Kuvat
Milka Alanen
Raakel kirjoittaa nyt fiktiivistä romaania. "Kirjoittaminen on minun tapani selvittää, mitä tunnen ja miten jäsennän maailmaa."
Raakel kirjoittaa nyt fiktiivistä romaania. "Kirjoittaminen on minun tapani selvittää, mitä tunnen ja miten jäsennän maailmaa."

Raakel Lignell ymmärsi vasta aikuisena, miten vahvasti siskon kuolema on leimannut hänen koko elämäänsä ja että keho säilöö kaiken käsittelemättömän surun. Mutta kaikki menee ohi, myös kriisi pesän tyhjenemisestä.

Lapsuus

”Surusta huolimatta voi mennä eteenpäin”

”Siskoni Säde menehtyi leukemiaan 6-vuotiaana jouluaaton aattona. Olin juuri täyttänyt kolme vuotta. Ajattelin pitkään, että minä selvisin tragediasta meidän perheessämme parhaiten. Vasta viime aikoina olen tajunnut, kuinka vahvasti siskoni kuolema vaikutti lapsuuteeni ja minuun.

Muistan edelleen, miten Säde tuli sairaalan käytävällä kovaa vauhtia vastaan muovisella hevosella, jossa oli pyörät alla. Hän oli säteilevä lapsi. Liian hyvä tähän maailmaan, niin ihmiset sanoivat.

Muistan myös hautajaiset. Siskon arkku oli auki, ja menin seisomaan sen viereen, jotta hänen ei tarvitsisi olla yksin. Hautajaisissa laulettiin Kultakaupunkiin mun sydämeni kaipaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Halusin lohduttaa äitiäni, joka on vasta viime aikoina kertonut, kuinka kamalaa aikaa se oli. Oli vain pakko selvitä. Jälkikäteen ihailen  vanhempiani siinä, että vaikka oli surua ja itkua, siihen ei jääty vellomaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Säteen kuolemaa seuranneena syksynä minä sairastuin aivokalvontulehduksen. Makasin kolme viikkoa samassa sängyssä, jossa Säde oli nukkunut pois. Toivuttuani kotimme ovet olivat auki: meillä kävi paljon vieraita ja teimme etelänmatkoja, mikä ei ollut kovin tavallista niihin aikoihin. Ravasin soittotunneilla ja kuoroharkoissa.

Siskon kuolema on kuitenkin vaikuttanut kasvuuni enemmän kuin olen ymmärtänytkään. Minusta tuli pärjääjä ja lohduttaja jo nuorena.”

Isosisko Maarit on ollut Raakelille aina hyvin tärkeä. Kuvat Raakelin kotialbumi
Isosisko Maarit on ollut Raakelille aina hyvin tärkeä. Kuvat Raakelin kotialbumi

Usko

”Minut marinoitiin helluntailaisuudessa”

”Helluntailaisuus määritti lapsuuttani. Ei se minua rikkonut; olihan siinä yhteisöllisyydessä myös hyvää. Mutta ehkä taustani takia syyllisyys tarttuu minuun helposti. Sen voima voitti  armon ja anteeksiannon sanoman.

Usko oli vanhemmilleni iso pelastusrengas, kun Säde kuoli. Toisaalta yhteisöltä tuli myös sitä syyllistämistä, että lapsen kuolema on  Jumalan rangaistus jostain. Ihmisen raadollisuus näyttäytyi räikeästi.

Nuorena aikuisena olin raivokas niitä juttuja kohtaan, jotka mielestäni olivat helluntailaisuudessa pielessä. Edelleen kavahdan mustavalkoisuutta ja oikeassa olemisen eetosta. Minulla on joku rokotus kaikkia ismejä vastaan. Totuutta voi etsiä. Mutta jos joku sanoo olevansa totuus, juoksen karkuun.

Elämä ei ole hallittavissa. Eletyn elämän myötä minulle on tullut iso kunnioitus elämän haurautta ja hallitsemattomuutta kohtaan.

Joskus kun tuntuu, että asiat ovat hallinnassa, silloin matto varmasti nykäistään jalkojen alta. Olen aika pienenä tyttönä elämän edessä. Mitä enemmän käy läpi asioita, sitä paremmin tajuaa, miten vähän mistään tietää. Aina kun tulee vastaus johonkin, tulee myös lisää kysymyksiä.

Kysymysten ja vastausten hakeminen on se elämän juttu. Ei oikeassa oleminen.”

Häät 1995. Lapsia oli jo neljä: Poujou, Joel ja kaksoset Edith ja Greta.
Häät 1995. Lapsia oli jo neljä: Poujou, Joel ja kaksoset Edith ja Greta.

Vanhemmuus

”Lapsille voi näyttää myös heikkoutensa”

”Asuin 18-vuotiaaksi saakka Mikkelissä, mutta aloin reissa-ta soittotunneille Sibelius-Akatemiaan Helsinkiin yksin  jo

11-vuotiaana. Tajusin hyvin nuorena, että viulun soitto on minulle varaventtiili. Ymmärsin, että olen siinä hyvä ja voin tulla todella hyväksi. Viulu oli pääsylippuni suureen maailmaan, ja todella hyödynsin sitä.

Kävin töissä Mikkelin kaupunginorkesterissa ja soitin teatterissa musikaalit. Elin pikkuaikuisen elämää, johon ei kuulunut pussikaljoittelu. Säästin vanhempani sellaisilta murheilta. Ehkä se oli minulta alitajuista käyttäytymistä Säteen kuoleman vuoksi.

Vaikka meillä oli vanhempieni kanssa hyvät ja lämpimät välit, pidin paljon asioita itselläni. Omien lasteni kanssa olen pyrkinyt elämään toisin. Olemme aina jakaneet paljon ja ihmettelemme ja funtsimme yhdessä elämän käänteitä.

Olen uskaltanut näyttää heikkouksiani myös lapsilleni. En ole halunnut taakoittaa suruillani lapsiani, mutta olen kertonut, jos elämässä on ollut isoja asioita. Ehkä se on toiminut siksi toiseenkin suuntaan. En silti väitä, että tietäisin kaikki lasteni asiat – en haluakaan tietää!”

Väkivalta

”Ensimmäinen pahoinpitely oli sokki”

”Kun muutin Berliiniin 22-vuotiaana, elämäni muuttui täysin. Tapahtui asioita, joita en ollut osannut kuvitella universumiini. Tapasin poikaystäväni klassisesti klubilla. Hän oli kuin Harlekiini-romaanin hahmo: jännittävä kosmopoliitti, lentäjä ja diplomaattiperheen muksu, joka oli elänyt ympäri maailmaa. Hän osasi Auervaara-kuvion. Aluksi jopa ahdisti, kun hän lähetti minulle sata ruusua ja oli jatkuvasti vannomassa rakkautta.

Tulin raskaaksi, vaikka olin aina ajatellut, etten koskaan hanki lapsia. Väkivalta alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensimmäinen silmitön pahoinpitely oli minulle täysi sokki. Jo aikaisemmin suhteeseen oli tullut manipulaatio. Minulta oli viety mahdollisuudet kysyä tai kyseenalaistaa mitään. Aloin itsekin ajatella, että jos vain osaisin paremmin rakastaa tai jos en räpytä silmiä tässä kohtaa, kaikki olisi paremmin. Elämä oli jatkuvaa varuillaan olemista, itseni ulkopuolella olemista. Tarrauduin niihin hetkiin, jotka tuntuivat hyvältä.

Elin jonkinlaisessa välitilassa, kunnes ei ollut enää kyse vain minusta. Oli pelastettava lapseni ja lähdettävä karkuun, muuten henki lähtisi.

Kun aloin vuosikymmenten jälkeen kirjoittaa kokemuksistani kirjaa, ymmärsin, miten käsittämättömän helppoa ihmisen on hylätä itsensä. Se oli minullekin helpompaa kuin lähteä siitä sopasta. Luulen, että itsensä hylkääminen on monelle naiselle tuttua, vaikka syynä olisi joku muu asia kuin huono suhde. Aletaan joustaa ja antaa periksi omista asioista, jotta saisi jotain parempaa ja olisi onnellisempi. Ja kuinka voisit olla onnellisempi, ellet ole itse siinä mukana? Sen koulun minä kävin suhteessani.”

Raakel oli tuottamassa Art Goes Kapakka -festivaaleja vuonna 1996 ja toimi myös tapahtumien mallina.
Raakel oli tuottamassa Art Goes Kapakka -festivaaleja vuonna 1996 ja toimi myös tapahtumien mallina.

Terveys

”Keho säilöö kaiken”

”Vasta nyt olen alkanut tajuta, kuinka paljon olen kantanut kehossani väkivaltaisen suhteen muistoja. Olen panssaroinut ne monella kerroksella kehossani. Terveyteni on oireillut käsittämättömillä tavoilla ilman järjellistä syytä. Kun olen saanut yhden krempan selätettyä, on tullut toinen. Kun mieli ja pää eivät hellitä, keho on antanut signaaleja. Se on säilönyt itkemätöntä itkua ja raivoamatonta raivoa.

En tiedä, millainen olisin ilman väkivaltaisen suhteen kokemusta. Se on haava, jota en oikein saa pois. Muistan edelleen, miten ex-mieheni katsoi minua ja sanoi: ’Hyi helvetti, luuletko että olisin tuollaisen kanssa, ellen rakastaisi?’

Kehoni reagoi asioihin, joita mieleni välttelee. Se on loppuelämäni läksy. On uskallettava kerros kerrokselta luopua suojamuureista. On hyväksyttävä kaikki, mikä on ollut.

Kun Nicke joutui vakavaan auto-onnettomuuteen vuonna 2007, minulla oli synkkä kausi. Olin jälleen se, joka oli tukena kaikille. Sitten tuli pudotus. Mitä jos tämä kaikki rakkaus ja onni olisi otettu minulta pois?Pakenin ahdistusta treenaamalla raivokkaasti.

Elimistöni ei kuitenkaan kestänyt sitä, vaan koko hormonitoimintani meni sekaisin. En silti kadu sitäkään vaihetta. Se tuntui silloin ihanalta ja oikealta.

Ajattelen helposti, että pitää vaan jaksaa, vaikka muut kaatuisivat. Osaan olla tosi ankara itselleni. Siitä on tietysti ollut hyötyäkin, olen saanut elämässäni paljon aikaan.

Opettelen sitä, että minun ei tarvitse piiskata itseäni aina kymppi plussaan. Kasikin on ihan hyvä, eikä kukaan muu välttämättä edes huomaa eroa lopputuloksessa.”

Italialaisella rannalla heinäkuussa 1981. Rakkaus Italiaan on vuosi vuodelta kasvanut.
Italialaisella rannalla heinäkuussa 1981. Rakkaus Italiaan on vuosi vuodelta kasvanut.

Perhe

”Kaikki vaiheet menevät ohi”

”Vaikka elämässä olisi tapahtunut mitä, sen jälkeen voi rakentua muuta. Kukaan ei ole tuomittu yhteen kohtaloon.

Pian väkivaltaisesta suhteesta erottuani tapasin Nicken. Perustimme perheen salamana. Koti oli täynnä rakkautta, voimaa ja iloa. Kun olin luullut menettäneeni mahdollisuuden perhe-elämään, sainkin suuremman lahjan kuin olin uskaltanut edes toivoa.

Kaikki vaiheet elämässä menevät ohi. Hyvät ja pahat. Myös vanhemmuuden voimattomuuden ja neuvottomuuden hetket. Olin pitkään kotona viiden lapsen kanssa, mutta kipuilin silti sitä, ehdinkö näkemään jokaisen yksilölliset tarpeet ja nauttimaan jokaisesta.

Olen kiitollinen siitä, että uskalsin olla niin monta vuotta kotona. Elämässä tapahtui kaikenlaista, ja lapset joutuivat kohtaamaan monia asioita. Ei ainakaan tarvitse ajatella, että entä jos olisin ollut enemmän läsnä. Tiedän, että olin.

En silti kuvittele olevani täydellinen. Olen mokannut, ollut vajavainen, väsynyt ja ärsyyntynyt ja tehnyt hölmöjäkin ratkaisuja. Kun neljä lasta oli yhtä aikaa murkkuiässä, olisin voinut antaa vähän enemmän siimaa.

Nyt kahden lapsen mommona on makeaa päästä nauttimaan kaikista vaiheista uudelleen. Tajuaa, kuinka henkäys se aika on. Imen jokaista hetkeä, sanaa, ilmettä ja riemua. Välillä ajattelen, miten jaksoin, kun lapsia oli viisi. Sitten tajuan, että juuri siksi: mikään ei ole niin mieletön energiapatteri kuin lasten vilpittömyys ja suoruus.”

14-vuotias Raakel lähti vuonna -80 interrailille ja palasi Mikkeliin punaisissa nahkahousuissa.
14-vuotias Raakel lähti vuonna -80 interrailille ja palasi Mikkeliin punaisissa nahkahousuissa.

Parisuhde

”Kupruilu on laatua”

”Koin megakriisin, kun koko pesue muutti pois kotoa. Olin jo kaivannut hiljaisuutta, mutta yhtäkkiä en tiennytkään mitä tehdä. Olin aivan näköalaton. Oli ollut niin selkeää, kuka olen ja mihin minua tarvitaan. Tuntui, että olen menettänyt kaiken merkityksellisen elämässäni.

Tajusin, että minun on luovuttava. Nyt näen konkreettisesti, etten silti menettänyt heitä, päinvastoin.

Nykyään rakastan sitä, kun saan olla yksin tai kahden Nicken kanssa. Meillä ei koskaan aiemmin ollut sellaista aikaa, koska suhteessamme oli heti lapsi. Olemme tavallaan itsekkäämpiä, kun voimme tulla ja mennä miten haluamme.

Elämä on kitkatonta.

Naurattaa, että nyt kun olemme molemmat vaihdevuosissa, elämään on tullut myös äyskimistä ja tiuskimista. Sellaista ei ole koskaan ennen ollut, sille ei ollut tilaakaan. Nyt onkin mahdollista päästää oma ärsytys pintaan, kun toinen on nostanut väärin spagettikattilan. Se on ihan tervetullutta kupruilua. Mikään ei silti kaadu. Se on aika laatua.

Olen aina haaveillut siitä, että istumme mummona ja pappana puiston penkillä käsi kädessä. On kauneinta maailmassa katsoa oman puolison kaarta ja ikääntymistä. Itseni kohdalla se ei ole niin helppo asia. Mieli ja keho hidastuvat,ei ole enää samanlaista ketteryyttä kuin nuorena. Siitäkin on luovuttava. Kyky luopua tuo elämään eleganssia ja kepeyttä.

Nyt on myös eri tavalla tilaa katsoa taaksepäin ja tutustua itseensä. Ehkä se tila piti tulla minulle, jotta pystyin tajuamaan taakkoja, joita kannan. Ja luopumaan myös niistä.”

Kuolema

”Kuolemaa ei pitäisi siivota pois”

”Olen onnekas, kun minulta ei ole pimitetty kuolemaa. Olen nähnyt siskoni ja isovanhempani kuolleina. Rakas isoäitini tuupertui pedatessaan sänkyä, ja olin juuri silloin paikalla.

Isäni kuolema kahdeksan vuotta sitten ei ollut levollinen hetki, vaan hän joutui lähtemään kivuliaasti. Sain olla vierellä. Se hetki oli uskomaton: kokemus siitä, että yhtäkkiä toinen ei olekaan siinä, vaikka on. Hetki oli lahja, sillä siinä oli läsnä jokin rauha ja pyhyys. En pelkää enää omaa kuolemaani, vaikka läheisten menettämistä pelkäänkin.

Minua harmittaa, että kuolema on siivottu pois yhteiskunnastamme. Se on ihan yhtä tärkeä osa kaikkea kuin syntymä. En pysty ajattelemaan, että kaikki olisi kuoleman jälkeen vain tomussa maassa. En osaa nimetä, mitä rajan toisella puolella on, mutta jotain kuitenkin.”

Raakel Lignell

Tuottaja, viulisti, kirjailija ja juontaja syntyi Mikkelissä 13.12.1966.

Hänellä on viisi aikuista lasta ja kaksi lapsenlasta aviomiehensä, näyttelijä Nicke Lignellin kanssa.

Omaelämä­kerrallinen kirja Älä sano että rakastat (Siltala), julkaistiin viime syksynä.

Vierailija

Eiköhän tätä kirjaa ole jo tarpeeksi mainostettu ja samat asiat jauhettu jo tyhjiin monessa lehdessä. Riittää jo kiitos!!

Sisältö jatkuu mainoksen alla