalla oli paskempi loppu. Se ei ole mikään sankaritarina. Todellisuus oli niin paljon surullisempaa ja ikävämpää kuin kirjassa. Oli kuitenkin ihanaa, että sain kirjoittaa kirjaan sen, mitä minunkin olisi pitänyt tehdä.

Kukaan ei ollut kertonut, ettei mikään ehkäisy suojelisi mun itsetuntoa, minäkuvaa, muistoja. Tunnetta siitä, että olin tavallinen ja samanlainen kuin muutkin, että kuitenkin kuuluin joukkoon. Se, mikä oli aluksi tuntunut olevan parasta, mitä mulle oli koskaan tapahtunut, olikin ollut kaikkein pahinta.

Mitä tahansa tapahtuu, älä häpeä. Älä jää yksin. Ne lauseet Elina haluaisi jokaisen nuoren sisäistävän.

– Minulla on yksin jäämisestä 25 vuoden kokemus. Vaikka suhde oli hirveä, vaikeneminen siitä oli vielä paljon hirveämpää. Nyt, kun olen päässyt sen kynnyksen yli ja alkanut puhua asiasta ja puolustaa itseäni, olen onnellinen. Vihdoin asetun itseni puolelle.

Aikuisen naisen benjihyppy

Kun Elina alkoi puhua ystävilleen kokemuksistaan, osalla oli kerrottavanaan jotain takaisin. Ei yhtä rajuja, mutta silti samanhenkisiä kokemuksia. Avoimuus onkin muuttanut Elinan ystävyyssuhteita. Enää ei tarvitse peitellä mitään eikä miettiä, mitä voi sanoa paljastamatta tapahtumia.

– Yksi ystäväni sanoi, että vaikka olemme olleet ystäviä 20 vuotta, en ole aiemmin kertonut itsestäni oikeastaan koskaan mitään. Nyt minut nähdään ja hyväksytään juuri sellaisena kuin olen. Olen itsekin parempi ystävä.

Ystävät olivat tukena myös sillä hetkellä, kun Elina lopulta tarttui teatterin ulko-oven kahvaan ja jätti miehen ja kimppuunsa hyökänneen naisen taakseen. Heti kun hän pääsi hotellihuoneeseensa, hän soitti ensin yhdelle ystävälle, sitten toiselle ja kolmannelle. Sitten vielä äidille.

Tapahtumia kerratessaan hän tunsi, miten jännitys hartioista hävisi hetki hetkeltä. Tilalle tulivat kylmät väreet – hyvällä tavalla.

– Pikku hiljaa minulle alkoi aueta, miten hienoa se oli. Tuntui kuin olisin tehnyt benjihypyn. Minä puolustin itseäni. Nyt, nelikymppisenä, käänsin valta-asetelman vihdoin toisinpäin.

Lainaukset Elina Kilkun kirjasta Ihana tyttö.

Vierailija

Olipa kauhea nuoruuskokemus ja todella vastenmielinen se tekijä. Tuntuu aika käsittämättömältä myös, että vaimo asettui puolustamaan tuollaista lapsiinsekaantujaa. Samoin uusi nainen tuossa uudemmassa kohtaamisessa. Normaali nelikymppinen mies ei katsele teinityttöjä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tämäkin tarina ja siihen tulleet kommentit paljastavat vain lähinnä nykyajan asenteita. Eli kuka täysjärkinen mies muka rakastuisi teini-ikäiseen ja se heti pelkkää hyväksikäyttöä. Ja kun miehellä vielä perhekin. Taas vastaavasti jos nainen vanhempi ja mies selvästi nuorempi jopa lain rajoille saakka, suhdetta suorastaan avoimesti ihastellaan. Kas kun rakkaus ja ihastuminen ei sinänsä kysy ikää puolin ja toisin ja kaikki nuoremmista kiinnostuneet, näiden kanssa juttelevat ja jopa toisen viettelemänä tai muuten suostumuksella seksiänin harrastavat ei silti suoraan namusetiä ja #metoo -raiskaajia. Elämä vaan sellasta. En silti puolustele, voi sitä itseäänkin hillitä. Mutta ei niinkään ulkopuolisten paheksunnan ja jopa tuomitsemisen, vaan ihan pätevien järkisyiden ja tietysti tuon perheensä takia.

En tunne yhtään tapausta, jossa naisen suhdetta lapseen ihastellaan. Tapauksissa, joissa mies on nuorempi, mies on yleensä yli 20-vuotias. Nykyisin tosiaan myös nainen voi olla pariskunnan vanhempi osapuoli, mitä vanhat miehet eivät tunnu hyväksyvän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla