ET
Poikansa synnyttyä Anna halusi keskittyä äitinä olemiseen ja lopetti kirjoittamisen kymmeneksi vuodeksi. ”Kirjoittaessani olen liian poissaoleva.”
Poikansa synnyttyä Anna halusi keskittyä äitinä olemiseen ja lopetti kirjoittamisen kymmeneksi vuodeksi. ”Kirjoittaessani olen liian poissaoleva.”

Miekkailija- ja Tuntematon mestari -elokuvien käsikirjoittaja Anna Heinämaa on kokeillut elämässään neljää ammattia. Nykyisessä työssään hän hyödyntää kaikkea kokemaansa – etenkin epäonnistumisiaan ja hankalaa äitisuhdettaan.

Äkkiseltään tuntuu, että Anna Heinämaa, 57, onnistuu kaikessa, mihin hän ryhtyy.

Nuorena tulkkina hän päätyi mielenkiintoisiin töihin ulkomaille. Esikoisromaani Iira voitti vuonna 1991 valtion kirjallisuuspalkinnon. Nelikymppisenä aloitettu miekkailu teki hänestä veteraanikalvan Suomen mestarin.

Viisikymppisenä valmistui ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus Miekkailija. Sen filmatisointi oli Suomen ehdo­­kas parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkintoon vuonna 2015.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Elämässä asiat ovat selkeitä ja suunnitelmallisia vasta peräpeilistä ihasteltuina. Anna Heinämaan elämä on ollut sarja uusia alkuja ja niitä seuranneita pettymyksiä. Siinä vaiheessa, kun tekeillä oleva on alkanut ahdistaa liikaa, Anna on aloittanut taas jotain uutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Tykkään uuden opettelusta.


Anna Heinämaan mukaan käsikirjoittajan tärkein työkalu ei ole tietokone, vaan elämänkokemus.
Anna Heinämaan mukaan käsikirjoittajan tärkein työkalu ei ole tietokone, vaan elämänkokemus.


Neuvostoliitto

Pienillä valinnoilla on suuri merkitys. Anna Heinämaa teki yhden ratkaisevista valinnoistaan 11–12-vuotiaana, kun koulussa piti valita toinen vieras kieli. Hän päätyi venäjään.

– En halunnut opiskella kieltä, jota joku kavereistani tai vuotta vanhempi isosiskoni Sara olisi osannut paremmin kuin minä.

Venäjän kielestä tuli Annan ensimmäinen ammatti. Hän jatkoi sen opiskelua Helsingin yliopistossa ja päätti lähteä syventämään kielitaitoaan lukuvuoden ajaksi Moskovaan. Siellä vierähti lopulta kuusi vuotta.

– Päätökseni eivät ole olleet loppuun asti pohdittuja, vaan aika spontaaneja.

”Venäläisessä elämässä ihmissuhteiden ruotiminen on loputonta.”

Kuuteen vuoteen mahtui opiskelun lisäksi muutaman vuoden kestänyt avioliitto ja tulkin töitä. Anna näki Neuvostoliiton viimeiset vuodet ja viihtyi hyvin. Hän tulkkasi suomalaisia kauppavaltuuskuntia ja auttoi kasinokeisari Pekka Salmea hänen Neuvostoliiton-valloituksessaan.

Paluun Suomeen ratkaisivat viimein kaksi mäyräkoiraa, sekarotuinen löytöpiski ja kissa. Neuvostoliiton levottomuuksien aikaan Suomen lähetystö antoi Moskovassa asuville suomalaisille evakuointiohjeet. Passi, hammasharja ja vaihtoalusvaatteet piti olla lähtökäskyn varalta aina mukana, ja kotieläimet olisi jätettävä. Annalla ei ollut sydäntä hylätä rakkaita lemmikkejään.

– Muistan vieläkin, kun astuin Helsingissä junasta yksi koira sylissä, kaksi hihnassa ja kissa olkapäillä.

Anna oli kirjoittanut kaksi ensimmäistä romaaniaan Moskovassa. Neuvostoliitto tarjosi arvokasta materiaalia. Anna tapasi mielenkiintoisia hahmoja neuvotteluissa, Salmen kasinoilla, balettisalilla, miehensä suvussa ja yliopistolla.

– Venäläisessä elämässä ihmissuhteiden ruotiminen on loputonta. Koko rinnakkaistalous pyörii ihmissuhteilla. Minulle se sopi, sillä olen kiinnostunut kaikenlaisista ihmisistä. Se on varmaan viipurilaisen äitini peruja.

”Äidiltäni puuttui kyky ymmärtää lapsen surua, pelkoa ja tarvitsevuutta.”

Äiti

Kymmenvuotiaana Viipurista paennut Sirkku-äiti on Annan elämän keskeinen hahmo. Anna syntyi taidekauppiasäidin ja ekonomi-isän perheeseen vuonna 1961. Elämä oli keskiluokkaista. Vaikeista asioista vaiettiin.

– Äitini oli hauska, mutta häneltä puuttui kyky ymmärtää lapsen surua, pelkoa ja tarvitsevuutta. Ne aiheuttivat hänessä hätäännystä. Minulla ei ollut lapsena lupaa eikä tilaa käsitellä tunteitani, joten ne piti piilottaa.

Tarinoiden kirjoittamisesta tuli tapa saada äidiltä huomiota. Jo kansakouluikäisenä Anna vei tarinansa äidin arvioitaviksi.

– Ehkä hän halusi minut nopeasti pois jaloistaan ja sanoi aina: ”Hienoa, tosi hyvä!” Minulle jäi tunne, että kirjoittaa minä osaan. Tätä tunnetta vahvisti myös äidinkielenopettajani Kirsti Mäkinen.

Äidiltä sai kehuja reippaudella ja suorituksilla, mutta jos oli sairas tai onneton, äiti jäi neuvottomaksi.

– Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt, että hän toisti mallia, jonka oli saanut omasta kodistaan. Hänen äitinsä ei jaksanut lohduttaa tytärtään, joka itki Viipuriin jäänyttä koiraansa. Oli suurempiakin huolia. Tämä läsnäolon puute hädän hetkellä kulki meillä sukuperintönä.

Annan aseet taistelussa sukupolvien perintöä vastaan olivat kirjoittaminen ja terapia, johon hän hakeutui Neuvostoliitosta palattuaan. Suhde äitiin lämpeni vasta oman lapsen myötä.

Anna tuli äidiksi 40-vuotiaana, vaikka oli päättänyt, ettei halua lapsia.

– Kun Akseli syntyi, minusta löytyi äitiys, josta en ollut lainkaan tietoinen. Se kokemus oli täysin vastoin käsitystä, joka minulla oli itsestäni.

Sirkusta puolestaan kuoriutui hellä ja empaattinen isoäiti, joka vaihtoi kasvatusmetodinsa lennosta.

– Äiti oli aina kehuskellut, miten hän ei mitään vaippoja vaihdellut, vaan opetti meidät potalle kymmenkuukautisina. Kun Akseli oli 2,5-vuotias, ehdotin äidille vienosti, voisimmeko pikkuhiljaa opettaa hänet potalle. Äiti vastusti: lapsihan voi saada jonkin trauman!

Annan kolmas ammatinvaihto oli äidin syytä – tai ansiota. Seitsemääkymmentä lähentelevä taidekauppias mietti luopumista kaupastaan.

– Äiti päivitteli dramaattiseen tapaansa, miten hänen elämäntyönsä valuu hukkaan, kun kukaan ei halua hänen liikkeensä jatkajaksi. Sanoin: ”Okei, minä jatkan.” Viiden romaanin jälkeen halusin tehdä jotain muuta.

Kun Annan poika Akseli aloitti miekkailun, Anna innostui lajista itsekin. ”Ryhdyin myös Aksulle osittaiseksi kotiopettajaksi, että hän saattoi harrastaa täysillä.”

Miekkailija

Annan isä oli maajoukkuetason käsipalloilija, ja Anna halusi tartuttaa liikuntakipinän myös poikaansa. Hän talutti Akselin viisivuotiaana miekkailusalille.

– Aksu on kymmenvuotiaasta alkaen tähdännyt lajin huipulle.

Anna vietti miekkailusalilla niin paljon aikaa, että alkoi miekkailla itsekin. Kun Akseli aloitti urheilupainotteisen yläasteen, Anna päätti opettaa osan aineista itse, jotta he saattoivat käydä harjoittelemassa Viipurin ja Pietarin miekkailukouluissa.

– Urheilupainotteisella yläasteella sai olla pois, kunhan opetus korvattiin kotiopetuksella.

Anna opiskeli peruskoulun asiat oppikirjoista niin hyvin, että pystyi selittämään ne vapaamuotoisesti pojalleen.

– Sitten keskustelimme. Meillä oli hulvattoman hauskaa opiskellessamme. Minäkin opin vihdoin kovalenttisen ja ionisidoksen eron, jota en koskaan tajunnut kouluaikanani.

Miekkailu on myös yksi todiste Annan sitkeydestä. Hän ei luovuta helpolla.

– Aika monelta aikuisena aloittavalta miekkailu jää alkeisiin. Olin kuitenkin sen verran jääräpäinen, että olen nyt naisten veteraanikalvan hallitseva Suomen mestari ja aika ylpeä siitä.

”Menen kirjoittaessani aina hitaasti kohti oivallusta. Prosessi muistuttaa psykoterapiaa”, Anna Heinämaa sanoo.

Vielä yksi ammatti

Äidin taidekaupan jatkaminen osoittautui raskaaksi päätökseksi. Anna oli tehnyt kuvataidetta itsekin ja ala kiinnosti häntä, mutta toisin kuin äitinsä, hän ei ollut luontainen kauppias.

– En osannut kehua retostaa tauluja niin kuin hän. Asiakkaat tulkitsivat pidättyvämmät myyntipuheeni niin, että tauluissa täytyi olla jokin vika. Myynti väheni.

Anna muutti myymälän galleriaksi ja perusti sen oheen taidekehystämön. Lopulta oli pakko myöntää, että sekään yhtälö ei toiminut.

– Tuntui kuin olisin yrittänyt tehdä pensaasta puuta. Olen sisukas, mutta toisaalta voin jämähtää ahdistukseen ja masennukseen.

Kymmenessä vuodessa masennus ja näköalattomuus veivät voiton alkuinnostuksesta ja uuden opettelusta. Anna jäi sairauslomalle, aloitti terapian uudelleen ja ryhtyi pohtimaan viisikymppiselle tyypillistä kysymystä: onko tämä elämää, jota haluan elää?

”Tartuin puhelimeen ja aloin soitella tuotantoyhtiöitä läpi.”

Terapiassa hän tajusi luopuneensa suurimmasta intohimostaan kirjoittamisesta. Hän mietti, miten voisi alkaa taas kirjoittaa ja miten tavoittaisi suuren yleisön.

– Olen aina ajatellut, että hyvä taide on massojen taidetta. En jaksa mitään outoa ja vaikeata, josta ei oivalla mitään.

Kun Annan silmiin osui ilmoitus Tampereen AMK:n ja Salfordin yliopiston käsikirjoittajakoulutuksesta, hän tajusi, että sinne hän haluaa.

– Elokuva ja televisio ovat juuri oikeita välineilä suuren yleisön tavoittamiseen.

Moni opiskelijoista suhtautui harjoitustöihin pakkopullana, mutta Anna asetti riman korkealle. Hän halusi tehdä pitkän elokuvan käsikirjoituksen, joka menee tuotantoon.

Aiheeksi valikoitui tarina, johon Anna sai virikkeen muutama vuosi aiemmin virolaisella miekkailusalilla.

Kun käsikirjoitus oli valmis, alkoi toinen ponnistus. Anna oli viisikymppinen nainen, elokuvaväelle tuiki tuntematon. Hänen piti vakuuttaa alan portinvartijat siitä, että hänen neuvostovirolaisesta miekkailijasta kertovasta käsikirjoituksestaan kannattaisi kannattaisi tehdä elokuva.

– Äiti rohkaisi minua: ”Kyllä sinä sen verran osaat myydä.” Tartuin puhelimeen ja aloin soitella tuotantoyhtiöitä läpi. Ja niin kaupat syntyivät.

Äiti ei ehtinyt vuonna 2015 valmistunutta elokuvaa enää nähdä, sillä hän kuoli 2013.


Raskaita tarinoita

Annalla on viha-rakkaussuhde kirjoittamiseen. Jokaisen kirjoitushankkeen alkua varjostavat epävarmuus ja uskonpuute.

– Luova työ alkaa aina nollasta ja tunteesta, että apua, en osaa.

Käsikirjoittaja epäilee koko prosessin ajan, kantaako tarina ja sisältyykö siihen oivallus, jonka takia se kannattaa tehdä. Suomessa moni ajattelee vieläkin, että hyvä ohjaaja tekee vetävää draamaa heikommastakin käsikirjoituksesta.

– Meillä ei tajuta, miten kaukana hyvä idea on hyvästä tarinasta. Paraskaan sinfoniaorkesteri ei pelasta huonoa sävellystä. Elokuvissa ja televisio-sarjoissa se sävellys on käsikirjoitus. Tanskalaiset Vallan linnake tai Huuto pimeydestä ovat niin hyviä tv-sarjoja juuri siitä syystä, että niiden käsikirjoitukset ovat niin hyviä.

Hyvään käsikirjoitukseen vaaditaan Annan mielestä tuhottomasti työtä ja ”Jumalan kosketus”. Sillä hän tarkoittaa hetkeä, jona kirjoittaja ja myöhemmin katsoja oivaltaa, että ahaa, tästä tässä olikin kysymys.

– Oivalluksen tavoittaminen on hidas prosessi. Se tulee usein vasta siinä vaiheessa, kun on jo valmis luovuttamaan. Oivalluksen myötä palaset loksahtavat paikoilleen.

”Kirjoittaja kirjoittaa aina viime kädessä omista haavoistaan ja oivalluksistaan.”

Annan käsikirjoittama ja Klaus Härön ohjaama Tuntematon mestari , jonka ensi-ilta oli tammikuussa, tulee lähelle Annan henkilöhistoriaa. Hän on hyödyntänyt käsikirjoituksessa hankalaa äitisuhdettaan ja kokemuksiaan taidekauppiaana.

– Kirjoittaja kirjoittaa aina viime kädessä omista haavoistaan ja oivalluksistaan. Äidin kuolema jätti minuun suuren aukon, ja olen pystynyt suremaan ja muistelemaan häntä vasta viime aikoina. Huomaan toistavani hänen liikkeitään ja ilmaisujaan. Kaikki rakas äidissä onkin yhtäkkiä minussa.

Yksi Annan keski-iän oivalluksista on ollut se, että epäonnistuminen voi olla arvokkaampaa kuin onnistuminen.

– Epäonnistuminen sellaisessa, jonka varaan laskee onnellisuutensa tai elämänsä merkityksen, voi antaa rauhan. Pettymykseni ovat kääntyneet siunaukseksi. Onneksi en saanut, mitä halusin.

Anna Heinämaa

Syntynyt 1961 Helsingissä, jossa asuu edelleen.

Työ Käsikirjoittaja. Aiemmat ammatit ovat olleet venäjän kielen tulkki, kirjailija, kuvataiteilija ja taidekauppias.

Perhe Puoliso ja 17-vuotias poika.

Harrastukset Miekkailu, kuvataide ja Venäjä.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoittessta menaiset.fi/et.

L

Mahtava juttu, kiitos tästä!

Hieno viisaus tuossa viimeisessä kappaleessa:  "Epäonnistuminen sellaisessa, jonka varaan laskee onnellisuutensa tai elämänsä merkityksen, voi antaa rauhan."

Sisältö jatkuu mainoksen alla