– Kun on hukassa itsensä kanssa, on helppo vaatia itseltään kaikki mahdollinen eikä muilta mitään, Pauliina sanoo. Kuvat: Sanna Liimatainen
– Kun on hukassa itsensä kanssa, on helppo vaatia itseltään kaikki mahdollinen eikä muilta mitään, Pauliina sanoo. Kuvat: Sanna Liimatainen

Kiusatusta tytöstä tuli kasvoi arka aikuinen, mutta kolmekymppisenä jokin muuttui. Pauliina Turakka Purhonen ompeli itsensä kokoisen räsynuken ja sitten joukon muita naisia. Monilla niistä oli ihanat tissit ja  römppämahat.

14-vuotiaana Pauliina Turakka Purhonen asui Finströmissä Ahvenanmaalla ja keskittyi selviämiseen.

Joka välitunti piti pelätä, että joku sotkee kirjat, potkii tai sylkee kasvoille.

– Muistan, miltä tuntui, kun sylki valui pitkin poskea. Jähmetyin ja tyrmistyin. Samalla tsemppasin itseäni, että pitää olla kivikasvo, muuten tilanne pahenee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Muistan myös, miten yksi tyttö sanoi kerran jonossa pahimmille kiusaajille: te olette ihan tyhmiä, kun teette tuollaista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”En osannut olla ihmisten kanssa ante­liaasti oma itseni.”

Yksi tyttö, yhden kerran.

Oli kausia, jolloin kukaan ei puhunut minulle, tai ainakin oli sellainen olo.

Kiusatusta tytöstä kasvoi arka aikuinen.

– Joka paikassa oli hankalaa, kun olin niin ujo. Tai estynyt, se on oikeampi sana. En osannut olla ihmisten kanssa ante­liaasti oma itseni.

– Tunsin itseni tosi tyhmäksi, kun sanoin jotakin. Jännitti, ja asiat tulivat väärin päin suusta. Jos en sanonut mitään, haukuin siitäkin itseäni.

Tämän työn Pauliina teki esikoisensa syntymän jälkeen, kun elämästä tuli uudenlaista. Sen nimi on Äidintekijä.
Tämän työn Pauliina teki esikoisensa syntymän jälkeen, kun elämästä tuli uudenlaista. Sen nimi on Äidintekijä.

Kuka ei kuulu joukkoon? No, Pauliina, ja jokainen sen huomaa.

– Kuvittelin, että kaikki ajattelevat niin, vaikka ajatus oli omien korvieni välissä.

Pauliinan oli helppo vaatia itseltään kaikki mahdollinen. Muilta hän ei pyytänyt mitään.

Kolmekymppisenä Pauliinasta oli tullut taiteilija. Hän oli yhä ujo. Sitten hän keksi tehdä veistoksen kankaasta, kuin suuren räsynuken.

Se oli omakuva.

– Nuken tekeminen oli aluksi vähän sellaista hihitystä. Sen piti olla kokeilua, mutta se muutti kaiken.

Pauliina kirjoi nuken jalkoihin suonikohjuja ja paisuneisiin rintoihin nännit. Jokin alkoi muuttua.

Kenen ja minkä ansiosta ujous lopulta katosi, tai muuttui ainakin helpommin siedettäväksi? Lue Pauliinan tarina Kodin Kuvalehdestä 7/2019. Voit lukea jutun myös digilehdestä sekä tähtiartikkelina tästä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla