Kuvat
SATU KEMPPAINEN
Meidän Perhe
Äitini on opettanut, että koti on yhteinen työmaa, Anni Alatalo kirjoittaa.
Äitini on opettanut, että koti on yhteinen työmaa, Anni Alatalo kirjoittaa.

Äitini on ollut minulle esimerkkinä monipuolisesta naiseudesta. Sen toivon voivani myös antaa tyttärilleni, kirjoittaa toimittaja Anni Alatalo.

Kun en tiedä, mitä ajatella, miten käyttäytyä, kuinka jaksaa ja miten sumplia arkea, soitan äidille. Useimmiten hän jaksaa kärsivällisesti kuunnella ja neuvoa, tukea ja lohduttaa – välillä kiskaista minut maan pinnallekin: sinä olet valinnut lapsesi ja arkesi, katkeruus ja valitus eivät auta.

Oma äitini on ollut hieno yhdistelmä pullantuoksuista mammaa ja napakkaa uranaista. Häneltä olen oppinut, että itseään ei tarvitse lokeroida uranaiseksi tai äidiksi, vaan voi luontevasti olla kumpaakin. Hän yhdessä isäni kanssa on opettanut, että koti on molempien yhteinen työmaa, vanhemmuus on jaettu etuoikeus ja perheessä voi olla myös hauskaa.

Jokainen vanhempi tietää ne arjen mustat hetket. 

Kenen takia, ellei omien lasten, on kirjoitettu syvälle sieluuni. Omat vanhempani toteuttavat sitä edelleen auttaen ja tukien luontevasti minun ja siskoni perheitä arjessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jokainen vanhempi tietää, että edessä ja takana on mustia hetkiä, jolloin toivoisi olevansa kolmen lapsen vanhemman sijaan se sinkku ystävä, joka matkustaa kolmeksi viikoksi Sri Lankaan jouluna. Kun huhkin joka arkiaamu kolme lasta kouluun ja päiväkotiin, etsin sukkaa, muistutan avaimista ja hoputan loputtomasti, minun Sri Lankani on R-junan vapaa penkki, nihkeä tissihiki toppatakin sisällä sekä kirja, joka kertoo siitä, mihin muut matkustavat. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mitä äiti tämä unohteleva meuhkaaja oikein on? 

Kun oikein mokailen vanhempana, huudan ja kiristän lapsiani liikkeelle, unohdan huomioida ja kuunnella, ja kun huilunsoiton opettajalle joululahja on ostamatta ja leirikouluraha maksamatta luokan tilille, kaipaan omaa aikaa niin, että keuhkoissa puristaa. Mikä äiti tämä tälläinen unohteleva meuhkaaja oikein on? Silloin mietin äitiäni ja hänen äitiään: Muistan hetken, jolloin seisoimme rivissä melkein viisitoista vuotta sitten: vastasyntynyt esikoistyttäreni sylissäni, minä ja äitini sekä äidin äitini, mummi. Me kaikki kolme aikuista olimme saaneet esikoisemme samanikäisinä, 24-vuotiaina. Tunsin voimakkaasti olevani sukuni tytär, tulevien polvien esiäiti.

Lohdutan itseäni: pippuristen naisten jälkeläisenä minussakin riittää puhtia. 

Tuon kuvan jälkeen me neljä olemme seisseet vieretysten useasti: tyttäreni jo pidempänä kuin minä, mummini nojaten rollaattoriinsa. Minä ja äiti kuvassa keskellä. Ajattelen, että kohta on minun vuoroni olla se vahvin, vaikka vielä äitini kantaa sen vastuun. Pohdin usein, pärjäänkö, jaksanko, riitänkö kannattelemaan omien lasteni lisäksi äitini ja tyttäreni lapsien suruja ja haasteita. Lohdutan itseäni, että pippuristen naisten jälkeläisenä minussakin riittää ruutia puolustaa omiani, sisua selvitä karikoista. Minunkin on riitettävä näin, tällaisena.

Tämä ajatus voimistui, kun katsoin Ami Lindholmin lyhytelokuvan Mother and Milk, jossa naisten muodostama sukupolvien ketju on kuvattu upeasti. Siinä jokainen äiti ja tytär muodostavat vuorollaan parin, jossa äidin tukena ovat kaikki esiäidit ja tyttären takana vilkuttavat kaikki tulevat tyttäret. Myönnän, että itkin vuolaasti, kun näin tuon kohtauksen ensi kerran.

Kun tyttäreni aikanaan soittaa, että tästä imetyksestä ei tule yhtään mitään tai tämä arki vie hermon, lupaan yrittää auttaa, mutta ainakin kuunnella. Tieto äidin kuuntelevasta korvasta on lohduttanut myös minua eniten.

Sisältö jatkuu mainoksen alla