Nauti nyt, kun lapset ovat pieniä, Heli Manniselle sanottiin, mutta eräänä keväänä hän ei jaksanut iltaisin kuin itkeä. Sitten hän tarttui kameraan.

Terveydenhoitaja veti verhot tutkimuspöydän ja synnytyksen jälkitarkastukseen saapuneen äidin eteen. Verhon taakse jäi kolme pikkuihmistä. Parikuukautinen Ohto heilutteli raajojaan kaukalossa, kolmevuotias Jouka ja kuusivuotias Niila istuivat hämmentyneinä penkillä.

– Onko kaikki hyvin, äiti kyseli pojilta verhon takaa samalla kun lääkäri teki tutkimusta.

Noihin aikoihin luokanopettaja, valokuvaaja Heli Mannisen arjessa ei ollut sellaista luksusta, että hän olisi voinut lähteä yksin edes lääkärin vastaanotolle. Oli kevät 2014, hänen siihenastisen elämänsä rankin.

Helin hartain toive oli ollut tulla äidiksi, ja tuo toive oli toteutunut peräti kolme kertaa. Kaikilla kerroilla vauva-aika oli kuitenkin rankempaa kuin hän oli odottanut. 

Uupuminen herätti Helissä syyllisyyttä. Hän oli saanut kaiken, mitä oli halunnut.

Helin aviomies, lentoperämies Hannu on suuren osan kuukaudesta poissa lentomatkoilla. Vielä kahden ensimmäisen lapsen syntyessä hän hiihti kilpaa ja oli paljon poissa treenimatkojen ja kilpailujen takia. Heli pyöritti lapsiarkea pitkälti yksin. Lasten sairasteluista johtuva huoli, sairaalareissut, jatkuva hälytystila ja väsymys kiristivät kehoa ja mieltä.

Uupuminen herätti Helissä syyllisyyttä. Hän oli saanut kaiken, mitä oli halunnut. Miksi tuona keväänä päällimmäisenä tunteena oli pohjaton väsymys ja stressi?

– Tuntui kuin olisin ollut umpisukkeluksissa ja kiirehtinyt välillä pinnalle haukkomaan happea.

Rakkaus valokuvina

Paniikkitunnelmat vaikuttavat kaukaisilta, kun Heli lisää puita takkaan avarassa puutalossa, jossa on suuret, joka suuntaan antavat ikkunat, valkoiset lautalattiat ja isovanhemmilta perittyjä huonekaluja. Raskaista ajoista muistuttaa enää Helin joulukuussa ilmestynyt, pöydällä lojuva runokirja Ehdinkö? Se käsittelee äitiyden synnyttämää tunnemylläkkää, ajan kulumista ja halua napata ohikiitävistä hetkistä kiinni väsymyksen keskellä.

Omakustannekirja sai alkunsa, kun Heli alkoi julkaista valokuviaan ja runojaan Instagram-tilillään @keijujakuutit. Seuraajat ihastuivat postauksiin ja kannustivat Heliä ikuistamaan ne kirjaksi. Teoksen ensimmäinen painos myytiin loppuun viikossa.

Runokirja tallentaa lapsiarjen kirjavia tunnelmia ja tilanteita. Se on myös puheenvuoro äidinrakkauden monista muodoista.

Ennen rakkautta oli kaipaus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Niin paljon teitä kaipasin, niin paljon,

että kyyneleet valuivat mustikkapiirakkataikinan sekaan

ja ostin pieniä vaatteita ja ajattelin,

että en ikinä valita valvomisesta

ja tekisin aina kaikki ruuat itse

jos vain saisin olla äiti.

Monta vuotta ennen Niilan syntymää Heli ja Hannu olivat kärsineet lapsettomuudesta. Kun he olivat lopettaneet lapsettomuushoidot ja siirtyneet adoptioprosessiin, Heli huomasikin olevansa raskaana.

”Mietin, miten olin niin hartaasti saattanut toivoa lasta, jos vauva-arki oli tällaista.”

Niila syntyi keväällä 2008. Hänen vauva-aikansa oli koliikin, refluksin ja laaja-alaisten allergioiden takia raskaampaa kuin Heli olisi koskaan voinut kuvitella, eikä imetys tahtonut sujua millään. Arki tuntui juoksuhiekassa tarpomiselta.

– Silloin mietin, miten olin niin hartaasti saattanut toivoa lasta, jos vauva-arki oli tällaista. En kuitenkaan voinut puhua asiasta kenellekään, koska häpesin tunteitani niin paljon. Olinhan toivonut ja odottanut raskautta niin kauan, Heli kertoo.

Kun vauvavuoden rasitukset ajan kuluessa unohtuivat, Heli ja Hannu alkoivat toivoa Niilalle pikkusisarusta.

Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Ennen uusia nimiäisiä Heli ja Hannu joutuivat kokemaan monta pettymystä ja surua.

– Kaikki alkaneet raskaudet eivät päättyneet onnellisesti. Oli henkisesti todella raskasta viritellä aina uutta toivoa ja pettyä kerta toisensa jälkeen.

Kesällä 2012 alkoi raskaus, joka jatkui ja jatkui.

– Jouka on ollut alusta asti niin sitkeä, että kun hän sai alkunsa, hän myös piti minusta kiinni loppuun asti. Sellainen sitkeä sissi hän on vieläkin, oikea villisielu, Heli sanoo.

Heli sommitteli mielessään varasuunnitelmia hätätapausten varalta päivin ja öin.

Mutta tälläkään kertaa Heli ei päässyt köllimään unelmiensa vauvakuplassa. Jouka sairastui viiden viikon ikäisenä rs-virukseen. Vähän myöhemmin hän alkoi saada pienimmänkin infektion myötä kurkunpääntulehduksia ja niihin liittyviä hengenahdistuskohtauksia. Kohtaukset tulivat usein öisin Helin ollessa yksin poikien kanssa kotona. Heli sommitteli mielessään varasuunnitelmia hätätapausten varalta päivin ja öin ja laittoi nukkumaan mennessä ulkovaatteet valmiiksi.

Naapurit tarjoutuivat avuksi, mutta Heli ei kehdannut vaivata heitä, koska ei tuntenut heitä vielä nimeksikään. Perhe oli muuttanut vuonna 2012 Rovaniemeltä Nummelaan, ja tutut tukiverkot olivat kaukana: Helin vanhemmat Savonlinnassa, Hannun vanhemmat Rovaniemellä. Koska välimatkaa oli satoja kilometrejä, heille oli turha soitella äkillisissä hätätilanteissa.

Jouka myös nukkui äärimmäisen huonosti nelivuotiaaksi asti, joten äidin univelka vain kasvoi ja kasvoi.

– Äiti, onko kaikki hyvin, Jouka huutaa yhtäkkiä yläkerrasta.

Pojilla on NHL-peli kesken, ja Jouka tahtoo välillä tarkistaa, että äiti on kunnossa.

Heliä naurattaa. Roolit ovat muuttuneet, eikä hän olekaan se, joka yksinään huolehtii toisten hyvinvoinnista.

”Oli kauheaa katsoa, kun Ohto vain itki.”

Toisin oli vielä kuopuksen vauvavuonna. Ohtolla oli kipukohtauksia, jotka saivat hänet lamaantumaan täysin.

– Oli kauheaa katsoa, kun Ohto vain itki eikä häntä voinut liikuttaa mihinkään suuntaan, koska kaikki liike sattui. Kipu oli niin kovaa, että Ohto oli tajunnan rajamailla ja nukahteli välillä hetkeksi.

Myöhemmin erään kipukohtauksen yhteydessä syyksi selvisi nivustyrä. Tyrän luiskahdettua paikoilleen kipu katosi.

Viisikuukautisena Ohto sai niin voimakkaan allergiareaktion, että hänet piti kiidättää sairaalaan. Kulmakarvan yläpuolelle ilmestyi nokkosrokkopiste, joka levisi pian koko kasvoihin, silmiin ja kaulalle. Silmät alkoivat turvota.

Odotellessaan ambulanssia Heli hätisteli vanhemmat lapset yläkertaan leikkimään, jotta nämä eivät huomaisi, miten kauhuissaan hän oli.

– Silloin varmaan huutelin yläkertaan useamman kerran, onko kaikki hyvin.

Episodi syvensi Helin ahdistusta siitä, miten yksin hän oli pitelemässä lapsia elävien kirjoissa.

Ohton oireet alkoivat lievittyä jo sairaalaan päästessä, mutta niiden syytä ei koskaan saatu selville. Tämäkin episodi syvensi Helin ahdistusta siitä, miten yksin hän oli pitelemässä lapsia elävien kirjoissa. Tuntui, että koko ajan tapahtui kaikkea, mihin ei voinut varautua, ja hälytystila tuntui jatkuvalta.

– Kun sain lapset nukkumaan, istuin sohvalla ja itkin voimattomuuttani. Sellainen ei ollut koskaan aiemmin ollut minulle tyypillistä. Silloin tajusin, että olen todella väsynyt.

Väsymyksen keskellä Heli alkoi pohtia, miten saisi paremmin kiinni pikkulapsiajasta, jossa päivät ovat pitkiä mutta vuodet lyhyitä.

– Moni vanhempi ihminen sanoi, että nauti, kun lapset ovat pieniä, se on todella ihanaa aikaa. Nuo kommentit ahdistivat mutta saivat myös miettimään, miten tarttua hetkeen. Tunsin, että aika kiitää, ja mietin, ehdinkö kaiken hässäkän keskellä olla heille läsnä.

Lapsettomuudesta kärsiessään Heli oli ostanut kameran ja huomannut, että kuvaaminen auttoi häntä vaihtamaan näkökulmaa. Ohton vauvavuonna, arjen aallonpohjassa, Heli tajusi valokuvaamisen eheyttävän voiman. Hän alkoi kuvata toden teolla.

Heliä lohdutti ajatus, että valokuvien kautta lapsille tallentuisi ainakin joitain muistoja lapsuudestaan, vaikka äiti ei mitään arjesta muistaisikaan. Niitä pieniä hetkiä, joiden merkittävyyden tunnistaa usein vasta matkan päästä.

Mietin, muistatteko ne pitkät aamut, jolloin keitin kahvia isänne aamutakissa

koska sen syli oli turvallinen ja ne aamut,

jolloin kietoutuneena toisiinne katsoitte lastenohjelmia,

ja kun yksi liikahti niin toinen liikahti ja kolmas liikahti,

kun olitte toistenne sylissä ja kun jatkoitte toistenne lauseita

ja kun ei ollut kiire mihinkään

ja kun olitte vuorotellen sylissäni.

Kuviin hiipi valoa, jota ei paljaalla silmällä erottanut.

– Kun esimerkiksi kuvasin Ohtoa Mallorcalla aamuyöllä hänen herättyään kukon kiekaisuun, Ohton kasvoille tallentuivat aamuauringon ensimmäiset säteet, jotka eivät olleet tuntuneet puhkovan huoneen pimeyttä yhtään niin tehokkaasti kuin valokuvassa.

Heli alkoi käyttää kaiken liikenevän ajan valokuvaamiseen aina, kun Hannu oli kotona. 

Vähitellen hän huomasi, että ympärillä oli enemmän valoa kuin tilanteiden keskellä usein huomasi. Hänen luontainen optimisminsa alkoi virota.

Apu löytyikin läheltä

Kerran Heli jutteli perheensä tilanteesta kahvitauolla työporukkansa kanssa. Muiden jo lähdettyä hän jäi jatkamaan juttua opettajakollegansa Tanjan kanssa.

Tanja kertoi, että hänen lapsensa ovat jo aikuisia ja hänellä ja hänen Ari-puolisollaan olisi aikaa ja halua auttaa. He voisivat ottaa osan pojista toisinaan hoitaakseen ja hätätapauksessa kiirehtiä vahtimaan nukkuvia veljeksiä jopa öisin, jos Helin pitäisi viedä joku pojista sairaalaan.

Heli saattoi vihdoin alkaa hengittää.

– Tanjan ja Arin apu oli aivan valtavan tärkeää. He pelastivat arkemme.

Elämään ilmaantui lisää pieniä omia hetkiä, ja Heli alkoi käyttää niitä kirjoittamiseen: Koska haluan muistaa, / Haluan muistaa nämä vesipisaraiset illat, / kun lattialla oli kolme pyyhettä myttyrällä.

”Aloin ymmärtää, että lapsillani oli hyvä lapsuus.”

Hän kirjasi tunnelmia ja tilannekuvia muistiin tehdäkseen näkyväksi, mitä kaikkea hyvää raskaaseen arkeen mahtui ja mihin kaikkeen hän riittämättömyydentunteistaan huolimatta riittää.

– Aloin ymmärtää, että lapsillani oli hyvä lapsuus, vaikka se ei minun perspektiivistäni aina hyvältä tuntunutkaan. Sen myötä oli helpompaa hyväksyä myös se, etten aina jaksanut panna parastani. Hyväkin riittää.

Maailman paras isä

Heli sytyttelee kynttilöitä ja keittää maitokahvit, ja hänen eleissään on meditatiivista rauhallisuutta. Kaaos ja kiire loistavat poissaolollaan, ainakin hetkellisesti.

Edellisenä iltana koko perhe on käynyt hiihtämässä Nummelan harjulla. Ohto ja Jouka treenasivat luisteluhiihtoa, Niila veteli innoissaan omia lenkkejä ja vanhemmat riemuitsivat siitä, että kaikkien käsitys kivasta arki-illasta on niin samanlainen.

Hiihtolenkin jälkeen saunassa Hannu ja Heli keskustelivat, kuinka onnellinen heidän elämäntilanteessa juuri nyt onkaan. Hiihtouransa lopettanut Hannu on ensimmäistä kertaa vuosikausiin niin paljon kotona, ettei lapsiarjen pyörittäminen jää yksin Helin vastuulle.

– Hannu on maailman paras isä ja kotona ollessaan sataprosenttisesti läsnä pojille. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minäkin ehdin urheilla ja omistautua kunnolla omille projekteilleni. Kaikki valokuvaajat tietävät, että valo loistaa kirkkaampana kun sen kontrastina on pimeyttä. Myös toisen läsnäoloa arvostaa enemmän, kun on ollut paljon yksin, Heli sanoo.

Vaikeuksien väistyttyä Heli on alkanut uskoa, että universumi järjestää ja valo kantaa. Hän haluaa opettaa hyvän huomaamista myös pojilleen. Siinä auttavat esimerkiksi pienet arkiset rituaalit.

– Kun olemme aloittamassa syömisen, otamme toisiamme kädestä kiinni ja kaikki kertovat vuorollaan, mikä heidät on sinä päivänä tehnyt onnelliseksi.

Edellispäivänä Ohtoa oli ilahduttanut ruoka, Niilaa se, että hän oli päässyt hiihtämään, Joukaa se, että hän oli saanut auttaa isiä kokkamaan ja vanhempia se, että Jouka oli auttanut isää ruoanlaitossa.

Pojat pyyhältävät alakertaan, ja Heli nostelee heidän eteensä pinaattilettuja. Niila ojentaa pöydässä tavaroita Ohtolle. Juuri tällaiset hetket Heli haluaa tallettaa muistoiksi.

– On niin ihanaa, kun pojat huolehtivat toisistaan kaikesta keskinäisestä kähinästään huolimatta, Heli sanoo.

Onnen aihioita näkyy kaikkialla, kun saa käsiinsä oikean linssin.

Otteet runoista ovat Heli Mannisen teoksesta Ehdinkö? (2018).

Tämä on Meidän Perheen artikkeli, joka on julkaistu Menaiset.fissä.

Kuvat
Heli Manninen