Kodin Kuvalehti
Sannan elämä muuttui, kun hän ymmärsi kysyä itseltään: Kenen kanssa olen siksi, että viihdyn hänen seurassaan – en vain velvollisuuden vuoksi?
Sannan elämä muuttui, kun hän ymmärsi kysyä itseltään: Kenen kanssa olen siksi, että viihdyn hänen seurassaan – en vain velvollisuuden vuoksi?

Aikaisemmin Sanna oli aina valmis kuuntelemaan muita, oman jaksamisensa kustannuksella. – Ystävyyssuhteen pitää olla vastavuoroinen. Muiden lisäksi pitää kunnioittaa itseään, hän sanoo nyt.

Vielä vuosi sitten Sanna olisi kuvaillut itseään suunnilleen näin: Olen aina ollut sosiaalinen ihminen, vaikken mielelläni olekaan joukon keskipiste. Nautin siitä, että ympärilläni on elämää ja jotain tapahtuu koko ajan.

Sanna asui yksin, mutta oli harvoin yksin. Työpäivän jälkeen hänellä oli aikaa tavata tuttuja: lähteä lenkille tai avantouinnille, kahville tai syömään, erityisen usein jumppaan. Jos viikonloppuna ei ollut muuta ohjelmaa, Sanna tarjoutui ottamaan siskon alle kouluikäiset lapset yökylään.

Aika usein olin kuuntelijan roolissa. Olen aina ollut hyvä kuuntelemaan ja ylpeä siitä.

WhatsApp-viestit kilahtelivat puhelimeen. Sanna ei koskaan pistänyt puhelinta äänettömälle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Aika usein olin kuuntelijan roolissa. Olen aina ollut hyvä kuuntelemaan ja ylpeä siitä. Olen luotettava, enkä tyrkytä omia mielipiteitäni kenellekään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos joskus epämääräisesti väsytti, Sanna järjesti itselleen lisää tekemistä. Lähtisikö joku kaveriksi uimahalliin? Kenelle soittaisin? Liikkeellä ollessa tuntui, ettei väsyttänyt niin paljon.

Sinä se jaksat olla aktiivinen, työkaverit sanoivat toisinaan maanantaisin, kun Sanna kertoi viikonlopun menemisistään.

Äkkiä tuntui: minä en jaksa

Eräänä päivänä puhelin soi. Sanna katsoi sitä. Kaverin nimi näkyi ruudulla.

Sanna seisoi eteisessä, hän oli juuri tullut töistä kotiin. Oli tavallinen päivä.

Yhtäkkiä Sannasta tuntui, ettei hän jaksa vastata.

– Tiesin, mitä oli odotettavissa: vuodatusta hankalasta ilmapiiristä kaverin työpaikalla. Hän oli puhunut siitä monta viikkoa melkein joka päivä. Oli kuulemma niin helpottavaa, kun tilannetta sai purkaa ulkopuoliselle, Sanna muistelee.

Aloin ensimmäistä kertaa miettiä, onko minun aina pakko olla tavoitettavissa ja olemassa muita varten.

Hän osasi kaverin jokaisen kollegan nimen. Kaveri ei olisi pystynyt nimeämään ainuttakaan Sannan työtoveria, jos Sanna olisi kysynyt.

Sen iltapäivän ja illan Sanna pysyi kotona ja puhelin pysyi kiinni. Sanna istui parvekkeella ja yritti lukea aamun Hesaria, mutta ajatukset eivät pysyneet kasassa.

– Se oli tärkeä ilta, vaikkei mitään erikoista tapahtunut. Aloin ensimmäistä kertaa miettiä, onko minun aina pakko olla tavoitettavissa ja olemassa muita varten.

Kuka minusta välittää oikeasti?

– Kyse ei ollut kertarysäyksestä, eikä oikeastaan ensin mistään yhdestä jättimäisestä oivalluksestakaan. Mutta kun ajatukseni lähtivät liikkeelle, ne eivät jättäneet minua rauhaan, Sanna kertoo.

Hän alkoi miettiä esimerkiksi näitä kysymyksiä:

Kuka kavereistani antaa minulle energiaa sen sijaan että ainoastaan vie sitä minulta?

Kuka on aidosti kiinnostunut myös minun ajatuksistani ja tunteistani?

Kenen kanssa olen siksi, että viihdyn hänen seurassaan – en vain velvollisuuden vuoksi?

Eniten tuntui ehkä surulliselta ja jonkun verran myös vihaiselta.

Sanna yllättyi huomatessaan, kuinka pieni joukko ihmisiä jäi jäljelle.

– Eniten tuntui surulliselta ja jonkun verran myös vihaiselta. Olin viettänyt elämästäni vuosikausia sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät lopulta välittäneetkään minusta kovin paljon.

Ehkä niin oli ollut jo teininä, Sanna ajatteli.

Kun puhelin alkoi hiljetä

– Kun olin havahtunut siihen, missä mennään, halusin tehdä tilanteelle jotakin, muuttaa sitä. Se oli kaikkein vaikeinta, Sanna sanoo.

Ensin hän alkoi vähentää yhteydenpitoa suureen osaan entisiä tuttavia ja kavereita.

– En sanonut kenellekään suoraan, että olen nyt ymmärtänyt, kuinka hataralla pohjalla niin sanottu ystävyys oli ja haluan lopettaa sen. Tuntui helpommalta etääntyä vähitellen.

Puhelin alkoi hiljetä. Se tuntui enimmäkseen helpottavalta.

Sanna miettii silti yhä, olisiko syy välien viilenemiseen pitänyt käsitellä kasvotusten ja keskustelemalla.

”Liiasta setvimisestä olisi ehkä aiheutunut vain pahaa mieltä ja riitoja.”

– Joku voi ehkä miettiä, että toimin itsekkäästi ja epäreilusti. Itse ajattelen, että tämä oli kivuttomampi ratkaisu kaikille. Liiasta setvimisestä olisi ehkä aiheutunut vain pahaa mieltä ja riitoja.

Sitä paitsi kukaan entinen kaveri ei ihmetellyt, miksi Sannasta ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään.

– Jos joku olisi kysynyt, olisin tietysti yrittänyt selittää, miten koin asian.

Sanna näyttää vähän surulliselta.

– Sekin taitaa olla todiste siitä, ettei juuri minun seurani ollut kaikille tärkeää. Olipahan vain joku, joka kuunteli.

En olekaan kovin sosiaalinen

Parin kuukauden kuluttua ensioivalluksesta Sanna piti yhteyttä vain niihin ihmisiin, jotka koki todellisiksi ystävikseen. Tämä tarkoitti yksin vietettyjä iltoja kotona, jopa yksinäisiä viikonloppuja.

– Sehän oli aivan ennenkuulumatonta! En edes muistanut, koska olin viimeksi ollut omissa oloissani pari päivää.

”Vasta nyt, keski-ikäisenä, olen alkanut tutustua itseeni.”

Maanantaina, oman viikonlopun jälkeen töihin palatessa, tuntui levänneeltä. Se oli uusi tunne.

Mitä teit? kysyi työkaveri. Luin ja menin aikaisin nukkumaan, Sanna vastasi.

– Minusta tuntuu, että vasta nyt, keski-ikäisenä, olen alkanut tutustua itseeni. En olekaan niin sosiaalinen ja seurankipeä kuin luulin. Tykkään edelleen ihmisistä, mutta suhteen pitää olla vastavuoroinen.

Muiden lisäksi pitää kunnioittaa itseään

Työkaveri vitsaili Sannan konmarittaneen elämästään Marie Kondon siivousoppien mukaisesti pois kaikki ihmiset, jotka eivät tuo Sannalle iloa.

– Se oli mielestäni aika tyhmästi sanottu, vaikkei kollega tarkoittanut pahaa. Ihmiset eivät ole tavaroita, joita voi heittää pois mielensä mukaan.

– Tapaan esimerkiksi äitiäni edelleen säännöllisesti, vaikka välimme ovat aika huonot. Hän on vanha ja aika sairas ja tarvitsee minua. Aina ei ole oikein jättää ihmisiä.

Sannaa harmittaa, ettei hän tutustunut itseensä jo aikaisemmin.

Mutta samalla kun kunnioittaa muita, pitäisi muistaa kunnioittaa itseään, Sanna ajattelee.

Ettei aina ajattelisi vain toisia ja heidän hyvinvointiaan, vaan kuuntelisi myös omaa jaksamistaan.

Sannaa harmittaa, ettei hän tutustunut itseensä jo aikaisemmin.

– Onneksi olen vasta nelikymppinen, elämän puolivälissä. Jotkut huomaavat saman asian ehkä vasta kuolinvuoteella.

Tämä on Kodin Kuvalehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lisää Kodin Kuvalehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/kodinkuvalehti.

Sirkku

Minä tunnistan niin itseni tuosta ! Minäkin olen se kuuntelija ja olen tiedostanut sen jo vuosia ja ehkä vähän saanut muutettua käyttäytymistäni. Ihmisiä on jäänyt matkan varrelle juuri siksi, että en jaksanut olla se, joka kuuntelee vuodesta toiseen kaiken, mitä jonkin tutun elämässä on tapahtunut ja vielä niin perinpohjaisesti, että tuntee jo toisen suvun ja elämän ja työkaverit paremmin kuin omansa. En soita näille ihmisille koskaan, he kyllä ottavat yhteyttä kun pitää saada puhua. Näitä puheluja tulee nykyään jo harvemmin, koska en ota itse yhteyttä. Koin oloni näiden tapaamisten jälkeen aivan vetämättömäksi, energiasyöppöjä olivat. Koskaan ei juuri kukaan kysynyt, miten voin tai mitä kuuluu, koska tietävät, että minun elämässäni on tapahtunut paljon surullisia asioita eivätkä oikeasti halua minun niistä puhuvan, kun menee itkuksi. Se olisi heille rankkaa ja epämukavaa, siispä keskityttiin heidän elämäänsä.
Nyt olen jo saanut näitä syöppöjen vähemmäksi, onhan niitä edelleen. Avioeroja, hankalia parisuhteita, ongelmia töissä, lasten kanssa...näitähän riittää. Edelleen on vaikeaa olla kuuntelematta ja kieltäytyä verukkeella tapaamisesta tai olla vastaamatta puhelimeen, mutta oman jaksamisen takia olen yli 5- kymppisenä alkanut ajattelemaan, että ihmisten on mentävä ammattiauttajille, olen sitä ehdottanutkin monelle....Minä en ole käytettävissä jatkuvasti, minulla on omatkin huoleni elämässä.

Vierailija

assienmaalima kirjoitti:
Ko. 45 vee yksin asuva lapseton nainen on asperger. Heillä on kommunikointiongelmia kuten jutusta käy ilmi. Normaali kertoo itse asioistaan ja pystyy osallistumaan  ja ohjaamaan keskustelua. Assit vaativat että heidän ajatukset tulee lukea kuten käy jutusta ilmi. Assia kiinnostaa kirjat, facebook ja kukkaset enemmän kuin elokuvan/tv katselu sylikkäin läheisen kanssa. Olin 23 vuotta naimisissa assinaisen kanssa ja meillä on kolme aspergeroireista lasta. Asseilta puuttuu empatiakyky, on voimakas tunnemaailma, viihtyvät omassa kuplassaan, ovat kapeakatseisia, keräilevät tavaroita ja facebookkavereita. Moni assi pilaa itse oman elämänsä laiminlyömällä fyysistä kuntoaan ja omaisuuttaan. Moni viranomainen on asperger, empatia puuttuu politikoilta, juristeilta, poliiseilta, kelalta, rakennusvalvonnalta etc.

https://www.autismiliitto.fi/autismikirjo/aspergerin_oireyhtyma

Itse tunnistan itseni hyvin tekstistä, voisin kirjoittaa saman tekstin,( lisäämällä vielä että kun jätin alkoholin enkä ollut aina valmis lähtemään baariin) kummallisesti jos kerroin omasta murheestani, tms. asia "kuunneltiin" ja kun lopetin kaveri jatkoi omaa tarinaansa kuin en olisi puhunut välissä mitään... No ympärilläni on tällä hetkellä todella vähän ihmisiä,kaipaisin sitä oikeaa ystävää jolle voisin puhua ja joka puhuisi minulle. Ja ei en ole Asberger, tyttäreni kylläkin on!! joten äläpäs yleistä että kaikki jotka kaipaavat oikeaa ystävää olisivat asbergereita.... Ei oikean ystävän kaipuulla ja asbergerilla ole mitään tekemistä keskenään (tytärelläni on kaksi ystävää joille puhuu kaikesta ja jotka puhuvat hänelle) 

Sisältö jatkuu mainoksen alla