Varoitusviesti

Tämän lomakkeen lähetystoiminto on asetettu pois päältä.
”Tuuli riepottelee hautausmaalle paljon oksia puista. Ei ole iso työ täällä käydessä kerätä muutama risu”, Pirkko-Liisa sanoo.
”Tuuli riepottelee hautausmaalle paljon oksia puista. Ei ole iso työ täällä käydessä kerätä muutama risu”, Pirkko-Liisa sanoo.

Pirkko-Liisa Marttinen hakee rauhaa eläinten hautausmaalta Helsingin Keskuspuistosta.

Metsän ympäröimänä, kaukana kaupungin kiireistä sijaitsee erityinen hautausmaa. Kynttilät tuikkivat haudoilla ympäri vuoden, mutta joulun aikaan hautausmaalla vallitsee erityinen tunnelma, kun ihmiset saapuvat sytyttämään kynttilän edesmenneen perheenjäsenen muistoksi. Kynttilät syttyvät niin Rikulle, Arjalle, Serille, Penille kuin Misullekin – rakkaille edesmenneille lemmikeille.

HESYn ylläpitämä eläinten hautausmaa sijaitsee Helsingin Keskuspuistossa, jossa se on ollut jo vuodesta 1947. Alueelle on haudattu monenlaisia rakkaita lemmikkejä: lähes 3000 haudan joukosta löytyy kissojen ja koirien lisäksi niin siilejä, undulaatteja, hamstereita kuin etanakin. Hevosenkin voi haudata hautausmaalle, mutta vain tuhkauurnassa.

Kaksi ensimmäistä englanninvinttikoiraansa, Vallun ja Nikin, hautausmaalle haudannut Pirkko-Liisa Marttinen vierailee haudalla vähintään kaksi kertaa kuukaudessa. Joulunaika ei ole poikkeus: ensin hauta käydään putsaamassa noin viikkoa ennen, jotta aattona voi rauhassa tulla sytyttämään kynttilät ja pysähtymään hetkeksi haudan äärelle, metsän keskelle.

– Se kauhea kiire ja minuuttiaikataulu, mikä meillä monesti on, helpottaa metsässä. Se vaan jää jonnekin, kun puhdistaa hautaa ja katsoo, että se on nätti. Jollekin se rauhoittuminen voi olla vaikka juoksulenkki, mutta minulle se on tämä metsä.

Aika helpottaa

Vallu oli Pirkko-Liisan ensimmäinen koira, jonka saamiseksi oli toivottu vanhemmilta lupaa jo pitkään. Kun Pirkko-Liisa ja pieni Vallu-poika lopulta kohtasivat, se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

– Koko sydämestäni rakastuin häneen. Saatiin kulkea yhdessä 10 vuotta, kunnes pitikin jo sitten etsiä hänelle paikkaa täältä hautausmaalta.

Pirkko-Liisan äiti kertoi tyttärelleen eräänä päivänä unesta, jossa Vallu oli lähtenyt uimaan ja uponnut veden alle. Rannalla olijat olivat huutaneet koiran perään, kunnes sen pää oli ilmestynyt vedenpinnan yläpuolelle ja kaikki olivat helpottuneita siitä, että koira selviää. Pian Vallu oli kuitenkin uponnut uudestaan eikä enää noussut.

Vallun kohtaloksi koituikin suurempi koira, joka puraisi Vallua nivuseen. Vallu joutui pureman takia leikkaukseen, johon tiedettiin liittyvän riski sydämen pysähtymisestä. Lääkäri ehti leikkauksen jälkeen tulla kertomaan Pirkko-Liisalle, että kaikki oli mennyt hyvin ja Vallu pääsee kotiin. Ennen lähtöä lääkäri tuli kuitenkin takaisin.

– Olin laittamassa takkia päälle ja ihmettelin, miksi eläinlääkäri tulee halaamaan. Kävikin ilmi, että Vallun sydän ei kuitenkaan ollut kestänyt ja hän oli menehtynyt. Kaikki meni juuri niin, kuin siinä unessa.

Myöhemmin, kun eläinten hautausmaan työntekijä tuli näyttämään Vallulle varattua hautapaikkaa, ei Pirkko-Liisa meinannut uskoa silmiään. Aivan haudan edessä kasvoi suuri mänty – juuri sellainen, jonka kohdalle Pirkko-Liisan äiti oli kertonut unessa Vallun lopulta uponneen.

– Aina kun tulen käymään ja näen tämän männyn, muistan myös sen unen. Vaikka siihen liittyy surullinen muisto, saan tämän männyn näkemisestä valtavasti voimaa.

“Elämäni suuri rakkaus” – “Unohtumaton ystävämme”

Kynttilät on nyt sytytetty, lumi harjattu pois hautakiven päältä ja lumen alta paljastuneet havunoksat tuoksuvat ja vievät ajatukset jouluun. Kun ilta pimenee, kymmenet ja sadat kynttilät hehkuvat hämärässä.

– Vaikka tänne ei olisikaan haudattu omaa eläintä, suosittelen silti käymään täällä. On uskomaton tunne kävellä kynttilämeren keskellä ja katsella kauniita hautoja. On hyvä kysyä itseltään, pitääkö olla koko ajan niin kova kiire. Kyllä se kinkku ottaa uunissa sen verran aikaa, että tänne ehtii pienen lenkin tehdä. Se antaa uskomattoman paljon takaisin, Pirkko-Liisa sanoo.

Alueesta pitävät huolta vapaaehtoiset, mutta haudan omistajan on itse tuotava paikalle kivi tai muistolaatta, josta ilmenee, minkä niminen eläin paikalle on haudattu. Muistokiviin on maalattu kauniita muotokuvia ja kaiverrettu runoja, haudoille on tuotu lempileluja tai vaikkapa tuoreita porkkanoita edesmenneelle lemmikkikanille. Muistolaattojen avulla halutaan muistaa edesmennyttä eläinystävää persoonallisella tavalla.

– Eläin on perheenjäsen. Ei se ole mikään tavara, joka otetaan esille vain silloin kun sitä tarvitaan. Lemmikin pitäminen opettaa, että ei voi ajatella vain itseään vaan täytyy osata ottaa toisenkin tarpeet huomioon, Pirkko-Liisa sanoo.