Kodin Kuvalehti
Yläasteella kukaan ei halunnut istua Sarin viereen. Hän sai kuulla olevansa haiseva lehmä. Tunneilla Sarista laulettiin ivalauluja. ”Ei kai kukaan sinua erityisemmin kiusannut, pahin kiusaajista sanoi vuosia myöhemmin.”
Yläasteella kukaan ei halunnut istua Sarin viereen. Hän sai kuulla olevansa haiseva lehmä. Tunneilla Sarista laulettiin ivalauluja. ”Ei kai kukaan sinua erityisemmin kiusannut, pahin kiusaajista sanoi vuosia myöhemmin.”

Luokkakokouksessa Sari sanoi: Minulla kesti tosi monta vuotta toipua yläasteajasta. Kiusaaja vastasi: Ai miten niin muka? – Olisipa edes yksi ihminen pyytänyt anteeksi, Sari sanoo Kodin Kuvalehdelle.

Yläaste kestää kolme vuotta. Kolmeen vuoteen mahtuu monta koulupäivää. Niistä jokaisena Saria, 44, kiusattiin.

– Tai jos ihan tarkkoja ollaan, seiskaluokan ensimmäiset pari viikkoa menivät niin, ettei kukaan kiusannut. Silloin olin vain yksin.

Ala-asteella kaikki oli ollut ihan hyvin. Monet luokkakaverit tunsivat toisensa päiväkotiajoilta asti. Jos kiusaamistilanteita tuli, opettaja puuttui niihin jämäkästi ja viisaasti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yläasteella luokka hajosi. Sarin parhaat ystävät menivät eri kouluun. Oman opettajan tilalla olikin suuri määrä aineenopettajia, luokanvalvojaa tavattiin kerran viikossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun Sari seisoi koulun pihassa, joku huusi hänelle ohi kulkevasta poikaporukasta : hyi v - - - u! Muut nauroivat.

Siitä se alkoi.

Tyttö, jonka viereen ei istu kukaan

Kukaan ei halunnut istua Sarin vieressä. Kun Sari yritti istua vapaalle paikalle, hänelle sanottiin: se on jo varattu. Vaikkei kukaan ollut tulossa.

Ruokalassa oli sama juttu.

– Monella tunnilla tietty porukka lauloi minusta keksimäänsä ivalaulua. Joskus yritin sanoa opettajalle, että eikö hän kuule ja voisiko hän käskeä lopettamaan. Opettaja sanoi, että sehän on vain vitsi.

Kun muut sanoivat, että Sari haisee, hän alkoi käydä suihkussa neljä kertaa päivässä.

Opettaja sanoi, että sehän on vain vitsi.

– Sain kuulla olevani läski lehmä ja sellaisena opin itseäni ajattelemaan. En enää voinut katsoa peiliin ollenkaan, kun ahdisti niin. Varmistin aamulla pikkusiskolta, onko naamani puhdas.

Opettajat eivät puuttuneet asiaan.

Olisiko pitänyt jotenkin isommin vaatia oikeutta itselleen? Sari miettii.

Sitten hän jatkaa: Mutta ei siihen ollut voimia tai rohkeutta. Kotona en kertonut mitään.

Voisinko kelvata tällaisena?

Kiusaaminen loppui lukiossa, mutta sen vaikutukset pysyivät.

– Minun on ollut tosi vaikea luottaa mihinkään. Siihen, että kaikki eivät tahdo tai ajattele pahaa. Että voisin kelvata tällaisena.

Terapia on auttanut.

– Ja vielä enemmän ehkä se, että uskalsin aloittaa parisuhteen vähän alle kolmekymppisenä. Onhan vähän klisee, että rakkaus tekee ehjemmäksi, mutta se on myös totta.

Minun on ollut tosi vaikea luottaa mihinkään.

Sarilla on kaksi lasta, mieleinen työ ja muutama ystävä. Elämä tuntuu onnelliselta.

Mutta kun kutsuja luokkakokoukseen on tullut, Sari ei ole vastannut niihin mitään, eikä hän ole mennyt paikalle.

Viime syksynä hän vihdoin meni.

– Haluan keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässäni on. Sitä valtaa en ole kiusaajille antanut, että he saisivat pilattua koko elämäni.
– Haluan keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässäni on. Sitä valtaa en ole kiusaajille antanut, että he saisivat pilattua koko elämäni.

 

Ehkä joku pyytää anteeksi

– Kun ihan ensimmäiset luokkakokouskutsut tulivat vuosia sitten, alkoi oksettaa. Ajattelin, etten halua koskaan nähdä kiusaajien naamaa, Sari sanoo.

– Kaikki koulutoverit eivät olleet mukana kiusaamisessa, mutta en halunnut nähdä heitäkään, jotka vain seurasivat sivusta eivätkä tehneet mitään.

Myöhempinä vuosina kutsut tuntuivat vain turhilta.

– En ollut enää niin vihainen ja surullinen. Enemmän oli olo, että miksi ihmeessä menisin, eihän meillä ole mitään yhteistä. Paitsi minun kiusaamiseni.

Halusin kuulla, mitä pahimmat kiusaajat ajattelevat siitä ajasta nyt.

Nyt jokin oli muuttunut.

– Jostain syystä ajatus tapaamisesta alkoi houkutella. Halusin kuulla, mitä pahimmat kiusaajat ajattelevat siitä ajasta nyt.

Sari huomasi ajattelevansa: ehkä joku pyytää anteeksi.

– Anteeksipyynnön kuuleminen alkoi tuntua jotenkin kamalan tärkeältä. Samalla yritin toppuutella itseäni, että eihän sellaista välttämättä tule.

Tässä he nyt ovat

Luokkakokous järjestettiin entisen luokkatoverin kotona. Yhteinen koulu oli purettu joitakin vuosia aikaisemmin.

Syysiltapäivä oli lämmin. Kaikki olivat pihalla grillin ääressä. Oli olutta, siideriä, salaattia ja pihvejä.

Paikalla oli yli puolet vanhasta luokasta. Sari halusi liittyä joukkoon vähän myöhässä.

Kaikki tervehtivät Saria. Kukaan ei jäänyt juttelemaan pidemmäksi aikaa.

– Ajattelin, että silloin porukkaan on helpompi solahtaa. Alkuvaiheessa olisi ehkä tullut vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä.

Kaikki tervehtivät Saria. Kukaan ei jäänyt juttelemaan pidemmäksi aikaa. Monet olivat tuoneet mukanaan vanhoja valokuvia. Oli paljon naurua.

Jossain vaiheessa iltaa Sari hakeutui kolmen pahimman kiusaajan luokse. Kiusaajat viihtyivät edelleen yhdessä.

Mikä kiusaaminen?

Minulla kesti tosi monta vuotta toipua yläasteajasta.

Suunnilleen niin Sari sanoi kiusaajilleen.

– Eivät ne kai maailman järkevimmät sanat olleet, mutta en siihen hätään keksinyt muutakaan.

Kysyin, että ettekö te muista, kun lauloitte aina sitä yhtä laulua minusta matikantunnilla.

Ai mikä kiusaaminen? En muista, että sellaista olisi ollut, Sarille vastattiin.

Ai miten niin? yksi kiusaajista kysyi.

Se kiusaaminen oli niin rankkaa.

Ai mikä kiusaaminen? En muista, että sellaista olisi ollut, Sarille vastattiin.

– Hölmistyin ihan täysin. Kysyin, että ettekö te muista, kun lauloitte aina sitä yhtä laulua minusta matikantunnilla.

Vastaus kuului: Ai se... Se nyt vain oli sellaista. Läppää. Ei kai kukaan erityisemmin kiusannut.

Sari yritti kertoa esimerkkejä tilanteista, joissa häntä oli nimitelty. Kukaan ei muistanut niitä. Eikä sitäkään, että Sari istui aina yksin.

Sari lähti kotiin.

Mitä sinä muistat oikeasti?

Eniten Sari miettii sitä, muistavatko kiusaajat oikeasti, mitä teininä tapahtui.

Hävettääkö heitä niin, että he eivät voi myöntää tapahtumia? Vai onko niin, että se, mikä teki Sarin elämän kamalaksi, oli kiusaajille niin harmitonta huvia, että se on pyyhkiytynyt mielestä?

– Siihen asiaan en taida saada koskaan vastausta.”

Voivatko ihmiset viettää kolme vuotta samoissa luokkahuoneissa, mutta muistaa ja kokea asiat täysin eri tavalla?

– Tuntuu tosi surulliselta ajatella, että kiusaajilla ei ehkä ole ollenkaan mielikuvia tapahtuneesta. Että he muistavat vain kivan yläasteajan.

Voivatko ihmiset viettää kolme vuotta samoissa luokkahuoneissa, mutta kokea asiat täysin eri tavalla?

Sari ei aio ottaa yhteyttä vanhoihin luokkakavereihin.

– Haluan keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässäni on. Sitä valtaa en ole kiusaajille antanut, että he saisivat pilattua koko elämäni.

Sari lähtee lasten kanssa uimahalliin, tilaa perheelle perjantaipitsat ja selaa illalla työmeilit ennen kuin nukahtaa. Kaikki on hyvin.

– Mutta olisipa edes yksi ihminen pyytänyt anteeksi. Se olisi ollut minulle tärkeää, vaikken oikein osaa sanoa, miksi.

Olisipa joku sanonut, että toimi väärin ja että kaduttaa.

Sarin nimi on muutettu.

Tämä on Kodin Kuvalehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran Kodin Kuvalehden sivuilla 2.11.2018. Lisää Kodin Kuvalehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/kodinkuvalehti.

Vierailija

Voiko olla, että nuo "muistamattomat" ihmiset eivät vain välitä, heillä on ikään kuin ollut oikeutus teolleen? Sairasta, mutta on oikeasti olemassa empatiakyvyttömiä ihmisiä, joille esim. jonkun herkkyys on punainen vaate. Suututtaa, kun usein kiusaajia halutaan ymmärtää lähes enemmän kuin uhreja!

Vierailija

Ai niin tuttua. Kukaan ei tunnista, että kiusaa. Menin sitten lukion jälkeen armeijaan. Yli puoli vuotta vanhempi ikäluokka kurmutti olan takaa. Pelkäsin kuolevani, usein. Ikäluokkani kääntyi vähitellen minua vastaan. Ihan hirveetä.

Noin 25 vuotta intin jälkeen vielä kiusaaminen jatkui töissä, työpaikat vaihtui, työstäni ei valittanut kukaan, ei pomo eikä asiakas. Työtoverit kiusasivat.

Nyt viimeiset 8 vuotta on ollut seesteistä, kukaan ei ole kiusannut. Olen 57v mies. Perhe ja aikuiset lapset.

Odotan näkeväni kiusaajiani. Näen, että lyön ensin.

Nyrkillä päähän, enkä kadu. Terapeuttini sanoi joskus että murha päivässä pitää terapeutin loitolla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla