Ulla Reiterä-Paajanen, 60, kaatui pyörällä työmatkallaan. Hän tuli tajuihinsa vasta kaksi kuukautta myöhemmin eikä muista onnettomuusvuodesta juuri mitään.

"Muistan kaksi joulua – ihan tavalliset perhejoulut kotona Helsingin puu-Käpylässä. Noiden joulujen välisestä ajasta en sitten muistakaan kovin paljon. Perhe, lääkärit, hoitajat ja ystävät ovat kertoneet minulle tuosta kadonneesta vuodesta.

Työskentelin keväällä 2011 Kuntoutussäätiössä oppimisvaikeuksien tutkijana ja kuntouttajana. Olin 53-vuotias ja hyvin innostunut työstäni. Olin juuri saanut valmiiksi kauan kestäneen, minulle tärkeän projektin ja kirjoittanut tutkimusraportin valmiiksi.

Jakku, hame ja kypärä

Kesäkuun 11. päivän aamuna lähdin töihin pukeutuneena kauniiseen jakkuun ja lyhyeen hameeseen. Minun oli määrä puhua projektin päätösjuhlassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen aina pyöräillyt paljon, ja pyöräretket ovat kuuluneet perheemmekin harrastuksiin. Poljin joka päivä tuttua reittiä koirapuiston ohi töihin –pyöräilykypärä päässä, totta kai. Niin sinäkin kohtalokkaana aamuna.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulle on kerrottu, että koiraansa ulkoiluttamassa ollut mies kuuli ensin hirmuisen rysähdyksen. Hän lähti katsomaan, mitä on tapahtunut, ja näki verisen, elottoman näköisen naisen. Pyöräni eturengas oli osunut veden kuluttamaan reikään asfaltissa, ja minä olin lentänyt päälleni maahan.

Koko oikea puoleni oli murskana.

Mies soitti hälytyskeskukseen. Minun onnekseni lähistöllä oli ambulanssi kotiuttamassa potilasta sairaalasta, joten apu tuli nopeasti.

Koko oikea puoleni oli murskana, käsi, jalka ja monta kylkiluita poikki. Hengitin huonosti. Oikea puoleni oli halvaantunut.

Viikkoja tiedottomana

Sairaalassa olin tiedottomana viikosta toiseen. Parikymppinen tyttäremme oli etsinyt tietoa netistä ja saanut selville, että mitä kauemmin on tajuttomana, sen vähemmän järkeä jää jäljelle. Puolisollani Hannulla eli Hanskilla oli vahva tunne, että jään henkiin. Mutta missä kunnossa, se pelotti häntä.

Ulla Reiterä-Paajanen sanoo, ettei ole edes harkinnut muuttoa kolmikerroksisesta kotitalostaan.
Ulla Reiterä-Paajanen sanoo, ettei ole edes harkinnut muuttoa kolmikerroksisesta kotitalostaan.

Heinäkuun lopulla, reilun kuukauden kuluttua onnettomuudesta, avasin silmäni ensimmäisen kerran. Pidin ne auki muutaman sekunnin. Pian pysyin hereillä minuutteja, mutta vasta parin viikon kuluttua heräsin kunnolla. Hanski kyllä väitti nähneensä, että minä hymyilin hänelle jo ensi kerran silmät avattuani. Seuraavalla kerralla olin hymyillyt lapsille.

Ulla on ihan järjissään, hän tuntee meidät, Hanski oli ajatellut.

En muista heräämisestäni mitään, kuten en siitäkään, kun aloin opetella hengittämistä ilman hengityskonetta. Seuraavaksi opettelin nielemään. Söin hoitajan avustamana kaksi lusikallista velliä kaksi kertaa päivässä.

Ensin opettelin hengittämään, sitten nielemään.

Kahden kuukauden kuluttua sain sanotuksi muutamia sanoja. Opettelin istumaan. Aluksi jaksoin istua muutaman minuutin.

Vähitellen, hyvin hitaasti aloin käsittää, että minulle on käynyt todella pahasti. Kun halusin mennä vessaan eikä hoitaja vastannut soittokutsuun, koetin päästä liikkeelle yksin. Rojahdin lattialle. Vasta joulukuussa pääsin omin jaloin vessaan suoraan sängystä, silloinkin talutettuna.

Koti tuntui taivaalta

Syyskuussa aloin käydä kotona vierailuilla. Ensimmäiset käynnit tuntuivat siltä kuin olisi taivaaseen tullut.

Sairaalassa pääsi suihkuun vain kerran viikossa, joten aloin välillä käydä salaa kotona suihkussa. Se oli aikamoinen operaatio, sillä suihkumme sijaitsee kellarikerroksessa, jonne on 14 kivirappusta. Hanski minut sinne melkein kantoi. Tukenani oli myös lukioikäinen poikamme.

Kun menin neurologiselle kuntoutusosastolle takaisin hiukset puhtaina ja kiiltävinä, hoitajat kyllä arvasivat, mitä olen kotona tehnyt. Suihkussa käyminen oli yhteinen salaisuutemme. Sairaalassa oli liian vähän henkilökuntaa, ja jos minut olisi siellä viety useammin suihkuun, jonkun toisen kuntoutuksesta olisi jouduttu tinkimään.

Aina kuin haaveilemme remontista, tapahtuu jotain kamalaa.

Syyskuussa olin ensimmäisen yön kotona. Kolmikerroksinen kotimme on epäkäytännöllinen mutta meille rakas, joten emme ole harkinneet asunnon vaihtoa. Sänkymme vain siirrettiin yläkerran makuuhuoneesta olohuoneeseen, missä se on edelleen.

Emme uskalla enää haaveilla remonteista, sillä kun reilu kymmenen vuotta sitten suunnittelimme kellariremonttia, Hanski sairastui munuaissyöpään. Toinen munuainen leikattiin pois, ja hän on nyt terve mies. Kun taas olimme ajatelleet tehdä kellariremontin, minulle tuli tämä onnettomuus.

Halusin kovasti jouluksi kotiin, vaikka minua piti auttaa käymään vessassa monta kertaa yössä. Hannu kuitenkin vannoi lääkärille, että hän auttaisi, ja jäi vuodeksi vuorotteluvapaalle työstään. Emme muuten olisi jaksaneet kumpikaan.

Mies jaksaa tukea

Hanski on ollut kärsivällinen. Kun minä olen vaikkapa väsynyt lukemisen opetteluun ja heittänyt kirjan roskiin, hän on onkinut sen sieltä ja antanut minulle uudelleen parin viikon päästä.

Olen intohimoinen uimari, ja jo toisena keväänä onnettomuuden jälkeen halusin päästä mökillä uimaan.

Hanski vei minut veteen, vaikka olin ihan paniikissa. Kun sain kolme pisaraa vettä nenälleni, huusin että hukun. Olin vieraantunut vedestä. Mutta kun onnistuin, oli aivan ihmeellistä uida.

Et sinäkään parhaimmilasi ole!

Ihailen miestäni. Hän sanoo aina: kokeile! Hän vei minut lavatansseihinkin, vaikka sanoin, että älä hulluttele.

Tanssiminen sujui yhtä kömpelösti kuin lapsena isän kanssa tanssimista opetellessa.

Hanski rohkaisi minua myös ajamaan autoa. Nyt ajan taas lähes päivittäin.

Mutta kyllä me riitelimmekin. Jos minä sanoin, että olet inhottava, Hanski vastasi, että et sinäkään ihan parhaimmillasi ole! Jälkeenpäin tälle on voinut nauraa, mutta silloin ei naurattanut.

Eläke toi kyyneleet

Olin onnellinen, kun toipumiseni edistyi. Mutta kun neurologi sanoi laittavansa minut eläkkeelle, aloin itkeä. Sanoin, etten kuntoile siksi, että jäisin eläkkeelle. Lääkäri sanoi, että olen ainoa hänen potilaistaan, joka on parkunut tätä asiaa. Yleensä potilaat itkevät, kun eivät pääse eläkkeelle.

Lopulta hyväksyin ajatuksen eläkkeelle jäämisestä. Ymmärsin, että en pysty enkä jaksa koskaan enää tehdä työtäni. Työstä luopuminen oli silti kovaa. Itkin sitä vielä monta kertaa, erityisesti syksyisin. En ollut tiennyt, että olen niin työorientoitunut. Luulin, että perhe olisi ollut arvomaailmassani aina ykkösenä.

Eläkkeelle joutuminen oli Ullalle raskas kolaus.
Eläkkeelle joutuminen oli Ullalle raskas kolaus.

Työni menetettyäni minusta tuntui kuin olisin lakannut olemasta arvokas ihminen. Ihan kuin olisin ollut hengissä vasta sitten, kun Hanski tuli töistä kotiin.

Kolmas syksy onnettomuuden jälkeen oli vaikea. Kun Hanski meni loman loputtua taas töihin ja jäin päiviksi yksin, ajattelin, että elämäni on vain loputonta kuntoutusta, mutta silti en tule ikinä kuntoon.

Lääkäri suositteli minulle lievää mielialalääkettä. Se auttoi, ja olen jatkanut lääkkeen käyttöä jaksoittain. Lopetan sen joka vuosi Valon päivänä 9. helmikuuta. Silloin loppuu syksyn synkkyys ja alkaa kevät.

Kiroilua oli pakko rajoittaa

Onnettomuudessa saamani aivovamma on vakava. Mutta kummallista on, että minulla ei ole kipuja. Enkä onneksi ole muuttunut persoonaltani, sanoo mieheni.

Muisti ja puhe ovat pikkuhiljaa parantuneet. Väsyn kuitenkin helposti, ja joskus on vaikea seurata keskustelua. Saatan unohtaa, mistä aiheesta juuri puhuttiin.

Olen myös saanut rajoitettua kiroiluani. Onnettomuuden jälkeen minulla oli helvetti tai paska lähes joka lauseessa. Lapsetkin sanoivat, että on hirveää, äiti, kun sinulla ei ole mitään tapoja.

Helvetti tai paska oli lähes joka lauseessa.

Olen kiitollinen siitä, että elän. Perhe on minulle nyt kaikki kaikessa.

Tänä keväänä on aivan erityistä odotettavaa, sillä tyttäremme esikoisen laskettu aika on huhtikuussa. On ihanaa katsoa nuoria, kun he ovat niin onnellisia.

Joskus saatan vielä juosta

Työskentelen nyt apuopettajana viereisellä koululla kerran viikossa ja olen ollut perustamassa aivovammaisten vertaistukiryhmää. Autan myös Hanskia, sillä hänellä on lukivaikeus. Se muuttuu iän myötä vaikeammaksi.

Aluksi luulin, että liikunta, voimistelu ja juokseminen olisivat juttuja, joita en enää koskaan voisi tehdä. Nyt kun olen käynyt kolme vuotta tanssiterapiassa, minusta tuntuu, että saatan jonakin päivänä vielä juostakin. Jo viime kesänä otin askelia, jotka eivät olleet enää kävelyä, jos kohta eivät vielä juoksuakaan.

Olen myös oppinut taas kulkemaan takaperin ja seisomaan varpaisillani niin, että pysyn pystyssä. Tuntuu mahtavalta: muiden kuusikymppisten kunto huononee, mutta minun kohenee kohenemistaan!

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

Ulla Reiterä-Paajanen

  • Syntynyt 1959, on käynyt syntymässä Savonlinnassa , mutta kotoisin Parikkalasta.
  • Asuu Helsingissä.
  • Työ Koulutukseltaan opettaja, erityisopettaja, ja sosiaalikasvattaja. Toiminut viimeksi oppimisvaikeustutkijana ja -kouluttajana.
  • Perhe Naimisissa, kaksi aikuista lasta.
  • Harrastukset Liikunta ja tanssi.
  • Vinkit Neuropsykologi on tärkeä apu toipumisessa, koska oppimisvaikeudet, muistin ongelmat ja väsyminen liittyvät oleellisesti aivovammaan. Aluksi alan ammattilainen testaa ja seuraa edistymistä, sitten hän voi auttaa keskustellen. Fysio-, puhe- ja toimintaterapiasta on paljon hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla