Pienet, arkiset hetket äidin kanssa ovat lopulta kaikkein tärkeimpiä. Ne me myös muistamme parhaiten, kun äitiä ei enää ole.

Toukokuinen sunnuntaiaamu. Äidit kuuntelevat sängyssä tukka pörrössä, kun muut perheenjäsenet laulavat tuttua laulua: ”Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä armas, verraton...”

Jo laulaessa tietää, että näin se tulee olemaan: ”Muut korvas' aika, minkä vei, sydäntä äidin konsaan ei.” Ei ole kuin yksi äiti. Ei tule olemaan ketään, joka korvaisi hänet.

Kun yhteisestä ajasta ovat vain muistot jäljellä, niihin tuntuu hyvältä palata. Viisi eri-ikäistä naista kertoo, millaisia hetkiä äidin kanssa he muistelevat ja kuinka turvalliselta elämä hänen kanssaan tuntui.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Heräsin äidin iloiseen pianonsoittoon”

”Äitini oli 1900-luvun alkupuolella syntynyt, koulutettu nainen. Hän oli musikaalinen ja iloinen persoona, joka pyrki näkemään kaikissa ja kaikessa hyvää.

Mieleeni on jäänyt muisto hetkestä, jolloin olin ehkä viisivuotias. Heräsin kesäisenä sunnuntaiaamuna alakerrasta kuuluviin reippaisiin ja iloisiin flyygelin sävelmiin. Äitini soitti siellä omaksi ilokseen.

Muistan, miten siinä sängyssä maatessani ja soittoa kuunnellessani tunsin itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Oloni oli turvallinen, ja kaikki minun pienessä maailmassani tuntui olevan hyvin.” – Pirkko

”Kuvissa olen aina äidin sylissä”

”Äiti loi minulle jo lapsena tunteen, että olen turvassa. Saman tunteen olen säilyttänyt koko ikäni. Joskus aikuisena olen miettinyt, mistä se johtuu. Eihän ihminen ole koskaan kaikelta turvassa – voi tulla kolari, sairauksia tai mikä tahansa kriisi. Silti ajattelen, ettei ole hätää.

Lapsuudessani otetuissa valokuvissa olen usein äidin sylissä. Milloin souturetkellä, milloin keinutuolissa. Joskus äiti näkyy parsineen sukkiakin samalla, kun olen käsitöistä huolimatta pujotellut itseni hänen syliinsä.

Sylissä on turvassa. Ehkä se on niin.” – Arja

”Silitys on tatuoitu ihooni”

”Lapsuudessani kävimme usein kirkossa. Pitkä istuminen kävi minulle joskus pitkäveteiseksi.

Äiti oli ihana, mutta ylenpalttinen hellittely ei ollut hänelle hänen lapsuusmörköjensä vuoksi erityisen luontevaa. Kirkossa hän kuitenkin piti kädestä ja jaksoi silittää rauhallisesti todella pitkään.

Pääsen noihin hetkiin edelleen helposti – muistan auringonvalossa leijailevat pölyhiukkaset, kirkkoväen satunnaisen kahahtelun, isin puheen saarnatuolista ja äidin rakastavan silityksen. Muistan äidin kauniit kädet, sormukset ja sormien joka ikisen uurteen. Se hellä kosketus on ikiajoiksi tatuoitu ihooni.” – Sailamari

”Äiti jätti valinnat minulle”

”Lakkiaispäiväni oli äidille kirkas onnen päivä. Vasta myöhemmin tajusin, että lunastin silloin jotain, mitä hän itse olisi halunnut. Ison perheen esikoisella ei ollut aikoinaan mitään mahdollisuutta opiskella.

Viisaasti äiti antoi minun kulkea omaa tietäni eikä voivotellut humanistin epämääräisiä opintoja. Pakkasi vain syksyllä karjalanpiirakat ja puolukkapänikän minulle matkaan ja vilkutti asemalla, kun juna lähti etelään.

Ennen kuin menin lomalle kotiin, kävimme aina puhelimessa saman keskustelun. ’Mitä ruokaa sinä haluaisit’, äiti kysyi. ’Kaalilaatikkoa tietenkin’, minä vastasin. Ja sitä hän sitten laittoi.” – Sinikka

”Äitini loi kotiin lämpimän ilmapiirin”

”Meillä oli kotona hyväntuulinen tunnelma ja naurettiin paljon. Arvostin äitini kykyä luoda lämmintä ilmapiiriä. Hän oli ihminen, joka ei koskaan tehnyt itsestään keskipistettä. Asuimme maalaistalossa, ja kaikki olivat meille tervetulleita. Itsekin tunsin, että olen aina.

Äidilleni oli myös itsestään selvää olla apuna hoitamassa lapsiani, kun nuorena äitinä sairastuin leukemiaan ja jouduin olemaan paljon sairaalassa. Olen siitä valtavan kiitollinen. Hänestä tuli lapsilleni tosi rakas.

Äiti sairasti itse vuosia, mutta ei silloinkaan valittanut. Viimeisen kerran hänet nähdessäni hän sanoi, että olen hyvä tyttö.” – Eija

Tämä on Kodin Kuvalehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lisää Kodin Kuvalehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/kodinkuvalehti.