Terhi suunnitteli jäävänsä lapsettomaksi, koska ajatteli ettei saa olla äitinä oma itsensä. Kun Terhin suurin pelko toteutui, siitä tulikin hänen elämänsä tärkein muutos.

Terhin raskaus oli jo niin pitkällä, että Helsingin liukkaita katuja piti köpötellä varovasti. Joulu oli tulossa, ja Tanskassa asuva Terhi oli käymässä Suomessa. Raskaus ei olisi ystäville enää uutinen, sillä Terhi oli raportoinut kuulumisiaan jo useiden kuukausien ajan. Tai näin hän kuvitteli.

Ystävän kotiovella Terhi sai vastaansa hämmästelyn ryöpyn. ”Tuleeko sinusta äiti? Mutta ethän sinä ole yhtään äitityyppiä!”

– Kommentti loukkasi, vaikka olin myös itse ajatellut aikaisemmin samalla tavalla.

Terhi oli aina ajatellut, ettei hanki lapsia. Hän oli keskittynyt uraansa ja suorastaan vältellyt sitoutumista parisuhteissaan. Sillä eihän vanhempi voisi olla näin impulsiivinen ja kärsimätön ja vaihtaa kiinnostuksen kohteitaan päivittäin.

Sinä olet Terhi sellainen yksintouhuaja, äiti saattoi sanoa, kun Terhi oli lapsi. Mukavinta tytöstä olikin olla ihan yksikseen, kirjoittaa päiväkirjaa tai piirrellä ja maalata vesiväreillä.

Lukion jälkeen Terhi muutti Kokkolasta Helsinkiin etsimään itseään.

– Se oli tietoista itsekeskeisyyden aikaa. Annoin itselleni luvan käyttää määrittelemättömän määrän aikaa sen miettimiseen, kuka olen ja mitä elämältä haluan.

”Eniten minua pelotti, mitä tapahtuu, jos pysähdyn.”

Hän opiskeli yliopistossa teoreettista filosofiaa ja pääsi jo 25-vuotiaana mielenkiintoiseen työhön kuvaamaan dokumenttielokuvia. Poikaystäviä oli, mutta heti jos joku edes vihjaisi avioliitosta, Terhi nosti kytkintä.

– Olin levoton ja janosin kokemuksia. Eniten minua pelotti, mitä tapahtuu, jos pysähdyn.

Terhillä oli monenlaisia ja monen ikäisiä ystäviä. Kun heistä tuli äitejä tai isiä, hän huomasi seuraavansa uusien perheiden elämää järkyttyneenä. Vanhemmuuteen lähdettiin suurin odotuksin, mutta jo pian alkoivat vaikeudet.

– Vanhemmuus näytti minusta sitovalta ja työläältä.

Kauniina tulevaisuudenuskona alkaneet tarinat päättyivät kaaokseen. Mentiin naimisiin ja tehtiin lapsia, koska janottiin muutosta.

Muutos tuli, mutta se ei ollutkaan sellainen kuin oli toivottu. Perheitä hajosi. Vanhemmuus ja sitoutuminen eivät vaikuttaneet Terhistä yhtään houkuttelevilta.

Lapset sinänsä eivät Terhiä pelottaneet, hänestä pienten kanssa oli mukavaa jutella. Oli kiehtovaa, ettei lapsilla ollut ennakkoluuloja tai opittuja toimintamalleja, miten asioihin pitäisi suhtautua. Vaikka ei hän kaikista lapsista pitänyt. Jotkut lapset tuntuivat ärsyttäviltä, hankalilta ja epäloogisilta.

Terhi oli varma, ettei pärjäisi vanhempana. Hänessä ei olisi tarvittavaa kärsivällisyyttä.

”Tunsin olevani kykenemätön äidiksi omana itsenäni.”

Myös omat lapsuuden kokemukset vaikuttivat. Toinen hänen omista vanhemmistaan kävi läpi vaikeaa elämänvaihetta Terhin ollessa lapsi ja oli paljon poissa.

Terhi koki tilanteet hylkäämisenä. Hän ei halunnut, että hänen oma lapsensa joutuisi kokemaan mitään vastaavaa.

– Tunsin olevani kykenemätön äidiksi omana itsenäni. Mietin, että minun pitäisi muuttua joksikin toiseksi, jos haluaisin joskus äidiksi. Kestäisinkö sitä muutosta?

Turvallisempaa oli keskittyä työhön ja itsensä kehittämiseen.

Terhi oli 28-vuotias, kun hän eräänä päivänä sai mielenkiintoisen viestin Facebookissa. Oletko sinä se sama Terhi, mies kysyi.

– Tunnistin heti kasvot ruudulla, vaikka tapaamisestamme oli kulunut vuosia.

Terhi ja tanskalainen Peter olivat tutustuneet teineinä pohjoismaisten nuorten ystävyysleirillä ja vähän ihastuneetkin. Se oli ennen internet-aikaa, ja yhteydenpito kuihtui kokoon. Nyt he sen sijaan alkoivat chattailla ja skypetellä.

Vuoden viestittelyn jälkeen Terhi päätti lähteä työkeikan varjolla Roskildeen festivaaleille tavatakseen Peterin.

– Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Aloimme heti seurustella, ja muutin pian Tanskaan.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Terhi ehtinyt juuri jännittää, olisiko hänestä äitipuoleksi Peterin kahdelle lapselle miehen edellisistä liitoista. Hän ei onneksi osannut kuvitella, kuinka haasteellista olisi hoitaa lapsia ilman yhteistä kieltä. Lapset eivät vielä osanneet englantia, eikä Terhi osannut tanskaa.

– En jännittänyt, koska huomasin, kuinka rentoa vanhemmuus oli Peterille. Vaikka lapset olivat hänelle kaikki kaikessa, hän oli edelleen pitkätukkamuusikko, joka teki omia juttujaan.

Vanhemmuus voi siis olla myös tuollaista, Terhi päätteli. Ehkä ihmisen ei tarvitsekaan muuttua niin paljon vanhemmaksi tultuaan.

Muistissa ovat myös Peterin sanat: Minä nyt olen tämmöinen. Jotkut voivat ihmetellä, mutta tärkeintä on, että lapset oppivat tuntemaan minut. Niin hekin oppivat olemaan omia itsejään.

”Raskaus oli täydellinen yllätys ja järkytys.”

Syksyllä muutaman kuukauden seurustelun jälkeen Terhi tunsi olonsa käsittämättömän väsyneeksi, ja hänellä oli jatkuvasti kummallinen kuvottava olo. Hän teki raskaustestin vain, koska ystävä kehotti. Eihän hän voinut olla raskaana.

Kun testitikkuun ilmestyi kaksi viivaa, Terhin kädet alkoivat täristä.

– Olin kauhuissani. Raskaus oli täydellinen yllätys ja järkytys.

Tästä ei ole enää paluuta, Terhi ajatteli. Hänen sisällään kasvava pieni ihminen muuttaisi hänen elämänsä. Hänen olisi kyettävä huolehtimaan lapsesta.

Mitä olenkaan tekemässä, Terhi mietti.

Hän ei kuitenkaan hetkeäkään harkinnut raskauden keskeyttämistä tai pelännyt, että Peter lähtisi karkuun. Kaikki tapahtui omalla painollaan.

Jälkeenpäin hän on ajatellut, että mukana saattoi olla myös vähän naiiviutta. Tilanne ei ollut helppo myöskään Peterille. Yhteinen lapsi muutaman kuukauden tutustumisen jälkeen oli sentään eri asia kuin rakkaussuhde.

Terhi alkoi nopeasti nauttia äitiydestä. ”Lakkasin pohtimasta muiden mielikuvia minusta, päästin irti ja annoin mennä.” Kuva: Terhin kotialbumi
Terhi alkoi nopeasti nauttia äitiydestä. ”Lakkasin pohtimasta muiden mielikuvia minusta, päästin irti ja annoin mennä.” Kuva: Terhin kotialbumi

Kun Terhi sitten seisoi ison mahansa kanssa suomalaisen kerrostalon rapussa ja katseli hämmästystä ystävänsä kasvoilla, hän tunsi hetken pienuutta ja häpeää.

– Ehkä olin vain kuvitellut, että kykenen äitiyteen, ja muut olivat oikeassa.

Ystävän kommentti ei jäänyt ainoaksi laatuaan. Terhiä ihmetytti erityisesti se, että nimenomaan naiset ja äidit kummastelivat hänen raskauttaan. Miksi he eivät halunneet uskoa hänen äitiyteensä? Oliko heidän omaa äitiyttään kenties joskus kyseenalaistettu ja toistivatko he nyt kaavaa?

– Ymmärsin, että juuri tällaiset kommentit vahvistavat kollektiivista harhaa, että on olemassa jokin mystinen naistyyppi, joka on valmiimpi äidiksi kuin jokin toinen. Olinhan itsekin ajatellut, että minun pitäisi olla tietynlainen, jotenkin täydellisempi kyetäkseni äidiksi.

”Lakkasin pohtimasta muiden mielikuvia minusta, päästin irti ja annoin mennä.”

Äidiksi tulo tuntui Terhistä lopulta yllättävän luontevalta. Fyysisistä kivuista ja pahoinvoinnista huolimatta hänellä oli koko raskausajan turvallinen olo. Hänellä oli rinnallaan Peter, joka oli jo kokenut isä. Pikkuhiljaa hän löysi oman roolinsa Peterin lasten kanssa ja alkoi uskoa, että kyllä hän vauvankin kanssa pärjää.

Vuoden kuluttua parin jälleennäkemisestä syntyi esikoinen.

– Vaistot ohjasivat minua vauvanhoidossa alusta asti, eikä haitannut, vaikka en ollut ottanut asioista sen kummemmin selvää etukäteen.

Sen verran Terhi oli perehtynyt aiheeseen, että hän tiesi erilaisista synnytysvaihtoehdoista ja päätyi luonnonmukaiseen synnytykseen vedessä.

– Tunsin rakkauden heti, kun nostin lapsen vedestä rinnalleni. Jokin syvä kaipuu minussa täyttyi. En ollut enää vajaa, vaan täysi. Se, mitä olin koko elämäni etsinyt, oli nyt sylissäni.

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet Terhi oli niin kiinni lapsessa, että ulkomaailma melkein katosi.

– Katsoin ikkunasta enkä nähnyt maisemaa. Oli vain sumua ja sen keskellä olimme me – minä ja vauva.

Pyyteetön rakkaus lasta kohtaan oli jotain, mitä Terhi ei ollut osannut odottaa. Paljon suurempaa kuin kaikki tunteet, joita hän oli siihen mennessä ehtinyt kokea.

Kun Terhin ja Peterin esikoinen oli kaksivuotias, Terhiin iski valtava kaipuu takaisin työelämään. Hän haki mielenkiintoista paikkaa, joka tosin vaatisi kahden viikon työjaksoja Suomessa. Hän sai paikan.

Tehdessään saamenkielisiä lastenohjelmia Inarissa kaukana perheestään Terhi tajusi, että oli tapahtunut juuri se, mitä hän oli pelännyt. Äitiys oli muuttanut häntä. Terhi kaipasi lastaan niin, että se teki fyysisesti kipeää.

– Nautin työstäni ja halusin olla sanani mittainen, joten tein komennuksen loppuun. Kärsin kuitenkin koko ajan suunnattomasti.

Kun työ loppui, Terhi päätti, ettei halua enää olla erossa lapsesta. Ensimmäistä kertaa hän tunsi itsensä levolliseksi. Hän oli sitoutunut perheeseensä, eikä koko elämä ollut enää vain hänen itsensä vallassa. Muutos tuntuikin hyvältä. Jos hän oli ennen keskittynyt uran tavoitteluun, nyt hän oli äiti, ja se itsessään riitti.

– Lakkasin pohtimasta muiden mielikuvia minusta, päästin irti ja annoin mennä.

”Jos olisin suunnitellut kaiken tarkasti, olisin todennäköisesti vain pettynyt.”

Terhin ja Peterin toinen lapsi sai hänkin alkunsa suunnittelematta. Pikkusisaruksesta oli ollut puhetta, mutta ajatuksesta oli luovuttu.

Kun Terhi tunsi taas tutun pahoinvoinnin merkit, esikoinen oli kolmevuotias ja hän itse palannut työelämään.

– Nyt tiesin, mitä oli tulossa ja että selviytyisin siitä.

Terhi halusi työn, joka joustaisi lasten tarpeiden mukaan, ja ryhtyi yrittäjäksi. Nykyään hän tekee reissutöitä mutta ottaa lapset mukaan. Suomen-keikoilla lapset ovat usein Terhin vanhemmilla hoidossa.

Kun lapset ovat kasvaneet, Terhi-Anneli on saanut kokea myös pyyteettömän rakkauden vastavuoroisuuden.

– Omaa lastaan rakastaa ehdoitta, mutta samalla tavalla lapsi rakastaa vanhempaansa ehdoitta. Se rakkaus on vielä jotain paljon upeampaa kuin kahden aikuisen välinen rakkaus. Rakkaus miehen ja naisen välillä voi loppua, mutta rakkaus lapsen ja vanhemman välillä ei häviä koskaan.

Terhi on sitä mieltä, että suunnittelematon äitiys oli hänelle ainoa oikea tapa tulla äidiksi.

– Jos olisin suunnitellut kaiken tarkasti, olisin todennäköisesti vain pettynyt.

Jälkeenpäin Terhi on tullut siihen tulokseen, että epäonnistumisen pelko oli syy siihen, ettei hän nähnyt äitiyttä itselleen sopivana vaihtoehtona.

– Mutta minusta tuli äiti, ja olen sitä omalla tavallani. Luulin, että minun täytyy muuttua valtavasti, jotta sovellun tehtävään, mutta olen saanut olla ihan oma itseni. Äidiksi tulo on parasta, mitä minulle on tapahtunut.

Tämä on Vauva-lehden juttu, joka on julkaistu menaiset.fissä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teksti
Kuvat
Tuomas Kolehmainen