Veera Priha jäi kolme ja puoli vuotta sitten rekan alle. Oikea jalka vahingoittui onnettomuudesta niin pahoin, että se oli pakko amputoida.
Veera Priha jäi kolme ja puoli vuotta sitten rekan alle. Oikea jalka vahingoittui onnettomuudesta niin pahoin, että se oli pakko amputoida.

Joulukuussa 2015 Veera Priha lähti lenkille ja heräsi kolme päivää myöhemmin sairaalassa jalka amputoituna. Nyt hän ajattelee, että onnettomuus muutti elämää vain parempaan suuntaan.

Nuori nainen purjehtii itsevarman näköisenä kahvilan läpi. Hän on pukeutunut mustiin housuihin, joiden lahkeet ovat muodikkaasti leveälahkeiset ja pohjepituiset. Oikean lahkeen alta pilkistää jotakin, joka välähtää auringossa.

Kun nainen istuutuu kahvilan pöytään, muutama asiakas vilkuilee häntä uteliaana.

– Moni katsoo, mutta harva tulee lopulta kysymään, mitä minulle on tapahtunut, Veera Priha, 28, kertoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Veera nostaa oikeaa lahjettaan niin, että proteesi tulee paremmin esille. Hänen toinen jalkansa on polvesta alaspäin titaania.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Katseet tuntuvat vieläkin vaivaannuttavilta, vaikka Veera alkaakin olla niihin jo tottunut. Vielä muutama vuosi sitten hän ei olisi ikinä uskonut, että voisi liikkua kaupungilla proteesin paljastavassa asussa.

Ei hän kyllä olisi uskonut sitäkään, että voisi vielä joskus kävellä.

– Aluksi tynkä suorastaan kuvotti minua. En pystynyt katsomaan sitä enkä koskemaan siihen. Ajattelin, etten tule koskaan käyttämään hametta tai liikkumaan rannalla bikineissä. Tunsin itseni oudoksi olioksi.

Pienestä kiinni

Kipu, jota ei voi sanoin kuvailla, mutta jota ei voi koskaan unohtaa.

Se on ainoa asia, jonka Veera muistaa onnettomuudesta. Joulukuussa 2015 Veera ja hänen poikaystävänsä Jaakko olivat olleet viettämässä iltaa Jaakon äidin luona. Tukeva illallinen painoi vatsassa, ja Veera päätti lähteä kävelylenkille ähkyä sulattaakseen, vaikka keli ei varsinaisesti houkutellut. Ulkona oli sysipimeää.

– Huikkasin ovelta, että viivyn puolisen tuntia ja nappasin mukaani vain avaimet.

Siitä eteenpäin kaikki on Veeran mielessä mustaa kuin joulukuinen märkä asfaltti.

Poikaystävä alkoi huolestua, kun Veeran lenkki oli kestänyt yli tunnin. Veeralla ei ollut mukanaan kännykkää tai lompakkoa. Muutaman tunnin jälkeen Jaakko oli varma, että jotain oli sattunut. Hän lähti etsimään Veeraa autolla, soitteli sairaaloihin.

Yö oli jo pitkällä, kun Töölön sairaalasta soitettiin: sinne oli tuotu Jaakon antamia tuntomerkkejä vastaava nainen.

– Jaakko on myöhemmin kertonut, että se oli hänen elämänsä onnellisin hetki. Hän oli ehtinyt ajatella, ettei enää ikinä näkisi minua.

Veera itse heräsi Töölön sairaalan teho-osastolta kolme päivää onnettomuuden jälkeen. Ensimmäisenä hän näki kohoasennossa olevan jalkansa. Tai sen, mitä jalasta oli jäljellä.

– Hoitaja rauhoitteli minua sanomalla, että kaikki oli hyvin eikä minulla ollut hengenvaaraa. Sitten hän kertoi, että olin joutunut onnettomuuteen ja jalkani oli ollut pakko amputoida.

Myöhemmin Veera on kuullut onnettomuuden yksityiskohdat tutkintaa johtaneelta poliisilta. Veera oli lähtenyt ylittämään tietä paikoillaan olleen rekan takaa. Kuski alkoi suoristaa perävaunuaan peruuttamalla, eikä huomannut mustiin pukeutunutta Veeraa.

Rekka tönäisi Veeraa niin, että hän kaatui ja oikea jalka jäi rekan alle puristuksiin. Kuski soitti hätänumeroon.

– Onneksi hän ei siirtänyt autoa pois jalkani päältä. Muuten olisin saattanut kuolla verenhukkaan ja elämäni olisi päättynyt siihen, loskaiselle tielle.

Minä seison!

Veera ei muista paljoakaan ensimmäisistä viikoistaan sairaalassa. Kova kipulääkitys sumensi näkökyvyn; kun Veera yritti kirjoittaa tekstiviestejä, näyttö oli pelkkää mössöä.

Veera vietti sairaalassa lopulta 2,5 kuukautta. Jalkaa piti pitää jatkuvasti kohoasennossa, ja sängystä sai nousta ainoastaan vessaan. Sitten alkoivat pahat haamukivut. Lääkitys nostettiin maksimiin, eikä Veera kyennyt enää muuta kuin makaamaan.

– Otin puhelimella videoita, joille sanelin päiväkirjamaisesti ajatuksiani. Niistää kuultaa läpi melkoinen suru ja tuska.

Leikkaushaavan komplikaatiot hidastivat kuntoutuksen aloittamista. Kun Veera vihdoin kotiutettiin maaliskuussa, hän liikkui edelleen pyörätuolilla. Se oli paha pettymys, sillä Veera oli unelmoinut sairaalassa toipuvansa paljon nopeammin.

– Olin odottanut kotiinpaluuta niin paljon, ja sitten en pystynytkään tekemään mitään itse. En ylettynyt edes laittamaan astioita lavuaariin.

Turhautuminen purkaantui suruna ja raivonakin. Kun Veera juuttui pyörätuolillaan rutussa olevaan keittiönmattoon, hän huusi pää punaisena poikaystävälleen.

– Aloin ymmärtää, että jalkani oli mennyttä, enkä saisi sitä koskaan takaisin. Tunsin että koko elämäni on pilalla ja ajattelin vain asioita, joihin en enää pystynyt.

Maaliskuun 2016 lopussa Veera sai lopulta proteesin ja pääsi aloittamaan kävelyharjoitukset. Ensimmäiset askeleet fysioterapeutin vastaanotolla olivat tuskallisia, mutta antoivat toivoa. Jo pelkkä kahdella jalalla seisominen tuotti euforisen onnistumisen tunteen.

Proteesi kuitenkin hiersi jalan haavaa niin, että tuntui kuin jalka olisi ollut tulessa. Proteesiin oli pakko totutella hitaasti ja se koetteli Veeran kärsivällisyyttä. Hän olisi halunnut vapautensa ja itsenäisyytensä heti takaisin.

– Päätin kuitenkin silloin, että minua ei estä mikään. Minä vielä kävelen – ja juoksen!

Katseiden kohde

Kesäkuussa 2016 Veera teki jo kuuden kilometrin minivaelluksen lomareissulla Italiassa. Lenkin jälkeen hän tunsi ylpeyttä itsestään. Itsetunnon kanssa oli kuitenkin edelleen tekemistä. Se oli ollut huono jo ennen onnettomuutta.

– Olin aina ajatellut, että olen ruma. Yläasteella ajattelin olevani niin kauhean näköinen, etten aina halunnut lähteä edes lähikauppaan. Halusin vain kadota massaan.

Proteesin kanssa ei kadottu massaan. Italian-lomalla Veera päätti päätti rohkaista mielensä ja pukeutua hameeseen. Koko päivän ajan hänestä tuntui, että kaikki tuijottivat vain jalkaa, ja päivä päättyi kyyneliin.

Silloin poikaystävä ehdotti, että tehdään testi: seuraavana päivänä Veera laittaisi farkut jalkaan ja he seuraisivat, katsotaanko naista silti.

– Hän oli oikeassa. Keräsin katseita ihan muista syistä. Silloin aloin ajatella ensimmäistä kertaa elämässäni, että ehkä sittenkin kelpaan.

Veera kärsi nuorempana itsetunto-ongelmista. Onnettomuuden jälkeen on ollut pakko työstää itseluottamusta.
Veera kärsi nuorempana itsetunto-ongelmista. Onnettomuuden jälkeen on ollut pakko työstää itseluottamusta.

Myöhemmin kesällä Veera joutui vaikean valinnan eteen. Hänen piti päättää, leikattaisiinko jalka uudelleen. Leikkaushaavan kohtaa piti korjata, jotta tynkään sopisi myös juoksuproteesi. Ajatus uudesta toipilasjaksosta pelotti, mutta toisaalta Veera paloi halusta päästä juoksemaan.

Tällä kertaa toipuminen kävi jo nopeammin. Ensimmäinen juoksulenkki marraskuulta 2016 on jäänyt ikuisesti mieleen. Maisemat vain vilisivät ohi pururadalla. Veera tunsi liitävänsä.

Veera alkoi myös pyöräillä ja uida. Pian hän kokeili myös laskettelua ja seinäkiipeilyä.

– Olin kerran menettänyt kyvyn liikkua, mutta nyt olin saanut sen takaisin. Osasin nauttia urheilusta aivan eri tavalla kuin ennen.

Urheilu toi lisää myös itseluottamusta. Vuosi onnettomuuden jälkeen Veera oli ystävineen laivalla. Hän oli laittautunut ja asettanut proteesinkin päälle kauniin pitsikuvioisen kuoren. Matkalla yökerhoon miesporukka alkoi kuitenkin huudella Veeran perään, että ”katsokaa, kuinka ruma ämmä”.

– En voinut uskoa korviani. Kävelin tyyppien luokse ja sanoin, että teillä ei olisi kykyä kestää edes sitä fyysistä kipua, jonka minä olen joutunut kokemaan. He hiljenivät nopeasti.

Huutelijoita on tullut vastaan aika ajoin senkin jälkeen. Veera on jutellut muiden amputoitujen kanssa, eivätkä he ole joutuneet kokemaan vastaavaa.

– Ehkä ihmiset huutelevat herkemmin, koska olen nuori nainen, hän miettii.

Onneksi on toisenlaisiakin suhtautumistapoja. Vähän aikaa sitten Veera oli juoksulenkillä, kun ohitse kävellyt mies hymyili ja näytti peukkua.

– Ai että se tuntui hyvältä! Tuollaisia reaktioita toivoisi lisää. Ja että ihmiset ottaisivat rohkeasti kontaktia ja kysyisivät, mitä minulle on tapahtunut.

Olenko onnellinen?

Veera kertoo onnettomuuden muuttaneen häntä ihmisenä. Hän oli nuorena ujo, hiljainen ja varautunut. Kiltti tyttö, joka suoritti elämää ja kätki negatiiviset tunteensa. Lukiossa Veera sairasti masennuksen. Siitä toipuminen kesti vuoden ja oli jopa rankempi kokemus kuin onnettomuus.

– Silloin en nähnyt lainkaan valoa, eikä siitä seurannut mitään hyvää – toisin kuin onnettomuudesta. Nykyään ajattelen, että onnettomuus muutti elämääni oikeastaan vain parempaan suuntaan.

Toipuessaan Veera joutui käymään itsensä kanssa läpi elämän perustavanlaatuisimpia kysymyksiä. Miksi jäin henkiin? Mitä teen elämälläni? Mikä tekee minut onnelliseksi ja arvokkaaksi?

– Minun on ollut pakko tutustua itseeni ihan uudella tasolla. Nykyään teen kaikki ratkaisuni sen perusteella, tekeekö se minut onnelliseksi. Uskallan myös näyttää tunteeni, sekä hyvinä että huonoina päivinä.

Huonojakin hetkiä tulee yhä. Viime kevät oli Veeralle erityisen raskas. Hän treenasi koko syksyn maratonia varten, mutta joutui jättämään harjoittelun tammikuussa. Veera väsyi viiden minuutin juoksun jälkeen ja ajatteli, että hänen kuntonsa ei vain kestä.

Lopulta syyksi paljastuivat kuitenkin vain uudet juoksukengät. Niiden pohjat olivat entisiä paksummat, ja proteesi jäi lyhyeksi. Käynti proteesiteknikolla korjasi ongelman, ja nyt juoksu kulkee taas. Veera aikoo juosta Tukholman maratonin ensi keväänä. Puolikkaan hän juoksi jo viime kesänä.

Veera on päättänyt, ettei anna proteesin estää häntä toteuttamasta unelmia.

– Tiedän, että teen proteesin kanssa vielä paljon asioita, joita ei ole kukaan muu ennen tehnyt.

Veera Priha

28-vuotias assistentti asuu puolisonsa kanssa Helsingissä.

Hän on kirjoittanut toipumisestaan kirjan Titaanista tehty yhdessä Heidi Holmavuon kanssa.

kärsinyt sielu

Ihailtavaa sinnikkyyttä. Moni olisi masentuneena sängyn pohjalla mutta sinä elät! Ja vieläpä urheilullista elämää. Aivan mahtava esimerkki olet. Älä piittaa pahoista kommenteista joista tyhjäsieluiset ihmiset saavat omaan elämäänsä sisältöä, sillä he satuttavat jokatapauksessa jotakin ihmistä, osut vaan silloin tällöin heidän tielleen ja saat osasi siitä. 

Upea nuori nainen ja kaunis niin päältä kuin sisältä.

Kaikkea hyvää sinulle ja poikaystävällesi tulevaisuuteen! 

Sisältö jatkuu mainoksen alla