Kuvat
Juha Salminen
Vappuisin Sirkka painaa päähänsä teekkarilakin. Sirkka on siitä ylpeä, sillä insinöörimatematiikka ei ollut hänelle helppoa.
Vappuisin Sirkka painaa päähänsä teekkarilakin. Sirkka on siitä ylpeä, sillä insinöörimatematiikka ei ollut hänelle helppoa.

– Kuka tahansa pystyy samaan, jos vain tahtoa löytyy. En ole sen kummempi kuin kukaan muukaan, sanoo kahdeksatta tutkintoaan ja toista väitöskirjaansa tekevä Sirkka Hagman, 62. 

Laborantti. Prosessiteknikko. Ylioppilas. Hallintotieteiden maisteri. Lisensiaatti. Diplomi-insinööri. Tekniikan ja hallintotieteiden tohtori.

Eräs tuttava kysyi äskettäin Sirkka Hagmanilta, 62, mitä hänen hautakiveensä kirjoitetaan. Kaiverretaanko siihen kaikki hänen seitsemän tutkintoaan? Tai kahdeksan, kun hallintotieteiden väitöskirja valmistuu.

Ajatus naurattaa Sirkkaa. Meni kauan ennen kuin hän älysi lisätä tohtorin arvonimen edes käyntikorttiinsa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Ajattelen tutkintojani henkisenä pääomanani, jota kukaan ei voi ottaa pois. Opiskelu on kehittänyt minua ihmisenä. Ilman sitä en olisi sama Sirkka kuin nyt olen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Black Donuts Engineeringin varatoimitusjohtaja on sukunsa ensimmäinen tohtori. Sirkan kotona koulunkäynnistä ei haaveiltu. Isä oli pienipalkkainen autonkuljettaja. Venäjältä kotoisin oleva äiti elätti itse itsensä 9-vuotiaasta lähtien.

Kansakoulussa opettajat kielsivät Sirkkaa hakemasta oppikouluun. Heidän mielestään tällä ei ollut riittävästi lukupäätä. Toisin kävi.

Työläisperheen tytöstä tuli pörssiyhtiö Nokian Renkaiden johtaja, joka tienasi parhaimmillaan useita satoja tuhansia vuodessa. Sirkka omistaa osan jääkiekkojoukkue Tapparasta ja kuuluu Pirkanmaan menestyneempiin naisiin. Miten hän oikein teki sen?

Likaiset työt, rasvaiset jutut

Kun 19-vuotias Sirkka lähti yövuoroon Nokian Renkaiden rengastehtaalle, hän ei haaveillut uranoususta – hän itki.

Kolmivuorotyö tehtaassa oli raskasta.

– Nuoret tytön hupakot pantiin tekemään paskamaisimmat työt, mitä tehtaasta löytyi. Piti näyttää, että pärjää fyysisesti samalla tavalla kuin miehetkin, Sirkka muistelee.

Tehdastyö ei kuulunut Sirkan haaveammatteihin. Oppikoulun jälkeen hän oli hakenut lukioon, mutta se jäi kesken, kun hän tapasi tulevan miehensä Erkin. Sirkka suuntasi poikaystävänsä perässä ammattikouluun. Vastavalmistunut prosessiteknikko palkattiin työnjohtajaharjoittelijaksi rengastehtaalle.

90 prosenttia tehtaan työntekijöistä oli miehiä, eikä me too -liikkeestä ollut vielä kuultu. Sirkalla oli kotona kaksi veljeä, mutta tehtaan härskit jutut olivat hänelle uutta.

Sirkan kanssa samaan aikaan tehtaalla aloittaneet kymmenkunta teknikkoa irtisanoutuivat yksi kerrallaan. Puolen vuoden päästä porukasta oli jäljellä enää Sirkka.

– Olen luonteeltani sellainen, etten anna helposti periksi. Tajusin siellä ollessa, etteivät muut työntekijät tule muuttumaan. Jos haluan muutosta, sen täytyy lähteä minusta itsestäni.

Sirkka ilmoittautui salaa iltalukioon ja valmistui ylioppilaaksi kahdessa vuodessa. Sen jälkeen hän jatkoi työn ohessa opintoja yliopistossa.

Kun toimitusjohtaja kuuli, että tehtaalla työskentelee joku tyttö, joka on valmistunut hallintotieteiden maisteriksi, hän kutsui Sirkan puheilleen.

– Hän tarjosi minulle henkilöstöpäällikön paikkaa, mikä tuli täysin yllätyksenä. Ainoa motiivini oli opiskella sen verran, että pääsen pois kolmivuorotyöstä, hän toteaa.

Sirkka yleni Nokian Renkailla henkilöstöpäälliköstä henkilöstöjohtajaksi ja pääsi mukaan johtoryhmään. Pikkuhiljaa vastuualueita lisättiin. Hän vastasi vuorotellen laadusta, turvallisuudesta, ympäristöstä, logistiikasta ja varastosta.

Opintoja hän ei malttanut kuitenkaan lopettaa. Sirkka valmistui hallintotieteiden lisensiaatiksi, sen jälkeen diplomi-insinööriksi. Henkilöstöjohtajan työpäivät venyivät usein kymmentuntisiksi. Sen päälle oli tehtävä vielä koulutehtävät.

– Työ on ollut minulla ykkössijalla. Olen potenut huonoa omatuntoa kaikesta muusta. Olen ihmisenä sellainen, että tekemättömät työt pyörivät mielessä. Toisaalta se on ollut myös eteenpäin työntävä voima, että ne on tullut tehtyä.

Minne tahansa Sirkka menikin, tenttikirjat kulkivat mukana. Hän luki saunanlauteilla ja liikenneruuhkassa. Kun Nils-poika syntyi, Sirkka pakkasi sairaalakassiin mukaan kunnallislain tenttikirjan ja meni sairaalasta suoraan tenttiin.

– Ahdistun, kun ihmiset valittavat, ettei ole aikaa. Uskon, että pienilläkin hetkillä on merkitystä. Kun lukee jotakin, se jää muhimaan alitajuntaan, hän uskoo.

Sirkka kokee, ettei ole erityisen lahjakas, mutta hän on ahkera ja sinnikäs. Se on perua kotikasvatuksesta. Sirkka sanoo olevansa samanlainen kuin edesmennyt äitinsä. Tekevä ihminen.

– Se on ollut yksi selviytymiskeino elämässäni, että olen tehnyt koko ajan jotakin. En makaa paikoillani, ellen ole sairas. Jos ei ole muuta tekemistä, pesen vaikka lattioita.

Miehen kuolema pysäytti

Marraskuussa, kahdeksan vuotta sitten, Sirkka oli lämmittämässä saunaa, kun hänen puhelimensa soi. Näytöllä vilkkui pojan numero.

Nils soitti Dubaista ja kertoi, että isä oli joutunut kesken lomareissun sairaalaan. Sirkan puoliso Erkki oli vakavasti sairas, mutta salannut asian perheeltään.

Hädissään Sirkka soitti matkatoimistossa työskentelevälle ystävälleen. Sinä iltana ei Tampereelta päässyt enää Dubaihin, mutta ystävän avulla lento järjestyi seuraavalle päivälle.

Perillä Dubaissa lääkärit kertoivat, että tilanne on vakava. Sirkka ei halunnut kuunnella lääkäreitä. Hän uskoi viimeiseen asti, että puoliso selviää.

– En tiedä, millainen sulkuventtiili tulee päähän, kun ei halua menettää läheistään. Olimme olleet yhdessä 16-vuotiaasta asti. Ei ollut elämää ilman häntä, hän kuvailee.

Sirkka oli kuvitellut, että elämässä on alkamassa seesteisempi vaihe. Omakotitalo oli juuri saatu valmiiksi, ja molempien työurat olivat siinä vaiheessa, ettei tarvinnut tehdä enää niin pitkiä päiviä.

–Haaveilimme, että meillä on vihdoin enemmän aikaa olla yhdessä. Se ei koskaan toteutunut.

Sirkka järjesti miehensä ambulanssilennolla Suomeen. Viikkoa myöhemmin Erkki kuoli.

Sirkka jäi yksin vastavalmistuneeseen omakotitaloon. Hän ei ollut eläissään tilannut öljyä tai hankkinut polttopuita. Kaikki piti opetella.

– Ensimmäinen joulu Erkin kuoleman jälkeen oli sellainen, että ajattelin elämän olevan ohi. Päätin, että parempi vain antaa elämän mennä, eikä tehdä enää yhtään mitään, Sirkka kuvailee.

Ennen kuolemaansa Erkki oli kannustanut Sirkkaa jatkamaan opintoja tekniikan tohtoriksi. Pahimman shokin väistyttyä Sirkka tajusi, ettei puoliso olisi halunnut hänen jättävän väitöstyötä kesken. Opiskelusta tuli hänelle selviytymiskeino.

Työskentely oli raivokasta. Sirkka kantoi tietokoneensa rantasaunalle ja lukkiutui sinne kirjoittamaan aina, kun ei ollut töissä. Väitöskirja valmistui alle vuodessa.

– Varmaan se oli myös jonkinlaista surutyötä. Kun ei ollut elämässä muuta täytettä, täytin sen opiskelulla.

Muistopuheessa Sirkka kiitti puolisoaan, joka ymmärsi vaimonsa intohimoa opiskella, eikä koskaan syyllistänyt opiskeluun käytetystä ajasta.

– Välillä meillä taisi olla pääsiäispöytäliinat pöydillä vielä joulunakin, mutta mieheni ei koskaan moittinut minua, jos jokin asia jäi opintojeni takia tekemättä. 

Opiskelu on vienyt Sirkkaa elämässä ja uralla eteenpäin, mutta se on ollut hänelle myös henkireikä ja selviytymiskeino. 

Täysi kymppi?

Tällä hetkellä Sirkka tekee toista väitöskirjaansa. Kun se on valmis, hän on tekniikan tohtorin lisäksi myös hallintotieteiden tohtori. Se on Sirkan kahdeksas tutkinto.

Monet ovat ihmetelleet Sirkan opiskeluintoa. Ei toisesta tohtorin tutkinnosta ole mitään hyötyä, ihmiset taivastelevat.

– Into opiskeluun on kasvanut, kun olen huomannut oppivani jotakin. Se on hirveän palkitseva tunne. Lisäksi olen saanut paljon hyviä ystäviä, hän jatkaa.

Kaksi vuotta sitten Sirkka oli järjestelemässä äitinsä hautajaisia, kun puhelin soi. Lääkäri soitti ja kertoi, että Sirkalta on löytynyt joukkoseulonnassa rintasyöpä.

Viikko äidin hautajaisten jälkeen Sirkka leikattiin. Sen jälkeen alkoivat syöpähoidot, jotka kaatoivat Sirkan sängynpohjalle useiksi kuukausiksi. Tekevälle ihmiselle oli kova paikka, kun edes yläkertaan ei jaksanut kävellä lepäämättä puolivälissä.

Läheisen kuolema ja omat sairastumiset ovat olleet pysäyttäviä kokemuksia Sirkan elämässä.

– Niissä hetkissä olen huomannut, mikä täällä on arvokasta. Vasta viime syksynä aloin nähdä valoa tunnelin päässä, että selviän tästäkin.

Syksyn jälkeen Sirkka on suorittanut 40 opintopistettä, työn ohessa tietenkin. Se on saman verran kuin keskimääräinen korkeakouluopiskelija opiskelee vuodessa. Synkkinä hetkinä opiskelu on antanut muuta ajateltavaa.

–Siinä mielessä se on ollut selviytymiskeino ja vienyt minua elämässäni eteenpäin.

Viime aikoina Sirkka on pohtinut, millä saa aikansa kulumaan sitten, kun jää eläkkeelle. Eräs työkaveri kysyi leikillään, eikö kymmenen tutkintoa olisi houkutteleva tavoite.

– Se jäi pyörimään takaraivoon. Pitäisikö vielä näyttää ja saada kymmenen täyteen! 

Haah

Vierailija kirjoitti:
Surullista että kukaan ei edes ajattele, mitä tuottoa yhteiskunnalle olisi tehnyt ne kshdeksan muuta, jotka eivät saaneet edes tilaisuutta.

Surullista että joku viitsii kirjoittaa jotain tällaista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla