Meidän Perhe
Suru ei ikinä häviä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Kuva: Shutterstock
Suru ei ikinä häviä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Kuva: Shutterstock

Joulukuisena aamuna Pauliina Flangin tytär kuoli hänen syliinsä. Nyt, vuosi myöhemmin Flang kertoo, miten surun kanssa voi elää. 

Kun Pauliina Flang, 40, otti vaikeasti vammaisen tyttärensä syliin, hän huomasi tytön olevan veltto. Puoliso Kai soitti ambulanssin. Kun tytär kouristi Flangin sylissä hän ymmärsi, että lapsi ei tule enää takaisin. 

Kahdeksanhenkisen uusperheen oli sinä päivänä tarkoitus viettää joulua yhdessä. Kun ruumisauto oli vienyt pienen ruumiin pois, perhe kävi joulusaunassa. Kaikki istuivat saunassa hiljaa. Osa itki. Flang oli tyttären syntymästä lähtien tiennyt, että joku päivä hän tulee hautaamaan oman lapsensa. 

Vuonna 2009 Pauliina ja Kai odottivat ensimmäistä yhteistä lastaan. Ultran mukaan lapsi olisi terve tyttö. Mutta kun vauva syntyi huomattiin, että hänellä on harvinainen kromosomipoikkeavuus. Lääkärit eivät osanneet sanoa, kuinka kauan lapsi eläisi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kahdeksanvuotiaana lapsi oli vuoden ikäisen vauvan kokoinen. 

Vaikeasti vammainen tytär sairastui helposti, ja tavallinen nuha saattoi viedä hänet sairaalahoitoon. Lapsi sai ravinnon mahalaukkuavanteen kautta. Kahdeksanvuotiaana lapsi oli vuoden ikäisen vauvan kokoinen. Lääkärit varoittivat vanhempia useita kertoja tyttären elämän aikana: tästä hän ei selviä. Mutta aina tytär selvisi.  

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun tytär kuoli, se tuli Flangille täysin yllättäen. Lapsen vammaisuus ja se, että kuolemaa osasi jossain vaiheessa odottaa ei tehnyt äidin surusta yhtään sen pienempää.

– Siinä oli sävyeroja, miten ulkopuoliset suhtautuivat tyttäreni kuolemaan. Joidenkin mielestä vammaisen lapsen kuolema oli eri asia, kuin terveen lapsen kuolema.

Miksi juuri me?

Jossain vaiheessa tyttären elämää Flangille tuli kaikkivoipa olo. Hän oli pystynyt suojaamaan lastansa kuolemalta monta kertaa viemällä tämän ajoissa sairaalaan saamaan hoitoa. Tytön kuoltua Flangiin iski syyllisyys: olisinko voinut tehdä jotain toisin?

Flang myös mietti, osasiko hän olla tytölle tarpeeksi hyvä äiti ja tehdä hänelle mahdollisimman hyvän elämän. Toisaalta Flang tunsi myös epäreiluutta – tunne oli tuttu tyttären vauva-ajalta.

”En usko, että jokainen saa elämässä vain sen minkä jaksaa kantaa”

– Mietin, miksi juuri meille annettiin vammainen lapsi, ja miksi juuri meidän lapsi kuoli. Toisaalta en olisi silloin enkä nyt toivonut samaa jollekin muulle perheelle. En usko siihen, että jokainen saa elämässä vain sen verran kun jaksaa kantaa. Joskus kuorma yksinkertaisesti on liian raskas, Flang pohtii.

Surun herättämistä tunteista viha oli haastavin ja ehkä myös yllättävin. Kerran kun Flang oli uimassa, hän hakkasi veden pintaa nyrkeillään. Viha saattoi purkautua myös lenkkipolulla. Flang muistaa olleensa miehensä kanssa kävelyllä, kun yhtäkkiä tunsi pakottavaa tarvetta juosta täysillä. Niinpä hän juoksi, samalla itkien ja kiroillen.

Flang ja hänen miehensä eivät olleet ainoita, jotka surivat tytön kuolemaa. Perheen viisi muuta lasta menettivät kuopuksen kuollessa pikkusiskon.

Kuoleman jälkeen arki toimi autopilotilla.

– Se on ollut vanhempana tiukinta: kun en voi ottaa surua pois ja surra lasteni puolesta.

Se, miten suru näkyi lapsissa riippui paljon lapsen iästä ja temperamentista. Flang myös huomasi, että lapset yrittivät aluksi piilottaa omia tunteitaan vanhemmiltaan suojatakseen heitä.

– Myös lapset voivat tarvita ammattiapua menetyksen jälkeen. Rikkinäisistä vanhemmista ei ole auttajiksi.

Tyttären kuoleman jälkeen Flang toimi arjessa autopilotilla. Siitäkin voisi Flangin mukaan potea syyllisyyttä, että hän ei ollut perheen muille lapsille tarpeeksi läsnä ja tukena. Hän on kuitenkin oppinut, että kaikkeen ei surun keskellä tarvitse kyetä.

Surua ei voi suorittaa

Viime syksynä Flang huomasi, että suru ei enää tullutkaan hyökyaaltona. Tuli päiviä, kun ajatuksissa oli tilaa muullekin.

Nyt kun kuolemasta on reilu vuosi, Flang on kirjoittanut kirjan. Hän kuvailee kirjaa vertaistuelliseksi ja paljaaksi kuvaukseksi omista surun tunteistaan. Kirjoittamisen lisäksi Flang on käynyt terapiassa, mutta korvaamattomaksi avuksi on kuitenkin osoittautunut vertaistuki ja ystävät.

Surua ei kannata yrittää poistaa väkisin. 

– Henkäys kerrallaan, joskus puolikaskin riittää, minulle sanottiin. 

Flang myös huomasi, että surua ei voi suorittaa. Siinä, milloin suru loppuu ei ole maaliviivaa.

Flang oppi, että surua ei kannata ajatella asiaksi, joka pitäisi poistaa omasta elämästä. Kun surua ei sulje pois, sille voi antautua. Se on haastavampaa, mutta lopulta helpottavaa.

– Elämän ei pidä olla pelkkää auringonpaistetta. Suru ja viha ovat ihan yhtä tärkeitä tunteita, kuin ilo ja rakkaus.

Tyttären kuolemasta puhutaan lasten kanssa, mutta ei väkisin. 

Kuollut tytär on läsnä perheen arjessa edelleen. Tytöstä puhutaan lasten kanssa, mutta ei väkisin. Lapset saattavat vuorollaan käpertyä sohvalle katsomaan televisiota pikkusiskonsa pienistä vaatteista tehdyn torkkupeiton alle. 

Flang päätti jo vuosia sitten, että vammaisesta lapsesta huolimatta hän haluaa elää itse hyvää elämää. Tämä ajatus kantaa edelleen.

– Annoin tyttärelleni elämästäni liki kymmenen vuotta täysipainoisesti. Olen hänelle velkaa sen, että nautin loppuelämästäni.

Sivusta seurannut

Pauliina on oikeassa. Kyllä jotkut saavat liian raskaan kuorman ja jopa menehtyvät sen alle. Mm. vastakkaiset uskonnolliset väittämät tältä osin ovat puppua.

Vierailija

Olen sitä mieltä, että se, joka sanoo, että kullekin annetaan vain niin paljon kuin jaksaa kantaa, ei tiedä todellisesta kärsimyksestä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla