"Aiemmin minua ovat kiehtoneet vaikeat ja haastavat tyypit", Anu Harkki kertoo. Kuvat: Jouni Harala
"Aiemmin minua ovat kiehtoneet vaikeat ja haastavat tyypit", Anu Harkki kertoo. Kuvat: Jouni Harala

Viime syksynä Anu Harkki kävi lähellä romahdusta. Sitten elämään tuli Jani.

On aivan tavallinen lokakuinen arkipäivä, mutta Anu Harkki, 40, makaa sohvalla peiton alla yhdessä espanjalaisen löytökoiransa Elsan kanssa eikä jaksa nousta.

Edellisenä päivänä Anun kouluikäiset lapset ovat lähteneet isänsä luo. Heti yksin jäätyään Anu on romahtanut mytyksi sohvan nurkkaan. Lapsista eroaminen ei ole koskaan ollut helppoa, mutta tänä syksynä se on tuntunut erityisen raastavalta.

Sohvasta oli tullut Anun tukikohta. Sinne hän raahautui öisin odottamaan aamun valkenemista.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– En saanut nukuttua tai jos sain, unet muuttuivat kauhukohtauksiksi. Heräsin aamuyöllä, ja mielessä alkoivat pyöriä hoitamattomat asiat ja maksamattomat laskut. Tunsin olevani pieni, mitätön ja aivan yksin, Anu kuvailee syksyisiä tuntemuksiaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Silloin Anu ei vielä ymmärtänyt olevansa lopussa, uupunut ja avun tarpeessa. Avun pyytäminen ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oli aina ollut se, joka huolehti muista.

Yllätys rutiinileikkauksessa

Vain vuotta aiemmin Anu oli sairastunut syöpään. Häneltä oli poistettu kutiseva luomi rutiinitoimenpiteessä, mutta tarkemmassa tutkimuksessa luomesta löydettiin melanooma. Sen jälkeen Anulta jouduttiin poistamaan myös imusolmukkeita kainalosta.

Silti hän kokee päässeensä hoidoissa helpolla.

– Selvisin leikkauksella, sillä syöpä ei ollut ehtinyt levitä. Seuraavat viisi vuotta käyn kuitenkin kontrolleissa, Anu kertoo.

Sairastuminen oli kuitenkin henkisesti iso ja ahdistava asia ja käynnisti Anussa suuren myllerryksen, joka jatkuu yhä.

– Sairastuminen sai minut pysähtymään. Vaikka se ei tuntunut reilulta, se sai minut tajuamaan ainakin sen, etten halua kuolla, Anu kertoo.

Samalla Anu joutui tunnustamaan asian, joka olisi luultavasti ollut edessä ennemmin tai myöhemmin.

– Päätin, että jos selviän hengissä, en jää parisuhteeseen, jossa kärsin.

Viisi vuotta kestänyt ihmissuhde oli yrityksistä huolimatta tullut tiensä päähän. Ero ei käynyt kepeästi. Anu poti syyllisyyttä, koska tiesi erosta seuraavan pahaa mieltä monelle.

– Tunsin itseni itsekkääksi, koska olin se, joka halusi lähteä. Mutta joskus on pakko uskaltaa tehdä myös vaikeita päätöksiä, Anu sanoo.

Eron vuoksi Anun oli pakko luopua pariskunnan yhteisestä talosta Kurulasta, jota oli kunnostettu aikaa, rahaa ja vaivoja säästämättä.

– Ongelmani on, että kiinnyn taloihin ja paikkoihin. Olen pesänrakentaja, ja minulle tulee siitä turvallinen olo. Mutta taloudellisesti minulla ei ollut mahdollisuutta jäädä vanhaan kotiimme. Enkä olisi pystynyt yksin pyörittämään 250 neliön taloa, joka lämpiää puulla.

Seuraavat puoli vuotta Anu asui miehensä kämppiksenä yhteisen kodin eri kerroksissa, kun he odottivat, että talo saataisiin myytyä. Päivät Anu kävi töissä ja illat remontoi Sipoosta löytämäänsä uutta kotia. Yöksi hän palasi vanhaan kotiin hoitamaan eläimet ja nukkumaan.

– Se oli henkisesti ahdistavaa aikaa. Uuden talon korjauksetkin tein yksin sähkö- ja putkitöitä lukuun ottamatta.

Kun Anu kuusi vuotta aiemmin oli eronnut ensimmäisestä miehestään ja lastensa isästä Arttu Harkista, hänen oli ollut vaikea hyväksyä suhteen päättymistä. Nyt hän joutui käymään läpi myös edellistä eroaan.

– Edellisellä kerralla olin ollut se, joka jätettiin. Nyt minä olin jättäjä. Jälkimmäinen on oikeastaan hirveämpää. Jättäjä joutuu ottamaan vastuun kaikesta ja seisomaan päätöksensä takana, Anu kuvailee.

Ei pennin pyörylää

Nykyisessä kodissa Rönnissä asuu Anun lisäksi lapset Iines, 14, ja Nooa, 12, sekä liuta karvaisia ja höyhenpeitteisiä eläimiä: kaksi hevosta, neljä lammasta, neljä kanaa, Rauha-kukko, kolme koiraa, muutama kissa ja minipossu Bruno.

Lampsiessaan pihalla vihreässä maiharissa ilman meikkiä ja painaessaan päänsä Jatsi-hevosen kaulaa vasten, hän näyttää nuorelta, onnea hehkuvalta tytöltä. Silti hänen silmistään voi lukea kokemusten mukanaan tuomaa elämänviisautta ja rauhaa.

Eläimet ovat kulkeneet Anun mukana aina. Mutta kun muuttokuorma melkein tasan vuosi sitten keväällä pääsi perille Rönniin, Anu ei ehtinyt kauan huokaista helpotuksesta.

– Muistan ajatelleeni, että tässä minä nyt olen. Minulla on kaikki mistä olen haaveillut, talo ja eläimet ja ihanat lapset, muttei pennin pyörylää. Ihmettelin, että mitäs nyt teen, Anu kertoo.

Kaiken rytäkän keskellä Anu ei ollut ehtinyt ajatella yritystään. Sisustukseen ja kädentaitoihin keskittyvä Kotoliving-lehti kärsi samasta huonosta taloustilanteesta kuin kaikki muutkin lehdet. Yrityksen todellisuus iski kasvoille kovaa.

– Vedin ihan ylikierroksilla, kun yritin pitää lehden kannattavana. Viime kesänä viimein luovutin ja panin lehden nippuun, Anu kertoo.

Päätös ei ollut helppo, sillä lehti ja työtoverit olivat Anulle tärkeitä.

– Minulla oli täydellisesti toimiva työyhteisö, mutta tiimistä puuttui bisnesaivo. En varmaan osaa tai halua ajatella rahaa tarpeeksi, Anu sanoo.

Konkurssi ei tullut kysymykseen. Yksin lasten kanssa elävälle henkilökohtaisten luottotietojen menettäminen ei ollut mahdollinen ratkaisu.

– Kaikki säästöni olivat lopussa ja firma lähes nurin. Olin itsekin ihan loppu, mutta minun oli pakko purra hammasta, niellä kyyneleitä ja ruveta sovittelemaan kaikille, joille olin velkaa. Lopulta sain velat sovittua ja nyt sitten makselen niitä. Itselleni en pysty maksamaan palkkaa juurikaan. Se on paradoksi.

Epäonnistuminen tuntui erityisen pahalta, koska Anu koki, että firma ja hän olivat yhtä.

– Vaikka kuinka toitotetaan, että epäonnistuminen on voimavara, ei se kyllä sillä hetkellä siltä tuntunut. Paskalta ja epäoikeudenmukaiseltahan se tuntui.

– Julkisuuden taakka oli kova. Mietin koko ajan, että ei helvetti, nyt kaikki saavat tietää, että eroan ja joudun myymään taloni ja sekoan. Pelkäsin, että menetän kaikki työni ja asiakkaani.

Jopa kaupassa käynti pelotti

Syksyllä Anu oli niin lopussa, että jaksoi juuri ja juuri tsempata ne viikot, jotka lapset viettivät hänen luonaan. Hän teki ruokaa, kuskasi lapset kouluun ja harrastuksiin ja ruokki eläimet, ja valvoi yöt.

Kun ei kahteen vuoteen nuku yhtään kokonaista yötä, se alkaa näkyä kaikessa.

– Minulle alkoi tulla harhoja ja ahdistuneisuuskohtauksia. Pelkäsin, että nukahdan rattiin, koska olin niin väsynyt.

Elimistö oli jäänyt pysyvään hälytystilaan.

– Aloin hyperventiloida, sain rytmihäiriöitä ja paniikkikohtauksia. Kaikkia lihaksiani särki.

Lopulta Anu ei pystynyt enää poistumaan kotoaan, sillä pelkkä ajatus ihmisten tapaamisesta tuntui kammottavalta.

– Uuvahdin ihan täysin. Pelkäsin puhelimen pirinää, käyntiä postilaatikolla ja kaupassa. Pelkäsin, että minut tunnistetaan. En halunnut, että kukaan katsoo minua. Pääni levisi totaalisesti.

Anu lakkasi pitämästä yhteyttä ystäviinsä ja läheisiinsä, eikä vastannut soittopyyntöihin.

– Minusta tuntui, ettei minulla ole kenellekään mitään sanottavaa tai annettavaa. Että älkää soittako tänne, kun minusta ei irtoa mitään, enkä osaa mitään enkä pysty mihinkään.

Rakkaista eläimistäänkin hän oli jo valmis luopumaan, koska ei kokenut olevansa niille tarpeeksi hyvä emäntä.

– Ajattelin että ne kärsivät, kun en pysty muuta kuin antamaan perushoidon ja ruokkimaan ne. Unohdin, että lähtökohtaisesti eläimilläni on aika hyvät oltavat, Anu kertoo.

Padot murtuivat

Sitten tapahtui kaksi asiaa, jotka käynnistävät paranemisen.

Kun terveyskeskuslääkäri kysyi vuosittaisessa syöpäkontrollissa, onko kaikki hyvin, Anu puhkesi itkuun. Hän tajusi millaista huolta ja syyllisyyttä oli kantanut kaikesta.

– Olin ajatellut, että minun pitää jaksaa. Olinhan itse valinnut elämäntapani ja halunnut erota, Anu sanoo.

Empaattinen lääkäri kuunteli ja lähetti Anun kiireesti psykologin vastaanotolle.

– Tajusin, missä tilassa olin vasta, kun psykologi alkoi summata minulle tapahtuneita asioita ja sanoi, että yksikin näistä riittäisi uuvuttamaan ihmisen.

– Oli hirveän helpottavaa, kun psykologi sanoi, että ”ei sinulla selvästikään mitään mielensairautta ole, sinä olet vain todella uupunut”. Pääsin terapiaan, ja kun sain lääkitykset kohdalleen, aloin taas nukkua.

Aiemmin Anu oli pitänyt uupumista heikkoutena.

– Nyt ymmärrän, että on rohkeaa sanoa ääneen, ettei pysty eikä jaksa enää.

Isoin asia Anulle oli, että hän väsyi olemaan Anu Harkki.

– Minulle oli lyöty otsaan leima, että tuo on se aina iloinen askartelutäti, joka osaa kaiken täydellisesti. Paskat oon.

Pois poterosta

Toinen tärkeä seikka parantumisen tiellä oli mies, joka ei suostunut kuuntelemaan Anun vastusteluja. Hän ajoi Anun luo, kun tämä oli heikoimmillaan. ”Tulen sinne huomenna hoitamaan sua ja eläimiä, halusit tai et”, luki syksyisenä iltana saapuneessa viestissä.

Sama mies, Jani, on Anun luona edelleen ja muuttaa Rönniin pian ihan virallisesti.

– Kukaan ei ole ikinä huolehtinut minusta. Yhtäkkiä vierelläni on vahva ihminen, joka on nähnyt minut huonoimmillani ja sanonut, ettei jätä mua yksin, Anu kertoo.

Pari oli tapaillut jo ennen Anu uupumista, mutta hänetkin Anu oli työntänyt luotaan.

Toisen eronsa jälkeen Anu oli hylännyt ajatuksen, että eläisi vielä joskus parisuhteessa.

– Ajattelin, että olen niin hankala ihminen, ettei minulle ole olemassa kumppania. Olin jo hyväksynyt sen, että tulen elämään yksin, eikä ajatus tuntunut pelottavalta vaan ihan hyvältä.

Aiemmat kariutuneet parisuhteet ja erot olivat saaneet Anun tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi.

– Edelliset suhteeni olivat olleet jatkuvaa voimien mittelöä. Minua oli syyllistetty paljon, ja minä olin myös syyllistynyt. Minulle oli kehittynyt voimakas puolustusrefleksi. Olin heti kynnet pystyssä, kun joku uhkasi, Anu kertoo.

Uudessa suhteessaan Anu on huomannut, että elämä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse linnoittautua henkiseen poteroonsa. Mutta ilman sitä on myös haavoittuvampi.

– Olen joutunut opettelemaan vastaanottamaan apua ja rakkautta ja ymmärtämään, että olen sen arvoinen. Eikä se minulle vieläkään itsestäänselvää ole.

Anusta tuntuu käsittämättömältä, että nelikymppisenä voi tavata ihmisen, joka ymmärtää puolesta sanasta ja jonka kanssa pystyy puhumaan aivan kaikesta.

Pari jakaa hyvin samanlaisen elämänfilosofian. Jani on puuseppä, joka loihtii huonekaluja kierrätyspuusta.

– Tajusin heti, että tuossa ihmisessä on jotakin erityistä. Jokin rauha, hyvyys ja vilpittömyys. On tosi rauhoittavaa elää sellaisen ihmisen kanssa, Anu kuvailee.

Nuorempana Anua ei olisi kiinnostanut Janin kaltainen mies.

– Aiemmin minua ovat kiehtoneet vaikeat ja haastavat tyypit. Tuntui ihan vitsiltä, että yhtäkkiä elämääni ilmestyy kiltti ja vilpitön ihminen. Ajattelin, että apua, en voi olla tuollaisen kanssa, hänhän hajoaa kanssani. Kiltteys ei kuitenkaan tarkoita, että on jotenkin nössö. Päin vastoin se kielii vahvuudesta.

Yhtä en vaihda

Anu kokee aloittaneensa uuden elämän. Aiemmin nopea nainen on pakottanut itsensä painamaan jarrua kaikessa.

– En paahda enää moottoritietä täysillä, vaan valitsen maisemareitin, Anu kuvailee elämänmuutostaan.

Joka toinen viikko lapset asuvat Anun luona. Silloin hän kuskaa heidät aamulla kouluun Helsinkiin ja paiskii päivän töitä työhuoneellaan koulujen lähellä. Tällä hetkellä Anu tekee sisältöjä muun muassa Puustellille ja Huili-lehteen. Iltapäivällä Anun maasturi kurvaa lasten harrastusten kautta kotiin, missä koko perhe kokoontuu syömään yhdessä.

Iltaisin Anu ei enää surffaile netissä, ja iltayhdeksän ja aamukuuden välillä vain tietyt ihmiset voivat soittaa hänelle.

– Minun on edelleen vaikea antaa itseni levätä. Olen opetellut tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan. Yritän myös ajatella vähemmän, Anu huokaa.

– Koen helposti meneväni aidan matalimmasta kohdasta, jos en tee kaikkea viimeisen päälle. Minulla on aina ollut kova onnistumisen ja näyttämisen tarve.

Kaikki eivät ole pitäneet muutoksesta, siitä, että kiltti ja joustava ihminen on oppinut sanomaan ei. Paitsi itsestään Anu onkin oppinut paljon myös muista.

– Kaikki ihmissuhteet eivät ole olleet minulle hyväksi. On pitänyt uskaltaa jättää joitakin ihmisiä taakseen.

Anu on palannut nuoruutensa intohimon, taiteen pariin ja valmistuu kolmen vuoden päästä kuvataiteilijaksi.

– Eihän siinä ole mitään järkeä, enkä ehkä ikinä pysty elättämään itseäni taiteella, mutta pystyn varmasti hyödyntämään sitä kaikessa.

Yksi asia Anun elämässä kuitenkin on ja pysyy. Maalta tätä naista ei saa pois. Kunhan kevät vielä etenee, Anu ja Jani rakentavat Rönnin pihalle vanhoista eurolavoista hyötypuutarhan, josta saavat omiksi tarpeiksi vihanneksia, yrttejä ja värjäyskasveja. Vanhasta navetasta syntyy Anulle ateljee.

Anun päivät alkavat ja päättyvät tallista. Hänelle eläimet ovat ilmaista terapiaa.

– Minulle on elinehto, että ympärilläni on tilaa ja rauhaa. Mikään ei ole ihanampaa kuin katsella ikkunoista avautuvaa pelto- ja metsämaisemaa, kettuja, kauriita ja kurkia. Ja joutsenia, jotka palaavat kotiin ihan pian.

Katso video:

Anu, voiko miehen kouluttaa sellaiseksi kuin haluaa?

Lue lisää:

Kahdesti eronnut Anu Harkki Hjallikselle: "Mistä mun kaltainen ihminen voi edes löytää miehen?"

Anu Harkki sairastui syöpään: "Pelkäsin kuolevani"

Isänsä hylkäämä Anu Harkki: "Vaitonaisuus välillämme oli järjetöntä ja järkyttävää"

Anu Harkki

Toimittaja ja juontaja syntyi 30.7.1974 Helsingissä.

Asuu Sipoossa kahden lapsensa, Iineksen ja Nooan kanssa. Perheeseen kuuluu myös liuta eläimiä. Seurustelee puuseppä Janin kanssa.

On työskennellyt päätoimittajana Suuri Käsityö- ja Kotoliving -lehdessä sekä tehnyt useita neulomista ja tuunausta käsitteleviä kirjoja.

Muistetaan muun muassa televisio-ohjelmista Ratula ja Koto.

Edesmenneen kirjailija Matti Yrjänä Joensuun tytär.

Sisältö jatkuu mainoksen alla