Gloria

Viihdyttäjä Jaakko Saariluoma on tullut elämässään vaiheeseen, jossa on aikaa suurille ja vakaville kysymyksille.

Lähtökahvit maistuivat luopumiselta.

Kolme vuotta sitten näyttelijä ja stand up -koomikko Jaakko Saariluoma istui Helsinki-Vantaan lentoaseman kahvilassa tuolloin 16-vuotiaan esikoispoikansa kanssa ja söi aamiaista. Kaksikko rupatteli hyväntuulisesti, kunnes eron hetki alkoi vääjäämättä lähestyä. Jaakko oli lentämässä tv-sarja Sorjosen kuvauksiin Latviaan, 16-vuotias esikoinen muuttamassa Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja pelaamaan jääkiekkoa.

– Kurkkua puristi ja puheet loppuivat. Oli ihan hiljaista, kumpikaan ei osannut sanoa mitään, Jaakko muistelee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Sitten tajusin, että eihän poika sotaan ole lähdössä, vaan tavoittelemaan unelmaansa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Järjellä ajatellen se oli osoitus siitä, että Jaakko oli osannut kasvattaa omilla jaloillaan seisovan nuoren miehen, mutta silti luopuminen tuntui haikealta.

Tänä syksynä myös toinen perheen ”kundeista”, 16-vuotias kuopus, lähti Kanadaan, ja yksi ajanjakso Jaakon elämässä päättyi. Yhä varhemmin pimenevinä syksyn iltoina hän on huomannut miettivänsä, mihin vuodet oikein menivät. Koti tuntuu tyhjältä, kun hän opettelee elämään kaksin vaimonsa ja perheen hovawartin Kafkan kanssa.

– Olen oudon äärellä. Himassa on niin hiljaista. Olen digannut perhe-elämää, ja siitä luopuminen on tuntunut ristiriitaiselta. On ollut vaikeaa hyväksyä, että paluuta vanhoihin rutiineihin ei enää ole. Se on jonkinlainen kriisi, hän sanoo istuessaan helsinkiläislähiön kahvilassa.

Muutos on vielä niin tuore, ettei Jaakko osaa tarkkaan analysoida kaikkia sen vaikutuksia. Päällimmäinen tunne on kuitenkin selvillä:

– Ehkä olen vähän hämmentynyt.

Ei enää aikaa kaikkeen

Kyllä, kyllä ja kyllä. Se on ollut pähkinänkuoressa Jaakon, 51, periaate työelämään. Hän on vastannut vähänkin kiinnostaviin työtarjouksiin myöntävästi, ja se on myös yksi syy siihen, miksi hänestä on tullut yksi Suomen suosituimmista viihdeammattilaisista. Hän näyttelee, juontaa, ohjaa ja käsikirjoittaa niin televisioon, teatteriin kuin stand up -klubien lavoillekin. Lista pelkästään hänen viimeaikaisista töistään on hengästyttävä.

Tänä syksynä Jaakon voi nähdä joka perjantai suorissa lähetyksissä MTV:n viihdeohjelmassa Possessa sekä monesti viikossa omilla stand up -keikoillaan. Lisäksi hän valmistelee ensi syksynä ensi-iltaan tulevaa ruotsinkielistä komediaa Lilla Teaterniin. Kesä kului ohjaten komediaa Porin teatteriin sekä tv-sarja Onnelan toista kautta MTV:lle.

– Olen tykännyt ajautua sivupoluille näyttelijän duunista, johon olen kouluttautunut, ja saanut tehdä aika lailla kaikkea. Tänä syksynä olen alkanut miettiä mihin kannattaisi keskittyä. Olen murrosvaiheessa elämässäni. Mietin, mikä on tärkeää ja millä on oikeasti merkitystä.

”Kun on täyttänyt 50, tajuaa, ettei enää ehdi tehdä kaikkea elämässään.”

Ikäkriisistä ei Jaakon mielestä ole kyse, vaikka hän myöntääkin huomaavansa jatkuvasti, ettei kroppa ole enää parikymppisen.

– Pallopelejä pelatessa tuntuu, että on keksitty nopeampia palloja. En enää ehdi niiden perään. Kenttää pitäisi pienentää sitä mukaa, kun itse vanhenee, hän vitsailee.

– Mutta muuten en tunne itseäni vanhaksi. Minulla on teoria, ettei näyttämöllä eletty aika vanhenna, sillä silloin elää roolihahmonsa elämää, ei omaansa, hän sanoo.

Jotain on kuitenkin muuttunut. Näyttelijän mieleen on iskenyt tietoisuus elämän rajallisuudesta.

– Kun on täyttänyt 50, tajuaa, ettei enää ehdi tehdä kaikkea elämässään. Ennen luulin ihan vilpittömästi, että voin tehdä ihan kaiken: kiivetä vuorille ja sukeltaa valtamereen. Nyt tiedän, että pitää priorisoida ja miettiä, mitä haluan vielä ehtiä ja mihin ei ainakaan kannata tuhlata aikaa. Yli puolet elämästä on kuitenkin mennyt.

Perheen vuoksi

Sen Jaakko on jo päättänyt, että miettii tulevaisuudessa tarkkaan, mihin työprojekteihin lähtee mukaan. Pelkkien kyllä-vastausten aika on ohi. Luultavimmin myönteinen vastaus irtoaa, jos Jaakolla on mahdollisuus oppia uutta tai työporukka on erityisen nasta.

Perheeseen Jaakko on aina panostanut. Häntä ei ole totuttu näkemään Helsingin pintapaikoissa ja kissanristiäisissä pyörimässä eikä hänestä ole revitty skandaalinkäryisiä otsikoita, sillä vapaa-aika on aina kulunut tiiviisti kotona. Poikiensa synnyttyä hän vähensi rutkasti töitään teatterissa voidakseen olla enemmän näiden kanssa.

– Siitä huolimatta lasten lähdettyä kotoa tajuaa, ettei heidän kanssaan vietettyä aikaa enää koskaan saa takaisin. Nyt ajattelen, että vitsi kun olisi voinut olla heidän kanssaan vieläkin enemmän.

Ei koskaan täysin tyytyväinen

Teatteriyleisö oli taputtanut esiintyjät jo monta kertaa lavalle. Tunnelma oli riehakas, ja kumarrusten loputtua Jaakkoa halailtiin ja kiiteltiin kilvan takahuoneessa. Jaakko ei kuitenkaan osannut heittäytyä mukaan ilonpitoon.

– Minun on joka kerta vaikeaa olla ensi-illoissa. Vaikka kuinka taputetaan selkään, olen tuskissani ja mietin, olisinko voinut tehdä työni paremmin.

Jaakko myöntää käyvänsä välillä jaakobinpainia siitä, onko hänen työnsä ”ihan sontaa”.

– Mutta kai tämä tivolihomma on juuri sellaista. Odotus on aina isompi kuin lopputulos. Kathartista täyttymystä tulee vain harvoin – siis sitä tunnetta, että kaikki on mennyt omasta mielestä täysin nappiin, Jaakko sanoo.

– Toisaalta teen vain näyttämötaidetta. Jos mokaan, ainoastaan egoni saa kolauksen. Reittikoneen lentäjälle virheen tekeminen olisi traagista. Pitää panna asiat oikeaan kehikkoon.

Jaakko ei kuitenkaan vähättele työtään. Kokenut viihdyttäjä tietää, että viihde on aina yhteiskunnallista ja sen tekijällä on suuri vastuu.

– Koomikon pitää olla aina vähemmistöjen, sorrettujen ja pienen ihmisen puolella, hän sanoo.

Tärkeää on myös etsiä jatkuvasti omia sokeita pisteitään. Kun suomalainen yhteiskunta on monimuotoistunut, valkoiset viihdeammattilaiset ovat joutuneet miettimään aiempaa tarkemmin esimerkiksi sitä, miten rodullistettuja ihmisiä esitetään viihteessä. Jaakko huomauttaa, että joitakin vuosia sitten ei aina osattu ajatella esimerkiksi black face -vitsien vahingollisuutta eli sitä, miksi valkoisen esiintyjän ei ole hyväksyttävää maalata naamaansa mustaksi ja ”vitsailla” rasistisilla stereotypioilla.

– Jokaisen, joka tekee viihdettä, pitää olla näistä asioista kartalla. Silmänsä pitää olla valmis avaamaan uudestaan ja uudestaan, hän sanoo.

Maailma muuttuu ja Jaakko haluaa muuttua sen mukana – siitä huolimatta, että joskus se vaatii omien uskomusten rajuakin ravistelua ja etuoikeuksien tunnistamista.

– Yritän mennä eteenpäin. Menneeseen ei kannata ripustautua.

Aina kuitenkin yksin

Jatkuva oman työn kyseenalaistaminen kuuluu luovan työn luonteeseen. Mutta Jaakon kohdalla kyse on muustakin. Hän kokee usein sosiaalisissa tilanteissa, ettei osaa olla niin kuin pitäisi.

– Hirveän usein tunnen itseni ulkopuoliseksi ja sivulliseksi.

Häntä ei kuitenkaan pidä ymmärtää väärin. Jaakolla on paljon ystäviä ja lämpimät suhteet kollegoihinsa.

– Enemmänkin kyse on sisäisestä tunteesta siitä, että kaikki me olemme täällä loppupeleissä yksin, me synnymme ja kuolemme yksin. Välissä tulee tunne, että kuulumme johonkin, mutta mikään ei ole pysyvää.

Jaakko ajattelee, ettei edes pitkässä parisuhteessa tai ystävyyssuhteessa voi ymmärtää toista täydellisesti, vaikka kuinka tuntisi sielujen sympatiaa.

– Kukaan ei pääse toisen pään sisään sataprosenttisesti eikä kukaan ymmärrä sinua juuri niin kuin sinä itse. Olemme ainoastaan lähellä kohdata toisemme. Mutta vaikka ajattelen näin, se ei tarkoita, että elämäni olisi lohdutonta tai että kaipaisin koko ajan jotain. Oikeastaan juuri se tekeekin elämästä kiinnostavaa.

Jaakko ei ole aina ajatellut ihmisen perimmäistä yksinäisyyttä vaan se on noussut hänelle mieleen vasta viime vuosina.

– Ehkä se on sitten aikuistumista, hän hymähtää.

Uusi näkökulma

Perspektiiviä näihin kysymyksiin on antanut työ Unicefin hyväntahdonlähettiläänä, johon Jaakko nimitettiin vuonna 2011. Työ on vienyt Jaakon niin sisällissodasta kärsiviin maihin kuin saastuneisiin suurkaupunkeihinkin kuvaamaan inserttejä erilaisiin varainkeruuohjelmiin.

Pietarilaisessa lastenkodissa Jaakko tapasi hiv-positiivisia tyttöjä, sotilasjuntan hallitsemassa Myanmarissa malaria-alueella eläviä aliravittuja lapsia. Costa Ricassa taas oli turkooseja paratiisirantoja, piña coladaa nauttivia turisteja – ja Teletapit-niminen lapsijengi, joilla ei ollut leikkiaseita, vaan katkaistuja haulikoita. Se ravisteli.

– Olen nähnyt, kuinka epäoikeudenmukaista ja haurasta elämä voi olla, mutta myös sen, kuinka pienellä sitä voidaan kohentaa, hän sanoo.

Utelias poika

Jaakko varttui kolmilapsisessa perheessä Helsingin Myllypurossa. Isä oli töissä pankissa, äiti apteekissa, ja elämä oli taloudellisesti turvattua. Perhe asui kerrostalokolmiossa, kunnes sai hankittua oman paritalonpätkän.

– Kun on täyttänyt 50, tajuaa, ettei enää ehdi tehdä kaikkea elämässään. Ennen luulin ihan vilpittömästi, että voin tehdä ihan kaiken: kiivetä vuorille ja sukeltaa valtamereen.

– Mutta jos halusi uuden pyörän, ei sitä saanut noin vain. Ensin piti jakaa mainoksia.

Jaakko oli utelias ja vilkas poika, jota kuitenkin kauhistutti mennä luokan eteen pitämään esitelmää.

– Olin aika ujo. Välillä en uskaltanut vastata opettajan kysymykseen, koska yhtäkkinen huomion keskipisteeksi joutuminen tuntui oudolta.

Seitsemännellä luokalla Jaakko innostui taikuudesta, kun hänen kaverinsa näytti opettelemiaan taikatemppuja. Se oli jännittävä maailma, jonka salaisuudet alkoivat aueta kirjastosta löytyneiden englanninkielisten taikurin käsikirjojen avulla. Pian Jaakko esiintyikin jo sukujuhlissa.

Lukiossa Jaakko lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltojen Indianapolisiin maissipeltojen keskelle ja näki televisiossa punaiseen nahka-asuun pukeutuneen näyttelijän Eddie Murphyn, joka laukoi lavalla härskejä vitsejä ja teki hysteerisiä sketsejä. Stand up -komiikka oli Amerikassa suosittu viihdemuoto, mutta Suomessa vielä täysin tuntematonta. Se kolahti Jaakkoon.

– Stand upissa oli jotain samaa kuin taikurin hommissa. Vain ihminen yksin estradilla, ja suora kontakti yleisöön.

Yhdysvalloissa asuessaan Jaakko meni mukaan koulun näytelmiin ja osallistui paikalliseen kykykilpailuun. Ohjelmanumero sisälsi taikatemppuja ja vitsejä, ja yllätyksekseen Jaakko voitti koko kisan.

Suomeen palattuaan Jaakko päätti ryhtyä näyttelijäksi. Hän meni mukaan Kellariteatterin toimintaan ja pääsi kolmannella yrittämällä Teatterikorkeakouluun. Jaakko kärsi kovasta esiintymisjännityksestä, mutta tahto mennä lavalle voitti kylmää hikeä kainaloista puskevan kauhun.

Valmistuttuaan Jaakko sai kiinnityksen Lahden kaupunginteatteriin, kunnes hyppäsi freelanceriksi ja näytteli muun muassa Ryhmäteatterissa ja Q-teatterissa. Sitten hän päätti luoda jotain omaa.

Takaisin arkeen

Vuonna 1999 Jaakko alkoi kirjoittaa stand upia, ja löysi muun muassa Riku Suokkaasta, Ilari Johanssonista ja André Wickströmistä muita samanmielisiä, jotka tekivät pioneerityötä Suomessa. Jaakko muistaa nuo ajat pimeässä räntäsateella ajettuina satoina ajokilometreinä eri puolilla maata sijaitseville klubeille.

Käänne uralla oli viihdeohjelma W-tyyli, jota hän alkoi tehdä vuonna 2003 André Wickströmin, Stan Saanilan, Zarkus Poussan, Kiti Samulinin  ja ohjaaja Tuomas Summasen kanssa. Ohjelmasta tuli hitti, ja myös stand up murtautui valtavirran tietoisuuteen.

Suosion myötä ihmiset alkoivat tunnistaa Jaakon. Aluksi huomio kadulla tai kaupan kassalla tuntui yllättäen epämiellyttävältä, ”samalta kuin remuavan poikaporukan huutelu koulunpihalla”. Jostain syvältä nousi epäilys siitä, että kehuvien sanojen takana onkin ivaa.

Vieläkin Jaakkoon iskee välillä nuoruudesta tuttu epämukava olo, kun hänet tunnistetaan.

– Olen kuitenkin yrittänyt aina löytää aikaa selfieen nuorten kanssa miettimällä, kuinka hienolta itsestä olisi tuntunut saman ikäisenä, jos olisin nähnyt kuuluisan taikurin kadulla.

Suosio on näkynyt myös Jaakon tilipussissa: hän on keikkunut verotilastoissa parhaiten tienaavien viihdeammattilaisten listoilla. Jaakko kuitenkin kieltää päihtyneensä tulojen noususta.

– En ole sitä sukupolvea tai sen tyylinen, että ostaisin kalliita vaatteita, merkkikelloja tai timantteja. No, Volvoni on melko kallis, koska keikkakilometrejä tulee niin paljon. Olen satsannut turvallisuuteen, hän sanoo.

Nykyisen työelämän kiihkeässä rytmissä monille suurinta luksusta on oma aika, ja sitä myös Jaakko on yrittänyt tänä syksynä raivata itselleen kalenteristaan – ystäviensä suosituksesta. Hän on paiskinut viime vuosina niin paljon töitä, että häntä on kehotettu jarruttelemaan. Moni on muistuttanut, että pakkojarrutus tulee joskus varoittamatta, ja jälki voi olla rumaa.

– Mielestäni olen aika tietoinen siitä, missä jamassa jaksamiseni ja nuppini ovat. Mutta kun juttelin taannoin ystäväni kanssa, myönsin, etten edes tiedä, mitä on normaali elämä. Olen niin keikkamies, että jos minulla ei olekaan jonain lauantaina mitään, olen ihan orpo piru.

Niinpä Jaakko on opetellut luopumaan myös ainaisesta kiireestä. Hän on touhunnut perheen koiran kanssa Keskuspuiston metsissä, käynyt pelaamassa tennistä ja jääkiekkoa sekä lukenut muun muassa kosmologi ja fyysikko Steven Hawkingin ja muusikko Bruce Springsteenin elämäkerrat. Parhaillaan kesken on Yuval Noah Hararin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia, jossa pohditaan, miksi ihmiskunta on sitä mitä on.

Mitä seuraavaksi?

Isoja kysymyksiä maailmankaikkeudesta ja ihmisyydestä, mutta onneksi välissä voi kokata ruokaa tai remontoida kotia.

– Tuntuu hämmentävältä. Siltä, että minulla on liikaa aikaa, Jaakko sanoo ja naurahtaa.

Mutta senkin hän tietää, että lepääminen, urheileminen ja ulkona liikkuminen putsaavat alitajuntaa. Mieli askartelee jo suurella todennäköisyydellä vastausta siihen, mihin Jaakko Saariluoma seuraavaksi vastaa kyllä.

– Olen kuin tuulikaapissa. Sinne ei voi jäädä vaan pitää mennä rohkeasti sisään seuraavaan huoneeseen, hän sanoo.

Mutta se, mitä oven takaa aukeaa, on toistaiseksi vanhalle taikurillekin arvoitus.

Juttu on alun perin julkaistu marraskuun 2018 Gloriassa.

Tyyli Pia Hollo. Takki Pal Zileri/Fere. Paita Stenströms, kengät Lloyd/Stockmann. Housut Sand Copenhagen/T'uomo Menswear. Kalvosinnapit, käsikoru ja vyö Louis Vuitton. Hattu KN Collection by Kati Niemi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla