ET
Ritva Serkamo pelaa edelleen aktiivisesti golfia.  – Menin kentälle aika pian Heikin kuoleman jälkeen. Viivyttely olisi tehnyt siitä vaikeampaa.
Ritva Serkamo pelaa edelleen aktiivisesti golfia. – Menin kentälle aika pian Heikin kuoleman jälkeen. Viivyttely olisi tehnyt siitä vaikeampaa.

Portugalilaisella kentällä sattunut sairauskohtaus vei Heikki Serkamon neljässä päivässä. Ritva Serkamo, 65, on hyväksynyt, että suru ei katoa koskaan kokonaan. 

”Golfkenttä hehkui syvän vihreänä, ja aamuaurinko sai viheriötä ympäröivän veden välkehtimään. Ihailin näkyä hotellimme ikkunasta.

Sääennuste lupaili täydellisiä peliolosuhteita Portugalin Montadoon keväällä 2013. Lämpöäkin oli sopivasti, kuin Suomen kesässä.

Nappasin vielä kuvan kauniista maisemasta. Sitten lähdin mieheni Heikin kanssa reissun ensimmäiselle pelikierrokselle. En aavistanut, että valokuva jäisi matkamme ainoaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Golfinnostus iski nelikymppisenä

Innostuimme Heikin kanssa golfista jo vuonna 1991, kun osallistuimme golfklubilla pidettyyn kokoukseen. Elämäntilannekin oli otollinen uuden harrastuksen aloittamiselle: molemmat tyttäremme olivat tuolloin jo sen verran isoja, että pärjäsivät kotona välillä kaksistaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kehityimme pelaajina pian melko taitaviksi, ja kummankin tasoitus oli parhaimmillaan alle yhdeksän.

Kun Heikki jäi eläkkeelle, hän odotti, että minäkin vapautuisin töistä ja voisimme golfata ja matkustella enemmän. Hän ei silti painostanut minua asiassa.

”Heikki odotti innolla, että jäisin eläkkeelle ja voisimme golfata enemmän.”

Olen tehnyt aina paljon töitä ja ollut siinä mielessä onnekas, sillä minulla on ollut kaksi pitkää ja hienoa työnantajakokemusta: ensin IBM:llä ja sitten Jari Sarasvuon työparina. Yhteistyömme Jarin kanssa jatkuu yhä.

Hetkessä elämistä olen oppinut iän myötä arvostamaan. Viimeisinä työvuosinani sain järjestettyä itselleni kahden kuukauden kesälomat, joiden ansiosta pystyimme Heikin kanssa nauttimaan yhteisestä harrastuksestamme ja matkustelemaan.

Aikaa vapautui muutenkin, sillä lapset asuivat tuolloin jo omillaan.

Komea avauslyönti jäi viimeiseksi

Montadossa meidän oli tarkoitus viettää kaksi viikkoa.

Ensimmäinen pelikierros vaati pitkän talven jälkeen totuttelua. Heikki harmitteli, kun peli ei tahtonut kulkea, ja aikoi jäädä puolivälissä kierrosta treenaamaan klubitalolle.

Katselin, kun Heikki seisoi korotetulla tiiauspaikalla ja löi komean avauslyönnin viimeiseksi aikomallaan väylällä. Sitten lähdin valmistautumaan omaan lyöntivuorooni.

Kun seuraavan kerran vilkaisin taakseni, näin Heikin makaavan maassa. Aavistin heti, että jotain pahaa oli sattunut. Juoksin hänen luokseen ja pyysin pelikaverina ollutta naista hakemaan klubitalolta apua.

Heikki pystyi tuolloin vielä puhumaan, mutta ei tiennyt, mitä oli tapahtunut.

Ambulanssi tuli nopeasti, ja Heikki kiidätettiin lähimpään sairaalaan. Siellä portugalilainen lääkäri totesi, että Heikin aivoihin valuu verta ja tilanne on vakava. Hän sanoi, että mieheni on vietävä kiireesti toiseen sairaalaan leikattavaksi.

Tämä oli viimeinen kerta, kun näin Heikin tajuissaan.

Sumuiset päivät

Sen jälkeen kuljin kuin sumussa. En mahtunut ambulanssin kyytiin, joten otin taksin ja lähdin ambulanssin perässä sairaalaan.

Soitin Suomeen tyttärille, jotka ryhtyivät heti järjestämään töitään ja perheasioitaan niin, että pääsisivät luoksemme. Myös Saksassa asuva siskoni lensi tuek­semme.

Lissabonin keskussairaalassa istuin kovalla pienellä käytävätuolilla aamuyöhön saakka ja odotin tietoa mieheni voinnista leikkauksen jälkeen.

Pahinta oli epätietoisuus.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja yllättäen, etten ollut ehtinyt sisäistää koko tilannetta. Mietin vain, kenelle kaikille minun pitää asiasta ilmoittaa ja minne sairaalasta lähden. Hotelliimme oli sieltä matkaa noin 60 kilometriä.

”Lääkäri sanoi suoraan, ettei toivoa ole.”

Heikin tilanne kaikessa vakavuudessaan selvisi seuraavana päivänä aivokuvauksissa. Lääkäri sanoi meille suoraan, että toivoa ei ole.

Siihen meidän oli sillä hetkellä pakko sopeutua. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Seuraavat päivät olivat väistämätöntä luopumiseen valmistautumista. Olimme tytärten kanssa koko ajan Heikin luona ja pidimme häntä kädestä, sillä se tuntui rauhoittavan elintoimintoja.

Olen kiitollinen, että perheemme sai olla yhdessä loppuun saakka. Uskon, että Heikkikin olisi arvostanut sitä. Neljä päivää hän jaksoi taistella ja nukkui sitten pois.

Avoimuudesta oli apua

Surun keskellä oli ryhdyttävä hoitamaan myös käytännön järjestelyjä.

Vakuutusyhtiön virkailijat olivat korvaamaton apu, sillä he ottivat yhteyden viranomaisiin ja hautaustoimistoon Portugalin päässä. Matkanjärjestäjä huolehti laukkumme ja pelivarusteemme Suomeen.

Minulle on luontaisesti tärkeää kohdata vaikealta tuntuvat asiat heti. Tiedän selviäväni parhaiten, kun en käperry omiin oloihini.

Siksi en halunnut salata mitään, vaan kerroin työyhteisölle ja ystävillemme avoimesti tapahtuneesta.

Heikin kuoleman myötä eteeni tuli koko ajan kivuliaita hetkiä, mutta otin ne vastaan sellaisenaan.

Kun palasin Suomeen, pakotin itseni heti tutulle jumppatunnille. Perjantaina otin lapsenlapset yökylään, kuten olimme Heikinkin kanssa tehneet.

”Pakotin itseni heti jumppatunnille.”

Kävin myös kotikentällä golfaamassa ja tilasin seuraavan pelimatkan. Näihin toimiin oli valtavan vaikea ryhtyä, mutta tiesin, että viivyttely tekisi ne jatkossa vielä vaikeammiksi.

Siunaustilaisuuden järjestimme vajaa kuukausi Heikin kuoleman jälkeen samassa kappelissa, jossa meidät oli aikoinaan vihitty. Muistotilaisuus pidettiin ystävien ja sukulaisten ympäröimänä golfklubilla, jossa mieheni oli ollut keskeinen vaikuttaja.

Oli hienoa nähdä, kuinka läheinen Heikki oli ollut monelle ihmiselle. Tyttäret pitivät koskettavan muistopuheen, jonka lopussa tiivistyi olennaisin: ”Isä opetti meille rakkauden.” Muistotilaisuudessa soi Beatlesin All You Need is Love.

Päällimmäisenä kiitollisuus

Pitkään henkeni salpaantui joka kerta, kun kuljin Heikin valokuvan ohi kotona. Edelleen kyyneleet nousevat silmiin, kun puhun Heikistä jonkun kanssa. Suru loivenee, mutta ei poistu. Se on vain hyväksyttävä.

Eniten olen saanut apua niistä työkaluista, joita opin käyttämään jo urallani valmennusprojekteissa. Vaikka meillä ei ole mahdollisuutta muuttaa olosuhteita, voimme valinnoillamme vaikuttaa siihen, miten tilanne etenee.

Surun hetkellä halusin kääntää ajatukset kiitollisuudeksi. Olen onnellinen, että sain elää Heikin kanssa melkein 46 vuotta.

”Heikki antoi minulle kaiken sen vapauden, mitä tarvitsin.”

Kun tapasimme, olin vasta 14-vuotias, mutta välillämme napsahti heti lujasti.

Heikki oli lämmin ja rakastava ihminen. Vaikka minä olen luonteeltani eläväisempi, mieheni ei kahlinnut minua, vaan antoi minulle kaiken sen vapauden, mitä tarvitsin.

Hän kutsui minua loppuun asti leikkisästi Miss Maailmakseen.

Jotain luottamuksestamme kertoo sekin, että Heikki antoi minulle aikoinaan tunnukset sähköpostitililleen ja puhelimeensa. Tästä oli valtavasti apua, kun selvittelin käytännön asioita hänen kuolemansa jälkeen.

Ritva Serkamo on aina ollut toiminnan ihminen. – Se auttoi toipumaan surustakin.

Ystävät kantavat

Olen usein miettinyt, kumpi on vaikeampaa: se, että menettää kumppanin äkillisesti, vai se, että rakkain ihminen hiipuu sairauden myötä vähitellen ja peruuttamattomasti. Oikeaa vastausta tuskin on.

Kaiken kaikkiaan tämä kokemus on antanut minulle uudenlaista ymmärrystä elämästä ja kuolemasta. Me kaikki kohtaamme raskaita tilanteita, ja jokainen joutuu löytämään omat keinonsa niistä selviytymiseen.

Ihmisten välittäminen on ollut uskomatonta. Muistelen lämmöllä tuttavaa, joka pian Heikin kuoleman jälkeen soitti ja kysyi, lähtisinkö hänen parikseen golfkilpailuun. Arvostan suuresti hänen yhteyden­ottoaan, sillä tiedän, että monia surevien ihmisten kohtaaminen pelottaa.

Ystävät ovat kysyneet, haluaisinko vielä uuden kumppanin. Uskon, että jokainen meistä kaipaa rakastavaa katsetta ja läheisyyttä. Molemminpuolinen kiinnostus ja kemioiden kohtaaminen ei kuitenkaan ole tässä elämänvaiheessa kovin helposti löytyvä yhdistelmä.

Yritän pitää itseni fyysisesti hyvässä kunnossa, vietän aikaa lastenlasteni kanssa ja teen yhä vähän töitäkin. Jos elän yli yhdeksänkymppiseksi niin kuin monet sukulaiseni, elämää on vielä paljon edessä. Olisi tietysti mukava viettää se jonkun kanssa.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

Ritvan voimanlähteet

  1. Koti. Heikin kuoltua teetin kodissa remontin, josta olimme yhdessä sopineet. Se teki paikasta vieläkin rakkaamman.
  2. Golf. Upea peli, joka tarjoaa jatkuvasti tilaa oppimiselle, ihmisen tärkeimmälle ominaisuudelle.
  3. Työ. Työskentelen enää vähän, mutta se antaa yhä merkityksen tunnetta. Kiva työyhteisö ja ihanat asiakkaat tuovat iloa.
  4. Meditaatio. Se voimauttaa ja auttaa suhtautumaan haastaviin asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla