Kuvat
Liisa Valonen
”Välillä   katson itseäni ulkopuolelta ja mietin, olenko se tosiaan minä, joka on tehnyt nämä kaikki asiat.”
”Välillä katson itseäni ulkopuolelta ja mietin, olenko se tosiaan minä, joka on tehnyt nämä kaikki asiat.”

Rauhanturvaaja. Opettaja. Äiti. Avovaimo. Lavatanssiharrastaja. 30 kiloa laihduttanut. Perhehoitaja. Suvi Tuovinen on toinen Me Naisten Ylpeästi moninainen -kampanjan keulakuvista.

Jo toinen äitienpäivä ilman lapsia. Ajatus tuntuu raskaalta, kun Suvi Tuovinen pukee sotilaspuvun viimeisiä kertoja ylleen, asettelee pistoolin takin helman alle ja nousee citymaasturiin työparinsa kanssa. Sitten hän lähtee ajamaan kosovolaiselle koululle toivoen, ettei joki ole tällä kertaa tulvinut tielle.

Tänään Suvi on tärkeä jonkun muun lapsille.

On toukokuu 2018, ja Glogovacin kylän kouluissa kiertäminen on yksi Suvin päätehtävistä rauhanturvaajana. Oikeastaan hänestä tuli melkein vahingossa yksi kahdestakymmenestä suomalaisupseerista, jotka työskentelevät Nato-johtoisessa operaatiossa. Kun rauhanturvaajana toiminut ystävä alkoi houkutella Suvia lähtemään, ajatus tuntui päättömältä. Pienten lasten lisäksi elämässä oli tuore parisuhde, josta Suvi ei halunnut päästää irti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Mietin, miten meille kaikille tässä käy. En ole perfektionisti, mutta tykkään siitä, että hommat ovat hallinnassa. Olin jo lapsena vakava, sellainen hidas pohdiskeleva pulleroinen. Rauhanturvaajan rooli ei oikein sopinut siihen minään, Suvi, 35, sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Avioerostakaan ei ollut kauan. Itse asiassa ajatus rauhanturvaajaksi lähdöstä pomppasi yllättäen esiin juuri lastenvalvojalla, jossa Suvi pohti ex-miehensä kanssa, mistä voisi saada lisätienestiä tappiota tuottaneiden talokauppojen jälkeen.

Lastenvalvoja piti ajatusta hienona mahdollisuutena, ja vähitellen se alkoi kuulostaa sellaiselta Suvistakin.

– Kaikki elämäni valinnat ovat menneet niin, että asiat ja tapahtumat ovat valinneet minut. Minulla ei ole ollut yhteenkään juttuun tavoitteellista pyrkimystä. Välillä katson itseäni ulkopuolelta ja mietin, olenko se tosiaan minä, joka on tehnyt nämä kaikki asiat.

Täysin kylmiltään Suvi ei Kosovoon päätynyt. Lapsena hän kuunteli isoäitiensä kertomuksia menneistä sodista ja päätti jo 13-vuotiaana, että menee armeijaan. Asepalvelusta seurasi myöhemmin vapaaehtoinen maanpuolustustyö.

– Koen, että minulla on tietynlainen kunniavelka menneille sukupolville. Halusin tehdä itsekin jotain.

Mikään ei kuitenkaan täysin valmistanut rauhanturvaajaksi, sillä lähtiessä tehtävästä ei ollut mitään tietoa.

– Pakkasin treenivaatteet, höyhentyynyn, pähkinöitä, pellavansiemenrouhetta ja chiansiemeniä. Emme tienneet, kuinka syvällä maaseudulla olemme ja onko kauppoja lähelläkään. Lopulta viereisestä marketista löytyi jopa gluteenitonta leipää.

”Ope kantaa nyt asetta”

Kuuntele ihmistä. Se on ollut Suvin motto opettajana, ja siitä tuli hänen tehtävänsä myös rauhanturvaajana.

– Tehtävänämme oli selvittää, ettei mikään taho suunnittele jäynää toiselle. Kuulostelimme, mitä ihmisille kuuluu ja mitä yhteiskunnassa on meneillään.

Alaluokkien opettajana Suvi on tottunut rooliinsa: olemaan aina hyvällä tuulella, katsomaan silmiin ja ratkomaan ongelmia.

– Olen opettajana huumorintajuinen, mutta jämäkkä. Minulla on todella hyvät hermot. Rauhanturvaajana olin läsnä kuin opettajana, kannoin vain asetta samalla.

Käyttöä aseelle ei tullut kertaakaan. Vastuuton liikenne, kulkukoirat ja savusumun terveysvaikutukset olivat ainoita varsinaisesti pelättäviä asioita. Sotaan liittyvää uhkaa ei enää ollut, mutta joskus Suvin mielessä kävi toive, ettei hän päätyisi väärään paikkaan väärään aikaan.

– Kosovosta on lähtenyt paljon ihmisiä Isis-joukkoihin, ja mietin, voisiko joku palaavista olla riittävän pettynyt elämäänsä tehdäkseen terrori-iskun.

Joillakin kriisialueilla paikallisväestö karsastaa rauhanturvaajia, mutta sitä Suvin ei tarvinnut Kosovossa pelätä. Kaduilla morjestettiin aina iloisesti.

– Voi kuinka moneen Facebook-päivitykseen olenkaan päätynyt! Usein ihmiset työnsivät itkevän lapsen syliin, että tämä haluaa nyt kanssanne yhteiskuvaan.

Älypuhelimista huolimatta sähkökatkokset, viemärien vetämättömyys ja roskien nakkaaminen takapihalle olivat arkipäivää. Se pysäytti.

– Tuntui siltä kuin olisin hypännyt aikamatkan 1950-luvulle.

Rauhanturvaajan roolista Suvi on voinut ammentaa myös opettajan työhön.

– Olen aina osannut olla diplomaatti, mutta reissu vahvisti sitä entisestään. Toivon, että oma kokemukseni kannustaisi myös kollegoita miettimään tätä mahdollisuutta. Kosovoon tarvitaan nimenomaan naisia. Miessotilaan ei välttämättä ole korrektia puhua vaikkapa kadulla kulkevalle naiselle aiheuttamatta tahtomattaan kulttuurisidonnaista häpeää.

”En takerru lapsiini, ja se on fine”

”Mites lapset?” Sitä monet kysyivät ensimmäisenä, kun kuulivat Suvin toimivan rauhanturvaajana.

– Vitsinä vastasin, että minulla on nuo kaksi miestä, jotka sopuisasti niistä huolehtivat.

Vitsi on lähellä totuutta. Eskari-ikäinen Toivo ja tokaluokkalainen Sylvi asuivat vuoden pääosin isällään, mutta välillä heitä hoiti myös Suvin uusi mies Ressu. Lapsikysymys oli silti Suvinkin mielessä lähtöön saakka.

– Kun tieto valinnasta tuli, olin itse kauhean tyytyväinen – ja Toivo pärähti itkemään aivan hervottomasti. Hän oli nähnyt uutisista repaleisia ihmisiä ja pelkäsi, että panssarit tappavat äidin. Silloin tunsin syyllisyyttä ja häpeää: minulla on lapsia ja olen lähdössä maailmalle.

Suvi uskoo, että rauhanturvaajan rooli on tuonut lisää lämpöä äitiyteen.
Suvi uskoo, että rauhanturvaajan rooli on tuonut lisää lämpöä äitiyteen.

Lähtöpäätös sai Suvin pohtimaan myös äitiyttä uudella tavalla.

– Joku toinen ei voi olla viikkoa erossa lapsistaan, mutta minulla sitä ominaisuutta ei näköjään ole. Ehkä olen tyyppi, joka ei ole niin kiinni omissa lapsissaan. Minussa vahvistui ajatus, että en ole takertuva äiti, ja se on ihan fine.

Kun Toivo aloitti ensimmäisen luokan, Suvi tuli Suomeen. Hän saattoi kuopuksensa kouluun kahden viikon ajan.

– Silti harmittaa, että en ollut mukana ekaluokan pienissä iloissa tai auttamassa läksyissä. Lapsilla oli kuitenkin monta turvallista aikuista elämässä.

Eniten kurkkua kuristi, kun Ressu toi syyslomalla lapset kanssaan lomalle Kosovoon ja Albaniaan, ja Suvi saatteli viikon päätteeksi kolmikkoa lentokoneeseen. Seuraavaksi nähtäisiin kymmenen viikon päästä.

Viimeisen vuoden Suvi onkin ottanut takaisin läheisyyttä lasten kanssa. Hän sanoo, että rauhanturvaajan rooli toi lisää lämpöä äitiyteen.

– Äitiyteni on ollut jämäkkää kasvattajuutta, mikä on kulkenut hyvin rinnakkain sekä opettajan että rauhanturvaajan identiteettini kanssa. Nykyään arvostan silti entistä enemmän hetkiä kotona ja sitä, että voin ottaa lapset sohvalla syliin.

”Nyt autan kotirintamalla”

Kun erityisopettajana työskentelevä Ressu istutti Suvin sohvalle ja kertoi, että kodissa alkaa pyöriä perhehoito, Suvi nieleskeli hetken. Nyt Suvi ei voisi muuta ajatellakaan: olisihan ison talon pitäminen vain itsellä suorastaan kerskakulutusta.

Ovikello soi perjantaisin kello 16, kun hoitoon tulee lievästi kehitysvammaisia lapsia tai itsenäistymässä olevia nuoria, joiden omaishoitajat tarvitsevat huilia. Kotona Suvin rooli ei olekaan vain äiti tai puoliso, vaan hän on monille myös varaäiti ja elämään valmentaja.

– Katsomme asioita toisesta vinkkelistä kuin lapsen tai nuoren omat vanhemmat, jotka saattavat antaa asioiden mennä vähän lepsummin. Lapset harjoittelevat meillä jossain muualla kuin kotona tai koulussa olemista.

Suvi on tehnyt perhehoitajan tutkinnon, ja käytännön kokemusta on aiemmin tuonut myös Ressun 25-vuotias autistinen poika.

– On ilo jakaa vanhemmuutta meillä käyvien lasten vanhempien kanssa, mutta en pidä itseäni Äiti Teresana. Ennemmin näen työn tuovan lisää ammatillista kokemusta ja sosiaalista silmää. Pidän perhehoitotyötä kotirintamatyönä: näin puolustan yhteiskuntaamme sisältä päin.

Suvi laskee, että oli jo teini-iässä hoitanut kuuttatoista eri lasta, muun muassa puolitoistavuotiaita kaksosia. Kyky lukea lapsia on aina kiehtonut häntä. Joskus tosin tuntuu, että lapsia tulee ”korvistakin”. Kun Suvi hyvästelee ekaluokkansa viikonlopun viettoon perjantaina, kotona odottavat parhaassa tapauksessa sekä omat että vieraat lapset.

– Ja jutut on kaikilla samat: missä on miun rukkaset ja tuo nimittelee, Suvi naurahtaa.

Suvin omat lapset ovat kotona vaihtelevasti ilman säännöllisiä aikatauluja. Lasten rytmit Suvi suunnittelee viikko kerrallaan ex-miehensä kanssa.

– Järjestelymme vaatii joustoa, mutta emme exäni kanssa ole kovin myrskyisiä ihmisiä. Minä mokasin, ja sitten hoidimme asiat niin, että lapsilla on hyvä olla.

”Muutos identiteetissä johti eroon”

Avioero oli yksi osa identiteetin myllerrystä. Sen Suvi on oivaltanut jälkikäteen.

Ensin tuli kuitenkin tyytymättömyys omaan kehoon. Lasten syntymien jälkeen Suvin vaatekoko oli 44–46.

Yksi syy laihduttamiseen oli myös vapaaehtoinen maanpuolustustyö. Ilman fyysistä muutosta Suvista ei olisi koskaan tullut rauhanturvaajaa.

Suvi alkoi käydä aamuisin kuntosalilla. Seuraavaksi hän aloitti nuoruuden koripalloharrastuksen uudelleen, sitten lenkkeilyn.

– Jos joku olisi sanonut aiemmin, että sinä vielä juokset, olisin nauranut. Lopulta juoksin Cooperin testissä 2 600 metriä.

Painoa tippui 28 kiloa kahdessa vuodessa. Suvin vaatekoko on nyt 38. Mutta vieläkin suurempi on ollut henkinen muutos.

– Muutos ruokki itseään. Sain itsevarmuutta, kun huomasin, että rautojen määrä alkoikin salilla kasvaa. Samalla kasvoin vauva-arjesta ulos, ja identiteettini alkoi muuttua. Sekin tavallaan johti eroon.

Äitiys oli kasvattanut aikuiseksi, mutta ulkoisen muutoksen myötä Suvi alkoi nähdä itsensä muutenkin kuin äitinä.

– Aloin kokea naiseuteni uudella tavalla ja muutuin jollain tavalla eri ihmiseksi. Ehkä vihdoin omaksi itsekseni? Minusta tuli tavoitteellisempi ja aloin pohtia, mitä arvoja haluan elämäni oikeasti sisältävän.

”Tanssiessa en ole ihan täysin itseni vaan toisessa roolissa. Nautin siitä äärettömästi.”
”Tanssiessa en ole ihan täysin itseni vaan toisessa roolissa. Nautin siitä äärettömästi.”

Aiemmin Suvi oli mennyt eteenpäin ajatuksella, että näinhän elämän kuuluu edetä.

– Sitten tuli jonkinlainen rysäys: entä jos en tekisikään niin kuin ympäristö odottaa ja kuten on normi?

Suvin uuden elämän arvoiksi nousivat terveys ja liikunta, luonnossa liikkuminen ja itsensä haastaminen. Jos pystyin pudottamaan lähes 30 kiloa, pystyisinkö vielä johonkin muuhun?

Sitä Suvi on testannut ensin triathlonilla, sitten Ressun kanssa Suomen kovimmaksi reserviläiskilpailuksi kutsutulla Etelä-Karjalan Sotilasmarssilla. Suvista tuli järjestäjien mukaan ensimmäinen nainen, joka selviytyi vuorokauden aikana 65 kilometrin marssista, ampumisista ja vaarallisista tehtävistä, kuten vihollisen väistämisestä ja henkilön pelastamisesta talon sisältä.

– Haluan haastaa itseäni. Nyt haaste tulee perhekuviosta: miten yhdistän säännöllisen työelämän, perhe­asukkaat, oman perheen, liikunnallisuuden ja avoimen yliopiston opinnot, joilla tähtään rehtorin pätevyyteen.

”Tanssiessa olen naisellisin itseni”

Haastattelua seuraavana iltana Suvi pukeutuu sotilaspuvun sijaan kukkamekkoon. Tai johonkin niistä muista mekoista, joita roikkuu kahden metrin verran vaatekaapin tangoilla. Heti töistä päästyään Suvi ja Ressu ajavat Lappeenrannasta Tampereelle Fatboyn keikalle tanssimaan ja yötä myöten takaisin kotiin.

– Nukumme pari tuntia ja lähdemme aamulla töihin. Jos haluamme viettää yhteistä aikaa, se vaatii extreme-ratkaisuja.

Tanssista Suvi ei luovu. Se oli liima, joka houkutteli Suvin ja Ressun yhteen.

– Kun tapasimme töissä, en tiennyt Ressun elämäntilannetta ja omanikin oli hakusessa. Mutta kun hän mainitsi, että käy tanssitunneilla, olin koukussa.

Jo 17-vuotiaana Suvi oli seisonut kotona mekko päällä, mutta uskallus ei riittänyt lähteä lavalle. Edellisessä liitossakaan puoliso ei ollut innostunut Suvin ehdottelemista tanssitunneista.

Ressua ei tarvinnut mankua.

– Tanssiminen oli meidän ensimmäinen tapamme olla yhdessä. Paritanssissa on maaginen kemia. Kun toinen ottaa tanssiotteen, rytmi vain lähtee viemään kehoani. Siinä on jotain selittämätöntä.

Tansseihin lähtiessä Suvi usein kysäisee Ressulta, mitä väriä tai tyyliä tämä on ajatellut illaksi. Sitten he mätsäävät asunsa.

– Ideologiani on, että housuissa en tanssi.

Suvi kokee, että tanssija hänessä syttyy erityisesti keimailevan musiikin rytmissä.

– Silloin koen, että en ole ihan täysin itseni vaan tanssijan roolissa. Nautin siitä äärettömästi. Tanssiessa saan olla kaikista naisellisin itseni. Se on omaa luksusaikaani.

Jos tanssi on hitsannut paria yhteen, sitä teki myös Suvin vuosi Kosovossa. Siihen loppui jossittelu.

– Lähdin rauhanturvaajaksi tilanteessa, jossa mietimme, ollaanko tässä suhteessa vai eikö olla. Molemmilla oli epäilyksensä.

Lähtiessä Suvi antoi miehelleen luvan tanssittaa muita, mutta oli salaa tyytyväinen, kun tansseissa ei ollutkaan kivaa ilman häntä. Vuoden aikana he huomasivat, että etäsuhde ei sovi heille, mutta he sopivat toisilleen.

Ressun kodista tuli vihdoin koti myös Suville, joka oli aiemmin tuonut tavaransa taloon, mutta jättänyt ne koskematta muuttolaatikoihin.

– Aikani rauhanturvaajana toi minulle varmuuden. Avasin laatikot ja etsin tavaroille paikat.

Suvi Tuovinen

36-vuotias luokanopettaja työskenteli rauhanturvaajana Kosovossa 2017–2018.

Me Naisten Ylpeästi moninainen -kampanjan toinen keulakuva Maisa Torpan ohella.

Perheeseen kuuluvat avomies Petteri ”Ressu” Reinikainen, 54, sekä Sylvi, 11, ja Toivo, 9, Suvin edellisestä liitosta. Suvi ja Ressu toimivat myös

perhehoitajina.

Sisältö jatkuu mainoksen alla