Kuvat
JOUNI HARALA, JOHANNA ALVESTAD
”Minulla ei käynyt mielessäkään syyttää lapsettomuudesta Olavia. On vain pakko hyväksyä, ettei kaikkea voi saada”, Johanna Alvestad sanoo.
”Minulla ei käynyt mielessäkään syyttää lapsettomuudesta Olavia. On vain pakko hyväksyä, ettei kaikkea voi saada”, Johanna Alvestad sanoo.

Johanna Alvestadin ja puoliso Olav Lauvdalin haave yhteisestä lapsesta ei toteudu koskaan. Uusperheen surua on vähätelty kysymällä, mitä pari murehtii, heillähän on jo lapsia.

Turun lentokentällä Johanna Alvestad osti suomalaisen sisustuslehden ja päätti, että tästä hetkestä alkaen katseet käännettäisiin kohti uusia suunnitelmia.

Kalastajan vaimo -blogistaan tunnettu Johanna oli palaamassa kotiinsa Norjaan avopuolisonsa Olav Lauvdalin kanssa. Suomessa saatu uutinen ei ollut toivotunlainen – se oli pikemminkin lohduton täystyrmäys. Silti surun keskeltä nousi päättäväisyys: kun lapsihaave oli nyt hyvästeltävä, sen sijaan keskityttäisiin täysillä taloprojektiin.

Talo täyteen ihmisiä

Ajatus yhteisestä lapsesta oli elänyt voimakkaana toissa vuonna alkaneen suhteen alkuvaiheista lähtien. Kumpikin työskenteli lasten parissa, Johanna, 38, terveydenhoitajana ja Olav, 49, lääkärinä. Molemmat olivat unelmoineet suurperheistä, mutta kummankin eroon päättyneissä avioliitoissa lapsiluku oli jäänyt kahteen: Johannan poika Olli ja tytär Aino ovat kouluikäisiä, ja Olavin lapset jo aikuistumassa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Kun me sitten tapasimme, aika pian kerroin Olaville haaveilleeni aina kolmesta, ellei jopa neljästä lapsesta, Johanna kertoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Minä olin tuntenut aivan samoin, olemme kumpikin todella lapsirakkaita. Avioliittoni oli kuitenkin epäonnistunut, enkä ollut halunnut hankkia lisää lapsia siinä. Olin jo kertaalleen luopunut toivosta, kunnes tapasin Johannan, Olav sanoo.

”Mieluummin täytän taloni ihmisillä ja elämällä kuin että kotona on siistiä ja sisustus tip top.”

Siksi uudesta vauvasta tuli luontevasti ja nopeasti yhteinen unelma.

– En ajattele, että vauvaa olisi jotenkin kaivattu parisuhteemme takia tai sinetiksi sille. Meitä yhdistävät muut syyt. Tuntui kuitenkin, että yhteinen lapsi olisi yhdistänyt kaikki muut sisarukset keskenään. Mietin myös, että mitä enemmän lapsia tulee, sitä enemmän elämässämme on nuoria, jotka tulevat katsomaan meitä, kun olemme vanhoja, Johanna nauraa.

– Sellainen koti on onnellinen, missä on paljon väkeä. Mieluummin täytän taloni ihmisillä ja elämällä kuin että kotona on siistiä ja sisustus tip top.

Pariskuntaa ei arveluttanut edes näkymä uusista ruuhkavuosista. Johanna järkeili, että tässähän ollaan vielä hyväkuntoisia, jaksavia ja onnellisessa elämänvaiheessa.

– Muutama ystävä kyllä piti meitä umpihulluina ja arvioi, että rakastuminen oli vain saanut päämme sekoamaan, Johanna sanoo.

– Ja voihan olla, että olen unohtanut, millaista valvominen oikeasti oli. Minä kuitenkin muistan Ollin ja Ainon vauva-ajan tosi kivana. Ehkä heidän kanssaan kävi tuuri, että kaikki sujui niin hyvin. Se oli hyvää aikaa.

Johannaa ei liioin hirvittänyt ajatus kotiin jäämisestä tai siitä, että pitäisi tinkiä vapaudesta, jonka hän lasten kasvaessa ja itsenäistyessä oli viimein saavuttanut.

– Olen aina ollut hyvin sitoutunut kotiin ja perheeseen. Nautin tehdä asioita lasten kanssa, heidän seurassaan vietän kivoimmat hetket. Meillä on aina lasten kavereita käymässä tai yökylässä, eteisessä enemmän kenkiä ja ruokapöydässä enemmän porukkaa kuin talonväkeen kuuluu.

Johannan ja Olavin haaveissa on koti, johon koko uusperhe mahtuisi. ”Meidän on hyvä näin, kun meillä on toisemme.”
Johannan ja Olavin haaveissa on koti, johon koko uusperhe mahtuisi. ”Meidän on hyvä näin, kun meillä on toisemme.”

Kenellä on oikeus surra?

Uutta vauvaa ei kuitenkaan kuulunut. Johanna oli alle nelikymppinen ja mietti, ettei hänen ikänsä nyt vielä pitäisi jarruttaa lapsen saamista. Terveystutkimuksissa todettiin, että hormonitoiminta oli kunnossa ja keho toimi kuten pitikin. Johanna ei tarvitsisi hoitoja tullakseen raskaaksi, eikä hänen voinnistaan löytynyt selitystä sille, ettei raskaus yrityksistä huolimatta lähtenyt käyntiin.

Syytä alettiin selvittää norjalaisella lapsettomuusklinikalla. Siihen vaiheeseen liittyi erilaisia tunteita: toiveikkuutta, turhautumista, häpeääkin.

– Vastaanottoaulassa katselin nuoria pareja ja mietin, saisivatkohan he koskaan ensimmäistä lastaan. Jännitin myös, mitä jos joku tuttu tulee vastaan.

Johanna miettii, miksi lapsettomuuteen liittyi juuri häpeän kokemuksia. Asiassa, mihin ei ole syyllisiä tai tilanteessa, mihin ei ole joutunut törttöilemällä.

– Kun raskaus ei onnistunut, tuli monesti epäonnistujafiilis. Jotenkin nolotti, miksi mie en onnistu, kun kaikki muutkin.

Vaikka eiväthän kaikki muutkaan aina onnistu. Siksi klinikoiden aulassa ei koskaan ollut tyhjää, ja siksi Johannakin nyt kertoo kokemuksestaan avoimesti.

– Vertaistuki on ollut minulle tärkeää. Lapsihaave on ollut iso asia, joka on ottanut paljon tilaa ja aikaa. Moni on muistuttanut, mitä kaikkea voimme nyt tehdä, kun vauvaa ei tullutkaan.

Sitten on ollut niitäkin, joiden kanssa Johanna ei ole välittänyt keskustella pidempään. Kun pari on kertonut vaikeuksistaan saada lasta, tavallinen vastaus on ollut ongelman vähättely.

– Moni reagoi ihmettelemällä, mitä te murehditte, teillähän on jo lapset, paljonko niitä oikein pitää olla, Johanna kertoo.

”Haaveesta luopuminen on yhtä lailla kipeä asia tässäkin elämäntilanteessa.”

Ikään kuin suruun olisi oikeus vain niillä, jotka eivät ole saaneet kokea vanhemmuutta ensinkään.

– Ymmärrän tietenkin, miten onnekkaita olemme, että meillä kummallakin on jo lapsia, ja olemme onnellisia heistä. Yhteinen lapsi ja isompi perhe oli kuitenkin meidän unelmamme. Olen luonteeltani päättäväinen ja asennoidun helposti niin, että asiat kyllä onnistuvat. On pitkä prosessi hyväksyä, kun niin ei sitten käykään, Johanna sanoo.

– Haaveesta luopuminen on yhtä lailla kipeä asia tässäkin elämäntilanteessa. Se saa surettaa ja harmittaa.

Apua Suomesta asti

Norjalaisklinikalla päästiin nopeasti jäljille lapsettomuuden syystä mutta ei sen hoidosta. Kävi ilmi, ettei Olav enää saisi lapsia, ja että siihen johtanut tila oli erittäin harvinainen. Terveysalan ammattilaisinakin pariskunnan oli vaikea hyväksyä uutista.

– Ajattelimme, että lääketiedehän pystyy lähes kaikkeen – miksi juuri meille ei löytyisi apua? Tietenkin löytyisi.

Kun Norjassa oltiin ymmällään, paikallinen klinikka neuvoi hakemaan apua Suomesta, erikoislääkäri Antti Perheentuvalta. Johanna kiittelee, miten huomaavaisesti heitä kohdeltiin vastaanotoilla sekä Turussa että Norjassa. Herkän asian käsittelyyn löytyi aikaa sekä ymmärrystä.

– Kaikkialla tuli olo, että meitä kuunneltiin ja huolemme otettiin vakavasti.

Erityisosaamisesta huolimatta suomalaisklinikallakaan ei pystytty selittämään, milloin ja miksi Olavin tila oli muuttunut. Mies otti diagnoosin lopullisuuden raskaasti.

– Vielä Suomeen matkustaessa elättelin toivoa. Ajattelin, että on muutaman prosentin mahdollisuus onnistua. Pahin pelkomme kävi kuitenkin toteen, tilaani ei ole hoitoa eikä apua, Olav sanoo.

– Toiveikkuus muuttui ensin epäuskoksi ja sitten pettymykseksi. Olen tuntenut paljon syyllisyyttä siitä, että vika on minussa ja minun vuokseni Johannankaan unelma ei toteudu.

”Minulla ei ole käynyt mielessäkään syyttää tästä Olavia.”

Vieressä Johanna kurottaa halaamaan miestään, sujauttaa sormensa tämän hiuksiin ja silittää hellästi.

– Ymmärrän, mitä Olav käy läpi, ja jos este olisi minussa, tuntisin varmasti syyllisyyttä itsekin. Se on kuitenkin täysin turhaa, olemme puhuneet siitä paljon ja muistutan Olavia siitä usein. Minulla ei ole käynyt mielessäkään syyttää tästä Olavia, Johanna sanoo.

– Vauva oli yhteinen haaveemme, ja myös pettymys on yhteinen tunne, mutta syyllisiä tässä projektissa ei ole lainkaan. On vain pakko hyväksyä, ettei kaikkea voi saada.

Kun toive yhteisestä lapsesta ei toteutunut, Johanna ja Olav suuntasivat tarmonsa taloprojektiin.
Kun toive yhteisestä lapsesta ei toteutunut, Johanna ja Olav suuntasivat tarmonsa taloprojektiin.

Turnausväsymystä

Sisustuslehden ostosta turkulaisella lentokentällä on nyt puolisen vuotta. Olav muistaa paluumatkan kotiin puheliaampana kuin jännityksellä ja toiveilla ladatun menomatkan. Vaikka pettymys oli suuri, odotuksille tuli silloin selkeä stoppi ja ikään kuin lupa siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Tälle keväälle varattiin lomamatka Kuubaan, joka tosin nyt peruuntui koronarajoitusten vuoksi.

Parin mukaan vastoinkäyminen ei aiheuttanut säröä heidän suhteeseensa. Riitaa ja kiukkua tuli lähinnä turhautumisesta ja turnausväsymyksestä, kun lasta yritettiin, hormonit heittelivät ja jännitys päättyi aina uudestaan pettymyksiin.

– Meille on tyypillistä ajatella positiivisesti ja katsoa eteenpäin: mitä sitten. Aloimme saman tien puhua siitä, mikä olisi seuraava projektimme, Johanna sanoo.

Tänään katseet on konkreettisesti käännetty uusiin projekteihin, ja siksi Olav vähän väliä pompahtelee sohvalta puhelimeen. Kiinteistönvälittäjä soittaa ja kertoo Olavin talosta saaduista tarjouksista. Ne eivät ole aivan sitä, mitä toivottiin, mutta alkavat jo kuulostaa hyväksyttäviltä.

Johanna ja Olav haluaisivat perustaa yhteisen kodin Johannan vanhaan, romanttiseen puutaloon Lillesandissa. Siltä varalta, ettei historiallisen kiinteistön lisä­osalle tulisikaan rakennuslupaa, pari on jo alkanut etsiä toista remonttikohdetta.

Olavin talo 32 kilometrin päässä Arendalissa olisi riittävän iso mutta vähän liian kaukana. Johannan lapset asuvat hänen luonaan vuoroviikoin, ja eksän talo on turvallisen sadan metrin päässä. Sen matkan hilpaisee vaikka yöpaidassa, jos ikävä iskee tai koulukirja on jäänyt toiseen kotiin.

Äkkiä Olav poistuu taas puhelimeen. Johanna jää kuulolle odottamaan uutisia.

– Nyt se meni, talo on myyty! Hassu tunne, en ole koskaan ennen myynyt taloa, Olav kuulostaa yhtä aikaa huojentuneelta ja hämmentyneeltä.

Muutto tarkoittaa myös luopumista kodista, jossa ­Olavin lapset kasvoivat. Tytär muuttaa samalla opiskelujensa perässä eri paikkakunnalle.

– Lapsille emme ole puhuneet vauvahaaveesta emmekä syistä, miksi lasta ei tule. Tyttäreltäni kysyin joskus, mitä mieltä hän olisi sisaruksesta. Hän katsoi minua pitkään ja ihmetteli, enkö ole liian vanha, Olav virnistää.

– Tuntuu hyvältä, kun kaikki neljä lastamme laskevat olevansa keskenään samaa perhettä.

Nyt uusperheen haaveissa on koti, josta aukeaisi merimaisema ja johon mahtuisi koko nykyinen porukka – ja vaikkapa muutama muukin.

– Kun varmistui, ettemme voi saada yhteistä lasta, olemme miettineet muita vaihtoehtoja. Adoptio on yksi mahdollisuus, ja olemme puhuneet sijaisvanhemmuudestakin. Ne ovat kuitenkin vielä idean tasolla, mitään toimenpiteitä ei ole pistetty alulle. Ne ovat sitten uusia projekteja mietittäviksi.

Olavin ja Johannan suru lapsihaaveen hyvästelystä on alkanut helpottaa ja nousee pintaan enää harvakseltaan.

– Kun näemme vauvoja tai odottavia äitejä, tulee helposti sanottua voooi, olisihan se ollut kiva. Toivottomuus on kuitenkin hukkaan heitettyä aikaa. Ei siihen pidä jäädä vellomaan, Johanna sanoo.

– Ajattelemme, että surra saa, mutta katkeroitua ei koskaan, Olav jatkaa.

– Meidän on hyvä näin, kun meillä on toisemme.

Matkustusrajoituksista johtuen haastattelu tehtiin skypeyhteydellä.

Johanna Alvestad

  • 38-vuotias alun perin kotkalainen sairaanhoitaja pitää suosittua Kalastajan vaimo -blogia.
  • Asunut Norjan Lillesandissa 13 vuotta. Lapset Aino ja Olli.
  • Työskenteli koronarintamassa näytteiden ottajana.
  • Vetää ryhmäliikuntaa, harrastaa tanssia ja käsitöitä.

Olav ­Lauvdal

  • 49-vuotias lääkäri Norjan Arendalista.
  • Avoliitossa Johannan kanssa, kaksi lasta.
  • Harrastaa urheilua, ulkoilua ja rakennusprojekteja.
Vierailija

Itse täysin lapsettomana en vain voi ymmärtää ihmisiä jotka ovat kuitenkin saaneet jo useamman lapsen ja silti kärsivät lapsettomuudesta. Itse olisin ikuisesti onnellinen edes siitä yhdestä... Tuntuu, että ihmisille ei riitä enää mikään.

Ei voi kun ihmetellä

Todellakin; kun mikään ei riitä! Itse yhden poikalapsen äitinä ajattelen, että häpeäisivät edes naukua "lapaettomuutta" 4 lapsen vanhempina, kun on niin monia hyviä ihmisiä joille ei ole suotu sitä yhtäkään!

Sisältö jatkuu mainoksen alla