Marja-Leena Kouki täyttää ensi vuonna 75 vuotta. ”Kriisejä elämässä on riittänyt, mutta minulla ne eivät ole liittyneet ikään.”
Marja-Leena Kouki täyttää ensi vuonna 75 vuotta. ”Kriisejä elämässä on riittänyt, mutta minulla ne eivät ole liittyneet ikään.”

Näyttelijä Marja-Leena Kouki on oivaltanut, että vanhemmuuden virheet voi paikata aikuisena, elämän voi pistää uusiksi milloin vain ja rakkaus häkellyttää vielä vanhanakin.

Ikä

”Kukaan ei ole liian vanha pistämään kaikkea uusiksi”

”Täytän ensi keväänä 75 vuotta. Kriisejä elämässä riittää aina, mutta minulla ne eivät ole liittyneet ikään. Tämäkin on ihan hyvä ja mielenkiintoinen ikä.

Pari vuotta sitten päätin muuttaa kotini ja arkeni Helsingistä Turkuun. Neljäkerroksinen kotitalo Käpylässä alkoi käydä työlääksi, ja mietin, mitä samalla rahalla saisi muualta. Saimme tilavan asunnon keskustasta jokimaisemilla ja vielä kesämökin saaristosta.

Turku on kaunis, eläväinen ja täynnä kulttuuria. Kaupunki oli ennestään jo vähän tuttu, ja täällä asuu sukulaisia. Tuumin, että kun aikanaan joudun vanhainkotiin, joku sentään käy katsomassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muutto oli esimerkkini siitä, ettei ihminen ole koskaan liian vanha pistämään elämässään uusiksi ihan kaiken. Minä tein sen enkä ole katunut pätkääkään. Ainoa miinus on pidempi välimatka lastenlapsiini, mutta hepä ovatkin jo sen ikäisiä, että pääsevät liikkumaan itsenäisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lähipiirissäni on eri-ikäisiä ihmisiä, mutta harvoin mietin heidän ikäänsä tai peilaan sitä omaani. Vain lastenlasten kohdalla tulee hämmästeltyä heidän aikuistumistaan. Venla on 19-vuotias, ja juttelemme jo kuin kaksi aikuista naista. Ilmari on 15, mutta luojan kiitos antaa vielä helliä itseään.”

Radiokuunnelmaa tekemässä. Marja-Leena äänessä Susanna Haaviston kanssa. Kuvat: Koukin kotialbumi
Radiokuunnelmaa tekemässä. Marja-Leena äänessä Susanna Haaviston kanssa. Kuvat: Koukin kotialbumi

Perhe

”Lapsuuden traumat voi korjata aikuisena”

”Molemmat vanhempani olivat evakkoja Karjalasta. Tunnen ylpeyttä taustastani ja Turussa kuulun Torkkelin kiltaan, jonka reissuilla olen käynyt Laatokassa ja sukuni kotipaikoilla Viipurissa. Jos jonkun puheessa on vivahdus tuttua murretta, tulee helposti kysyttyä ’Onks siunkii vanhemmat Karjalast?’

Olen esikoinen ja minulla on kaksi nuorempaa veljeä. Meille opetettiin, ettei saa valehella. Pyrin totuudenmukaisuuteen niin elämässä kuin näyttelijänä.

Sota oli jättänyt jälkensä isään, ja lapsuutemme oli rikkinäistä. Otin vastuun veljistäni, ja meistä tuli tiivis kolmikko. Tiedän, millaista on juosta lumihankeen karkuun tai herätä äidin avunhuutoihin. Lapsena sodan traumoja vanhemmissa oli mahdoton käsittää, ne syyt osasi ymmärtää vasta aikuisena. Oli hienoa, että isä myöhemmin löysi tasapainon ja pystyimme puhumaan kaikesta koetusta. Olen onnellinen, että meillä oli lopulta hyvä suhde.

Oli melkein koomista, että Koukin ja Pekin evakkosuvut päätyivät Virkkalaan: olimme kommunisteja keskellä kaksikielistä paikkakuntaa. Kahtiajako oli niin voimakasta, että isän vasemmistolaisuuden takia käytiin ihan nyrkkitappeluita. Silti isä ihmetteli, miksi en kutsunut kavereitani ruotsalaisesta yhteiskoulusta meille kotiin. Kiukuttelin, että ai tänne Leninin ja Marxin kirjojen keskelle!

Olen arvoiltani vasemmistolainen, mutta en ole poliittisesti aktiivinen tai kuulunut yhteenkään puolueeseen. Ensi vappuna aion kyllä marssille, jos lonkka on kunnossa.”

1980-luvulla.  ”Se on jokin vietti, joka ohjaa oikean tekemisen pariin. Niin minä päädyin näyttelijäksi.”
1980-luvulla. ”Se on jokin vietti, joka ohjaa oikean tekemisen pariin. Niin minä päädyin näyttelijäksi.”

Vanhemmuus

”Ehkä vanhemmuuden virheet saa anteeksi”

”Poikani Samuli syntyi keskelle työntäyteistä elämää. Minä näyttelin Porin teatterissa, ja isänsä Toni opiskeli Sibelius-Akatemiassa. Jossain vaiheessa muutimme Helsinkiin ja sitten tuli erokin. Se oli levotonta ja rikkinäistä aikaa, mutta eri tavalla kuin omassa lapsuudessani oli ollut.

Olin kuitenkin paljon poissa, koko ajan töissä. Samulilla oli lastenhoitajia, ja äitini otti ison vastuun hänen hoidostaan. Olin silloin liian kiireinen tajuamaan, että Samuli kärsi siitä. En tiedä, antaako hän sen minulle joskus anteeksi.

Huomaan paikkaavani etäisyyttäni nyt isovanhempana. Jos en ollut läsnä silloin, niin nyt olen. Isovanhemmuus on hieno ja rikas asia, johon kaikki eivät saa tilaisuutta. Minulle se on ollut valtava onni.

Seuraan tiiviisti Samulin uraa ja käyn katsomassa kaikki hänen työnsä. Iloitsen hänen menestyksestään, mutta ei hän näyttäydy perheelleen tähtenä. Tuonne hän menee sohvalle pötkölleen, jos väsyttää.

1980-luvulla.  Liikenteessä teini-ikäisen Samulin kanssa.
1980-luvulla. Liikenteessä teini-ikäisen Samulin kanssa.

Meitä yhdistää tinkimätön työmoraali: seistään sen takana, mitä tehdään. Samulissa on älyä ja herkkyyttä, ja pidän erityisessä arvossa hänen lahjakkuuttaan tulkitsijana. Se meinaa, että aidosti ymmärtää tekstin, mitä laulaa. Olihan niitä hittejä ollut, mutta vasta kun Samuli alkoi laulaa virsiä, hänen tulkintansa todella pääsi esiin.

Häkellyin hiljattain Samulin konsertissa. Lausun yhden runon hänen uudella levyllään, ja konsertissa hän jotenkin nosti minut esiin. En oikein osannut sanoa mitään, ja itkuhan siinä lähti. Ele oli niin koskettava ja kaunis, etten toivu siitä ihan heti. Ystäväni sanoi, että sali oli täynnä rakkautta, ja koen itsekin, että lähentymistä tapahtuu. Ehkä vielä jonain päivänä kaikki on oikein hyvin.”

Sukua koolla.  Juhani, Lauri, Elina, Tapio, Marja-Leena, Mirjam, Matti,  Toivo-isä ja Samuli sylissään serkku Sara.
Sukua koolla. Juhani, Lauri, Elina, Tapio, Marja-Leena, Mirjam, Matti, Toivo-isä ja Samuli sylissään serkku Sara.

Työ

”On kovin hedelmätöntä olla tarpeeton”

”Tässä iässä voisin jo olla oloneuvoksena, mutta en minä osaa. Mökillä riittää puuhaa niin, ettei tässä ole joutanut olla jouten. Teimme siellä kertaalleen remontin, sitten tuli vesivahinko, ja paikka piti remontoida uudelleen, hitto sentään.

Nyt olen saanut taas tehdä töitäkin. Minulla on rooli Fingerpori-elokuvassa sekä Katoava maa -näytelmässä. Se tuli ensi-iltaan Turun Kaupunginteatterissa viime vuonna ja jatkuu vielä joulukuulle. En tiedä, mitä teen, kun näytelmän esitykset päättyvät. Rupean varmaan parkumaan, niin ihanaa sitä on ollut tehdä. Upean Juha Mujeen kanssa on helppo näytellä vaikeita asioita.

Olen valtavan kiitollinen näistä rooleista. Helsingissä minulla ei ollut pitkiin aikoihin töitä, ja olin jo tottunut olemaan sivussa. Kaipuu töihin oli kyllä olemassa, mutta olin vaientanut sen säästyäkseni pettymyksiltä.

Rakastan näyttelemistä ja suhtaudun työhöni intohimoisesti. Kun sitten koen olevani turha enkä kenenkään haluama, se murentaa itsetuntoa. Olen ollut pitkiäkin jaksoja töitä vailla. Niiden jälkeen olen pelännyt, osaanko enää ja mitä jos mokaan. On kovin hedelmätöntä olla tarpeeton. Olisi hyvä, että kosketus työhön pysyisi koko ajan.

Katoavaa maata esitetään veljenpoikani Mikko Koukin johtamassa teatterissa, ja Fingerpori on hänen ohjauksensa. En kuitenkaan saanut rooleja siksi, että meillä on sama sukunimi. Mikko pisti minut koekuvauksiin kuten muutkin.

Fingerporin koekuvauksissa mietin, että mitä helvettiä tämä on. Se oli kyllä niin omituista kuin olla ja voi. Kohtaukset olivat erikoisia, ja kotiin lähtiessä mietin, että saas nähdä, kuka tämänkin tekee. No, sain tehdä.

En ollut koskaan lukenut Fingerpori-sarjakuvia ja elokuvan huumori vaikutti käsittämättömältä, kun siihen hyppäsi ulkopuolelta. Kun sitten näin valmiin filmin ja sen hienot kohtaukset, olin että ai jahas! Mikolla on ollut siinä kauhea haaste kääntää sarjakuvan oivallukset eläviksi. Näyttelijän tarvitsee vain tehdä, mitä pyydetään. Siinä on turha lähteä kippuroimaan muuta.”

”Toistaiseksi ajattelen, etten kuole koskaan.”
”Toistaiseksi ajattelen, etten kuole koskaan.”

Keho

”Tapojaan on tarkkailtava, ettei käy köpelösti”

”Suhteeni kroppaan ja terveyteen on muuttunut niin, että nykyään kuuntelen vointiani herkemmin. Tiedostan paremmin terveyden tärkeyden. Ikääntyvän täytyy tarkkailla tapojaan, ettei käy köpelösti.

Härkäihmisenä pidän hyvästä ruuasta ja olen alkanut pyöristyä ja sekös ottaa päähän. Nuorempana uin ja lenkkeilin, mutta nyt enää vesijuoksen. Toisessa polvessani on tekonivel, ja lonkkakin välillä vihoittelee. En haluaisi, että mitään enää leikataan. Krempat ovat ikääntymisessä ikävintä.”

1960-luvun alkua Porissa, Marja-Leena rippikuvassaan.
1960-luvun alkua Porissa, Marja-Leena rippikuvassaan.

Mieli

”Alzheimer on perkeleellinen sairaus”

Ӏitini ja nuorempi veljeni ovat kuolleet Alzheimeriin. Se on aivan perkeleellinen sairaus.

Äidin vointi romahti pian isäni kuoleman jälkeen. Ensimmäiset oireet olivat hassuja: äiti laittoi ruokaan suolan sijasta sokeria, unohti huolehtia hygieniastaan tai varasti kaupasta karkkia. Veljieni kanssa emme ymmärtäneet, mistä oli kyse, ja teimme kaikki tyypilliset virheet: korjailimme, moitimme ja riitelimme. Yritin hetken asua äidin kanssa, mutta ei siitä tullut mitään.

Lopulta jouduimme saattamaan äidin hoitolaitokseen. Se on matka, jota en unohda koskaan. Järki ja tunteet olivat suurimmassa ristiriidassa, mitä kuvitella voi. Äiti jäi tuijottamaan lasioven taa: ’Älkää jättäkö!’ Sydämeni oli pitkään kipeänä hänen tuskastaan. Äiti oli sairastuessaan suunnilleen saman ikäinen kuin minä nyt.

Veljeni kuoli jo 62-vuotiaana sairastettuaan kymmenisen vuotta. Silloin tunnistimme Alzheimerin nopeammin. Mitä nuorempana sairastuu, sitä ärhäkämmin sairaus etenee.

Nyt Katoavassa maassa näyttelen naista, joka sairastuu Alzheimeriin. En meinannut millään oppia repliikkejä ja häpesin muistivirheitäni. Ihan kuin jokin lukko olisi ollut päällä. Minun piti päästä pelostani ennen kuin työ alkoi sujua.

En ole uskaltanut tutkituttaa päätäni, onko minulla taipumusta samaan tautiin. Pelkään, että tulos romuttaisi elämänhaluni. Muistini on nykyään haperompi, mutta ehkä se johtuu vain iästäni.

Olen luonteeltani positiivinen, spontaani ja dramaattinen, mutta määräävin piirteeni on mietteliäisyys. Minulla on tapana pohdiskella paljon ja eri kulmista. Kai minussa on herkkyyttäkin.”

Joskus 1980-luvulla.   Marja-Leena haki teatterikouluun salaa isältään. ”Myöhemmin hän näki minut Romeossa ja Juliassa ja totesi: Oot sie koulus käynyt.”
Joskus 1980-luvulla. Marja-Leena haki teatterikouluun salaa isältään. ”Myöhemmin hän näki minut Romeossa ja Juliassa ja totesi: Oot sie koulus käynyt.”

Rakkaus

”Rakkaudentyöt eivät synny velvollisuudesta”

”Rakkaus on kyllä vaikea aihe. Sanoo siitä mitä tahansa, se kuulostaa lattealta. Se on yhtä aikaa suurin ihme ja käyttövoima. Se on ihastumista, huolenpitoa, ystävyyttä. Sekin oli rakkautta, kun läheiseni sairastuivat ja huolehdin heistä loppuun asti. En kokenut uhrautuvani tai tekeväni työtä velvollisuudesta.

Olen kokenut rakkaudessa pettymyksiä ja surua, mutta en halua surra niitä enää. Kolhuista on jäänyt kuitenkin varovaisuus: jos ikävyyttä on tullakseen, melkein haistan sen, ja minussa herää itsesuojeluvaisto.

Jos välillä olen epäillyt, osaanko rakastaa, niin lastenlasten saaminen on pyyhkinyt ne epäilyt. Tiedän, että rakastan ja että olen rakastettu. Välillä aivan häkellyn, että tällaista saa vielä elämässä kokea.”

1950-luvulla Virkkalassa. Marja-Leenasta, Juhanista ja Tapiosta tuli tiivis sisaruskolmikko.
1950-luvulla Virkkalassa. Marja-Leenasta, Juhanista ja Tapiosta tuli tiivis sisaruskolmikko.

Ravit

”Jännitys on ihanaa hurmaa”

”En seuraa urheilua, ja kun puhutaan kiekkoilijoista tai jalkapalloilijoista, minulla menee sekaisin, kuka pelaa ja mitä. Mutta kun mainitaan ravit, innostun heti! Tutustuin raveihin mieheni ja hänen kaveripiirinsä mukana. Hevonen on kaunis ja niin uljaan näköinen eläin, että sen katsominen on silkkaa nautintoa.

Nauran olevani uhkapeluri, vaikka oikeasti pelaan vain pikkupanoksilla. Eilen voitin sata euroa. En tunne ravureiden sukuja, mutta olen kartalla suosikeista ja ohjastajista. Seuraan silmä kovana Torvisen veljeksiä ja Holopaisia.

Kun Samuli asui Maltalla, kävimme siellä raveissa, mutta Turussa en ole vieläkään ehtinyt. Juoksun jännittäminen on ihanaa hurmaa. Hevosilla on kuulemma kilpailuvietti ja niin on minullakin.”

Kuolema

”Kuolema ei ole enää peikko”

”Toistaiseksi ajattelen, etten kuole koskaan. En ole kuvitellut sitä omalle kohdalleni enkä ole valmistautunut siihen mitenkään. Ajattelen vain, että kunpa ei tulisi ihan vielä.

Suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut, kun olen nähnyt sitä läheltä. Olin vierellä isäni, äitini ja veljeni kuollessa. Kuolema ei ole yhdentekevää, mutta suhtaudun siihen nyt rauhallisemmin. Se ei ole enää peikko.”

Marja-Leena Kouki

  • Syntyi Porissa 28.4.1945.
  • Näyttelijä tunnetaan lempinimellä Mare.
  • Esiintyy poikansa Samuli Edelmannin Vaiheet 2 -levyllä.
  • Tekee roolin uudessa Fingerpori-elokuvassa.
  • Katoava maa -näytelmä Turun Kaupunginteatterissa 4.12. asti. Pääosissa Marja-Leena sekä Juha Muje.
Vierailija

Ihana juttu ❤️

Mitä hirveää tuhlausta, että iäkkäämmille naisille ei löydy rooleja. Olisin lukenut hänen ajatuksiaan paljon pidemminkin. Kyky tunnustaa erheensä ja olla niistä aidosti pahoillaan on harvinaista. Marja-Leena kuvaa hienosti suhdettaan poikaansa; selviää että rakkaus on suurta, vaikka anteeksianto on vielä kenties kesken. Sekin on vahvuutta; kestää ja tunnustaa toisen tunteet sellaisina kuin ne nyt ovat.

Vielä M-L on minusta jotenkin leijonamaisella tavalla ylvään kaunis. Voi kunpa tällaisia juttuja olisi enemmän. Sain tästä paljon ajattelun eväitä ja voimaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla