Kuvat
Pelle T. Nilsson
Otto itse on päättänyt olla perustamatta perhettä. ”Lapsuuteni muokkasi minusta sellaisen, että totuin olemaan yksin ja viihtymään omissa ajatuksissani.”
Otto itse on päättänyt olla perustamatta perhettä. ”Lapsuuteni muokkasi minusta sellaisen, että totuin olemaan yksin ja viihtymään omissa ajatuksissani.”

Otto Gabrielssonin isä, Jörn Donner, tunnusti aviottoman lapsensa vasta, kun Otto oli 10-vuotias. Pitkälle aikuisuuteen Otto kaipasi isältään lämpöä, jota ei koskaan saanut. – Olin isälleni ikuisesti poikkeus, häiriötila.

Poika on noin kymmenvuotias, pieni, herkkä ja hentorakenteinen. Päivä on erityinen, sillä pojan isä on tullut vierailulle. Sydämessään poika vain toivoo isän pitävän häntä kädestä, mutta sellaista ei tapahdu tässä hetkessä eikä koskaan myöhemmin heidän elämässään.

Isä on kirjailija Jörn Donner ja poika tämän avioton lapsi Otto Gabrielsson.

– Lapsuudessani oli aina läsnä suru ja tunne, että isäni suhtautui minuun varauksella. En koskaan tuntenut, että hänen luonaan minut olisi otettu vastaan avoimin sylin. Hänen vaimostaan välittyi samanlainen asenne. Olin heille ikuisesti poikkeus, häiriötila. Lapsena oli vaikea käsittää, että isäni oli sellainen laajemmassakin perspektiivissä. Silloin mietin vain, että minussa on vikaa ja miksi minua ei haluta tänne, Otto, 38, kertoo nyt varhaisista muistoistaan isänsä luona.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vuosien mittaan kohtaamisia järjestyi lisää, yhteensä ne voi laskea ehkä kymmenissä, ja joidenkin väliin mahtui useita vuosia. Oton kokemuksen mukaan jokaisesta tapaamisesta puuttuivat lämpö ja läheisyys. Tilalla oli ylitsepääsemätön etäisyys ja Otolla tunne kelvottomuudestaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oton itsesyytökset alkoivat väistyä vasta vuonna 2013, kun hän luki isänsä elämäkertateosta Mammutti. Siinä Jörn Donner tiivistää isän ja pojan välisen suhteen pariksi virkkeeksi kutsumalla Ottoa sekä samana vuonna syntynyttä aviotonta tytärtään erehdyksiksi, vahingoiksi. Ehkä syy ylenkatsomiseen olikin isän asenteessa, ei pojan huonommuudessa?

Aluksi Otto oli pois tolaltaan, maahan lyöty. Sitten alkoi pitkä omakuvan uudelleen rakentaminen. Se huipentuu nyt julkaistavaan teokseen Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle, joka on Oton esikoiskirja ja hänen julkiset jäähyväisensä Jörn Donnerille.

”Olisin todellakin tarvinnut isää, joskaan en välttämättä juuri sinua.”

”Omaa lapsuuttani leimasivat jatkuva turvattomuus ja vuoteenkastelu. Olisinko pelännyt vähemmän, jos olisit ollut läsnä? Tiedän tunteneeni oloni jollakin kumman tavalla turvallisemmaksi, kun pelasimme lautapasianssia peiton päällä. Se oli ainoa kerta, kun sain kokea yhtä aikaa äidin ja isän läsnäolon – hieman humalaisen läsnäolon, mutta silti lämpimän.”

Salaisuudeksi eliitin keskelle

Otto kirjoitti Rikkaruohon päästäkseen takaisin jaloilleen. ”Sain lopulta tehtyä irtiottoni. Minun puolestani olen nyt maalissa.”
Otto kirjoitti Rikkaruohon päästäkseen takaisin jaloilleen. ”Sain lopulta tehtyä irtiottoni. Minun puolestani olen nyt maalissa.”

Oton syntymän aikaan vuonna 1981 Jörn Donner oli naimisissa Ruotsin vauraimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin naisiin kuuluneen Jeanette Bonnierin kanssa. Samana vuonna oli syntynyt myös tytär Susanna suhteesta Meri Vennamon kanssa. Oton äiti, nyt 76-vuotias elokuvatuottaja Lisbet Gabrielsson, oli jo kahden lapsen yh-vanhempi, ja Jörn tämän esimies Ruotsin elokuvainstituutissa.

” Pystyn viimein päästämään irti myös vaikeista tunteistani, vähän kuin heittäisi painavan lastin pois selästä.”

Ainakin paperilla Donner-Bonnier-avioliitto jatkui vielä seitsemän vuotta ulkopuolisten lasten syntymien jälkeen. Oton mukaan hänen äitinsä oli luvannut salata pojan syntymän, ja Jörn tunnusti isyytensä vasta pojan ollessa kymmenvuotias. Näin hän muistelee kirjassaan:

”Vastapalveluksena siitä, että allekirjoitit kymmenen vuotta syntymäni jälkeen paperin, jossa tunnustit olevasi isäni, äiti joutui allekirjoittamaan toisen laatimasi asiakirjan. Hän sitoutui olemaan vaatimatta sinulta elatusmaksuja. --- Siksi olen ollut halvin lapsesi.”

Donnerilla on lisäksi neljä muuta lasta: 50-luvulla syntyneet Johan ja Jakob ensimmäisestä avioliitosta Inga-Britt Wiikin kanssa sekä Daniel ja Rafael liitosta Bitte Westerlundin kanssa. Otto tunnustaa suoraan tunteneensa katkeruutta ja veljeskateutta varsinkin kahta nuorimpaa veljeään kohtaan, joiden hän kokee saaneen isältään huomiota, hyväksynnän sekä suurimman siivun perinnöstä. Veljiinsä hän toivoo säilyttävänsä yhteyden jatkossakin, eikä suorasukainen kirja ole tarkoitettu loukkaamaan heitä.

Isäänsä hän kyllä arvostelee arkailematta.

– Olen aika helpottunut nyt, kun kirja on valmis ja voin vain päästää sen eteenpäin. Sen mukana pystyn viimein päästämään irti myös vaikeista tunteistani, vähän kuin heittäisi painavan lastin pois selästä. Itse kirjoittaminen oli helppoa mutta aihe ei: olen itkenyt ihan valtavasti ja nauranutkin paljon, Otto sanoo.

– Halusin olla rehellinen ja aito enkä kätkeä tai kaunistella mitään kokemaani. Kirja on rehellinen kuvaus suhteestamme, mutta avaan myös sitä, kuka minä olen.

”Miten sinusta saattoi tulla isäni, isä? Olet paskakasa.”

Tänään Otto on valinnut Tukholmassa kuvauspaikakseen juuri Filmhusetin, eikä vahingossa. Otto on nähnyt siellä isänsä elokuvia, kuunnellut tämän esitelmiä ja yleisötilaisuuksia. Eräänä kertana hän pyysi itselleen isänsä uusinta kirjaa. Kustantajan edustaja kehotti ostamaan sen.

”On myös kyse siitä, kuinka paljon voi sietää ja niellä ilkeyksiä.”

– Monilla on varmasti erilainen käsitys Jörnistä kuin minulla. Varsinkin kulttuuritoimittajat Ruotsissa ihailevat häntä ja tuntuvat nostaneen hänet jalustalle. Minä taas kyseenalaistan hänen nerokkuutensa. Minusta hänen ansiolistansa takaa löytyy vähän koominenkin hahmo, Otto sanoo verkkaiseen rytmiinsä. Lauseiden välissä on pitkiä hiljaisia taukoja.

– On myös kyse siitä, kuinka paljon voi sietää ja niellä ilkeyksiä. Kirjani tarkoitus ei ole shokeerata. Hänen il­keän puolensa analysointi on osa minun jäähyväis­proses­siani.

Varhaisteinivuosinaan Otto vietti joka kesä Donnereiden luona Bromarvissa noin viikon. Viimeisen kerran hän kävi siellä vuonna 2007. Noista Suomen merenrantakesistä hän ikävöi poikien kalaretkiä ja vanhaa soutu­venettä, jonka Donner oli aikoinaan saanut Bonniereilta. Oton mielestä vene joutaisi nyt palata Ruotsiin hänen perintönään.

– Olen valmis vaikka soutamaan sen tänne! hän nauraa vähän jo uhmakkuutta äänessään.

”…kun olin lapsena palannut Suomesta, olin kuvaillut siellä viettämääni aikaa ’hiilikaivokseksi’. Kanssasi oli sietämätöntä olla. Kuljeskelit maalla jatkuvasti ympäriinsä pahantuulisen ja tuiman näköisenä. --- Pelkäsin sinua koko ajan ja inhosin vaimosi antamia askareita.”

Otto muistelee, että hänen, äidin ja Jörnin viimeinen tapaaminen kolmistaan jäi vuoteen 2006 ja lounaaseen, jota sävytti vaivautunut tunnelma. Otto istui pöytään kankkuspäissään, riidanhaluisena mutta uskaltamatta oikeasti haastaa isäänsä. Niin kohtaamiset usein päättyivät: Oton pelonsekaiseen ahdistukseen ja sitten pettymyksen kyyneliin, kun isä oli lähtenyt.

”Aina sama tunne. Kuin olisi menettänyt jotakin. Kuin olisi menettänyt isänsä – joka ikinen kerta. Toisaalta: kuinka voi menettää jotakin mitä ei ole koskaan ollutkaan?”

– Jörnissä oli täysin välinpitämätön ja epäkunnioittava puoli, joka vain kasvoi hänen vanhetessaan. Iän mukana hänen happamuudestaan tuli entistä ilkeämpää. Sen sai todistaa myös siskoni, Otto kertoo.

Sisko Susanna menehtyi vuonna 2017. Jörn Donner ei osallistunut tämän hautajaisiin.

Perinnöksi ropoja ja pari stereotypiaa

Nyt Filmhusetin kahvilassa, aurinkoisena kevätpäivänä, Otto Gabrielsson on aika lähellä ihannetilaansa, täydellistä tekemättömyyttä. Hän viihtyy hiljaisuudessa, horrostilassa.

– Olen patalaiska ihminen ja nautin joutilaisuudesta sekä yksinkertaisuudesta. Voisin vain istua kahvikupin ääressä ja katsella lintuja, Otto hykertelee tyytyväisenä.

– Muistelen äidin sanoneen, että Jörnkin tykkäsi vain tuijotella ympärilleen ja seurailla lintuja.

Oton käsityksen mukaan Jörn kävi Lisbetin luona nimenomaan lataamassa akkujaan ja hengähtämässä hektisestä arjestaan ja velvollisuuksistaan eliitin keskellä. Muistikuva piirtää ristiriidan sen työteliäisyyttä korostavan viestin kanssa, jota Donner tapasi yleisesti itsestään jakaa. Hän mieluusti painotti aikaansaannoksiaan ja patisti myös Ottoa töihin. Otto opiskelee nykyään psykologiksi Tukholman Karoliinisessa instituutissa.

Miehiä yhdistää myös rakkaus kirjoittamiseen, elokuviin sekä juoksemiseen.

– En ole mikään maailman paras juoksija, mutta juoksen kuin suomalaiset, sillä tapaa työntämällä itseäni eteenpäin. Minä myös juon kuin suomalainen eli kun otan, otan paljon, Otto innostuu kuvailemaan.

– Mutta äh, mitä stereotypioita, pahoittelut! Tunnustan kyllä mieluusti suomalaisen puoleni ja tunnen, että se on myös minun maani. Suomessa vierailu ei vain ole tuntunut kovin helpolta tähän saakka, mutta ehkä jatkossa…

”En enää tuntenut vihaa hänen hautajaisissaan.”

Fiiliksen muutoksella Otto viittaa isänsä tammikuiseen kuolemaan. Hän osallistui Donnerin hautajaisiin ja muistotilaisuuteen muun perheen kanssa.

– Yllätyin, miten henkisesti vahvaksi tunsin itseni siellä. Olen tyytyväinen, että rohkenin lopulta osallistua. Vaikka viime vuosina olen käsitellyt paljon vihantunteita, en enää tuntenut vihaa hänen hautajaisissaan, Otto sanoo.

– Tai no, yhdessä kohtaa muistotilaisuutta kyllä. Kun eräs toimittaja puheessaan kehui Jörnin aina kohdelleen kaikkia ihmisiä yhdenveroisesti, niskakarvani nousivat pystyyn. Mietin, miten joku voi sanoa hänestä noin?

”En ole päässyt ajatuksesta, että vielä jonakin päivänä syleilet minua. On kestänyt pitkään käsittää, ettei niin tule koskaan tapahtumaan. Ajan myötä sydämeni on kovettunut ja lujittunut. Nyt se on täysin kypsä ymmärtämään, ettet koskaan osoita sille rakkautta.”

Otto kertoo Donnerin perinnönjaon olevan vielä kesken. Hautajaisia seuranneena päivänä Helsingissä hän osallistui muun perheen kanssa Bitten luona järjestettyyn testamentinlukuun.

– Minulla oli unelma, että Jörn olisi yllättäen päättänyt osoittaa lempeyttä kuolemansa jälkeen ja tehnyt kuten Bergman aikoinaan, jakanut kaikille jotakin, Otto aloittaa.

– Mutta mikään ei muuttunut: minä saan pienimmän mahdollisen murun ja muut lapset maksimin. Nuorimmat Rafael ja Daniel saavat enemmistöosuuden yrityksestä. Näin se nyt vain on.

Näkymätön lapsi saa viimeisen sanan

Otto kertoo vanhempiensa valinneen yhdessä hänen nimensä isoisiensä mukaan. Otto Gabrielsson oli  smoolantilainen talonpoika ja Otto Donner suomalainen aristokraatti.
Otto kertoo vanhempiensa valinneen yhdessä hänen nimensä isoisiensä mukaan. Otto Gabrielsson oli smoolantilainen talonpoika ja Otto Donner suomalainen aristokraatti.

”Mutta kuinka oppia isältä, joka on hylännyt eikä päästä lähelleen?”

”Eikö olisi ollut parempi, jos olisit ollut tuntematon isä, okänd fader, ja olisin säästynyt kokonaan realistiselta, ynseän ruskealta vivahteeltasi elämässäni?”

Jörn Donnerin eläessä Otto kirjoitti tälle useita kirjeitä. Niissä hän yritti lähestyä ja lähentyä isänsä kanssa, kertoa itsestään, luoda yhteyttä. Osaan hän ei saanut vastausta, osaan pari lausetta. Oton nyt ilmestynyttä kirjaa Donner ei koskaan ehtinyt saada, mutta tiesi kyllä projektista ja hämmästeli sitä julkisuudessa. Otto on miettinyt tätä paljon.

”On myös tärkeää, että hänen näkymätön lapsensa sai viimeisen sanan.”

– Ehkä parempi näin. Kirjassani on paljon sellaista, joka olisi tehnyt hänet surulliseksi, vihaiseksi tai apeaksi, mutta ei olisi muuttanut hänen suhtautumistaan suuntaan eikä toiseen. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että hän tiesi kirjasta. Hän oli varmasti utelias ja olisi lukenut sen, Otto pohtii.

– On myös tärkeää, että hänen näkymätön lapsensa sai viimeisen sanan.

Yksi Rikkaruohon koskettavimmista ajatuksista on Oton toive, ettei hän olisikaan koskaan tuntenut isäänsä.

– Ehkä niin olisi voinut olla parempi. Yhtä lailla isäni olisi voinut olla vaikkapa filippiiniläinen riisinviljelijä, jota en olisi päässyt tapaamaan. Silloin olisin voinut keksiä hänestä mielikuvituksissani kauniimman kuvan. Tai olisihan sekin voinut olla helvettiä mutta ainakin toisenlaista, Otto miettii nyt.

– Isäni oli kopea ja välinpitämätön eikä koskaan päästänyt minua lähelleen. Ihmiselle ei ole hyvä kasvualusta olla niin torjuttu.

Otto kuvailee varttuneensa passiiviseksi, hauraaksi, hiljaiseksi ja herkäksi. Hän on päättänyt itse olla perustamatta perhettä.

– Lapsuuteni muokkasi minusta sellaisen, että totuin olemaan yksin ja viihtymään omissa ajatuksissani. Jollekin sosiaalisemmassa yhteisössä kasvaneelle se voisi olla vaikeampaa.

Otolle isäsuhteeseen on aina liittynyt paljon kaunaa ja katkeruutta. Nyt uutta on tunne, että hän on viimein päässyt niistä eroon.

– Kirja oli minun tapani käsitellä vaikeat muistot ja kokemukset ja siten myös antaa isälle anteeksi. Minun puolestani olen nyt maalissa. On aika siirtyä ankeudesta kohti uutta.

”Huomenna, isä, jätän sinut. --- Suhteemme, joka ei ole koskaan ollut suhde, on lopullisesti ohitse. Se on kenties suurin lahja, jonka voin sinulle antaa – vapauden päästä minusta lopullisesti.”

”Saan takaisin oman ääneni, ja minulla on jälleen oikeus tulkita omaa elämääni. En ole mikään erehdys, isä.”

Lainaukset ovat Otto Gabrielssonin kirjasta Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle (Vildhavre. Sista brevet till pappa, Schildts&Söderströms).

Otto Gabrielsson

Syntyi 22.12.1981, opiskelee psykologiksi Tukholmassa.

Isä Jörn Donner, äiti elokuvatuottaja Lisbet Gabrielsson.

Ihailee venäläistä kaunokirjallisuutta. Harrastaa juoksemista, kuvaa itseään veltoksi romantikoksi.

Viljeli aiemmin sukutilaansa ja toimi paikallispolitiikassa.

Teos Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle (Vildhavre. Sista brevet till pappa, S&S) ilmestyi 6.5.

Vierailija

Hyvä, että on kirjoittanut kokemuksistaan isän hylkäämänä! Ja hyvä, ettei ainakaan näytä Donnerilta, on varmaan äitinsä piirteet. Komea mies!

Vierailija

Mahtavaa, että tuot tunteesi esiin. Niihin sinulla on täysi oikeus. Me synnymme aina rakkaudesta, enkä tällä tarkoita epäonnistuneita lihallisia vanhempiamme. Olet suuren rakkauden lapsi. Se rakkaus ei ole ihmistenvälistä, vaan jotain suurempaa. Sinä tulet sen rakkauden vielä tuntemaan. Sinulla ei ole mitään hätää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla