Varoitusviesti

Tämän lomakkeen lähetystoiminto on asetettu pois päältä.
Eläkeläinen Maj Aldén haluaa kuoltuaan luonnonkukkia arkulleen.
Eläkeläinen Maj Aldén haluaa kuoltuaan luonnonkukkia arkulleen.

Toiset meistä ovat miettineet jo valmiiksi, millaiset hautajaiset haluavat. Niissä saatetaan kuunnella Juha Tapiota ja ottaa hömpsyt portviiniä.

Eläkeläinen Maj Aldén, 69: Farkut, luonnonkukkia ja Rod Stewart

”Kun kuolen, haluan mäntyarkun ja sen päälle luonnonkukkia. Minut on puettava farkkuihin ja paitapuseroon – olen aina ollut farkkutyttöjä. Jalkoihini tahdon sandaalit tai nilkkurit. Eikä mitään virsiä, vaan mieluummin vaikkapa Rod Stewartin musiikkia.

Minut tulee tuhkata. Uurna on puinen ja se lasketaan perheeni sukuhautaan Helsingin Malmilla. Hautakivessä on jo nimenikin valmiina. Vain kuolinpäiväni enää puuttuu.

Olen miettinyt kaiken valmiiksi. Päätin tehdä hautajaistestamentin sen jälkeen, kun mieheni Tapsa kolme vuotta sitten kuoli syöpään. Olen sukuni viimeinen: äitini ja isäni ovat kuolleet eikä minulla ole lapsia. Tapsan lapset hänen edellisestä liitostaan perivät minut. He saavat myös järjestää hautajaiseni, ja halusin helpottaa heidän taakkaansa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Olen elänyt itseni näköisen elämän, haluan myös itseni näköiset hautajaiset.”

Hautajaistestamentti oli helppo tehdä tutussa hautaustoimistossa, samassa, joka hoiti myös isäni ja mieheni hautajaiset. Se on ihan yhtä virallinen asiakirja kuin mikä tahansa muukin testamentti, eikä sen tekeminen maksanut mitään. Sitä säilytetään toimistossa odottamassa kuolemaani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olisin voinut jopa maksaa hautajaiseni valmiiksi, mutta ne saa kyllä sitten hoidettua perinnöstäni. En halua mitään komeaa. Olen järjestänyt kolmet hautajaiset ja tiedän, että pienetkin sellaiset muistojuhlineen maksavat helposti kymppitonnin.

Tapsan lapset saavat päättää, pidetäänkö minulle lainkaan muistotilaisuutta vai riittääkö pelkkä siunaus, jonka haluan toimitettavan mahdollisimman maallisin menoin. Kuulun kirkkoon, mutta liityin siihen aikoinani vain kirkkohäät halunneen mieheni mieliksi.

En usko, että istun pilven päällä katselemassa hautajaisiani. Ajattelen, että kun kuolemme, lakkaamme vain olemasta. Silti hautajaisillani on minulle väliä. Olen elänyt itseni näköisen elämän, haluan myös itseni näköiset hautajaiset.

Olen aina ollut tarkka tyylistäni. Kermakakulta näyttävä arkku olisi minulle kauhistus. Muistan, kun jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth kuoli ja katselin hautajaisia televisiosta. Niissä leski laski arkulle vain kaksi tulipunaista ruusua, leskenruusut. Ele teki minuun vaikutuksen tyylikkyydellään. Kun mieheni kuoli, hyvästelin hänet yhtä elegantisti kahdella ruusulla.

Kuoleman ajatteleminen ei tunnu pelottavalta. Ehkä se johtuu siitä, että olen terve ja hyväkuntoinen. Ensi kertaa puhuimme mieheni kanssa hautajaistoiveistamme jo joskus alle viisikymppisinä ja laitoimme asioita ylös paperillekin. Matkustelimme paljon ja ajattelimme, että jos jotakin tapahtuu, hänen poikansa tietävät, mitä tehdä. Lisäksi Tapsa kysyi isältäni naimisiin mennessämme, saako hänkin aikanaan tulla sukuhautaamme. Hän menikin sinne ennen minua.

Tapsan sairastuttua emme puhuneet järjestelyistä enää kertaakaan. En halunnut ottaa asiaa puheeksi, kun hänkään ei ottanut. Mutta uskon, että sain hänelle sellaiset hautajaiset kuin hän olisi halunnut.

Kun olen puhunut ystävättärilleni hautajaistestamentistani, moni on kavahtanut aihetta. Ehkä minulla on mutkattomampi suhde kuolemaan kuin monella muulla. Minulta onkin kuollut paljon läheisiä, ja tuntuu, että olen juossut hautajaisissa koko ikäni. Äidin kuolema oli pahin. Olin vasta 23-vuotias ja vielä hänessä kovin kiinni.

Tapsa meni kahdessa kuukaudessa saatuaan diagnoosin. Aluksi aamuisin tuntui, ettei minulla ole enää yhtään syytä nousta vuoteesta. Sitten luin jostakin lauseen: Älä murehdi sitä, mitä sinulla ei enää ole, vaan iloitse siitä, mitä sinulla on yhä. Aloin tehdä töitä toipumisen eteen ja vuodessa olin päässyt pahimmasta yli. Surullinen saa olla, mutta siihen ei pidä jäädä.

Toivoisin, etteivät omat hautajaiseni olisi surujuhla. Se on kirjattu hautajaistestamenttiinikin: Iloitkaa, naurakaa te, jotka jäätte jälkeeni. Eläkää! Lähden täältä rikkaana naisena. Olen saanut elämältä kaiken – enemmänkin!”

 

Hautaustoimistoyrittäjä Antti Riihimäki kertoo, että tuhkaaminen yleistyy: pääkaupunkiseudulla jo 80 prosenttia vainajista tuhkataan. Kuvan arkut ovat pienoismalleja.

 

Hautaustoimistoyrittäjä Antti Riihimäki, 34. Iloiset läksiäiset

”Haluaisin, että omat hautajaiseni olisivat surujuhlan sijasta läksiäiset, joissa minut potkaistaan kohti tuntematonta ja toivotetaan hyvää reissua. Juhlat järjestettäisiin minulle rakkaassa paikassa, vaikkapa mökkini pihalla. Olisi hyvää ruokaa, hiukan viiniä, naurua, muistelua ja musiikkia. Vähän lapsenomaisesti ajattelen tietysti itse istuvani jossakin näkymättömissä katselemassa ilonpitoa.

Kuolemasta puhuminen on vaikeaa, eikä moni saa koskaan kerrottua omaisille hautajaistoiveistaan. Omien hautajaisten suunnitteleminen voi kuitenkin tuoda mielenrauhaa. Maailmasta voi lähteä keveämmin mielin, kun tietää kaiken olevan hoidossa.

”Maailmasta voi lähteä keveämmin mielin, kun tietää kaiken olevan hoidossa.”

Omien hautajaistoiveiden kirjaaminen on ollut toki aina mahdollista hautaustoimistoissa, mutta viime vuosina hautajaiset on voinut suunnitella ennakkoon myös netissä. Meidänkin toimistomme lanseerasi verkkopalvelun kolme kuukautta sitten. Arkku, uurna, vaatteet, kukat, ruoka, musiikki – kaikki on mahdollista miettiä valmiiksi aina pöytäliinojen väriä myöten. Ja sen saa tehdä omassa rauhassa kotona silloin kun itselle sopii. Lomake lähetetään sähköisesti meille ja vastaamme suunnitelmaan kahdessa päivässä tarjouksella.

Uskon, että omien hautajaisten suunnittelu on kasvava trendi. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa 900 000 ihmistä on ostanut hautajaisensa ennakkoon. Eikä tarvitse olla vanha tai kuolemansairas tehdäkseen hautajaistestamentin. Ihmiset matkustelevat paljon ja voivat välillä asuakin ulkomailla. Hautajaisjärjestelyjään voi joutua miettimään ihan vakuutustenkin takia.

Oman kuoleman ajatteleminen voi olla helpompaakin silloin, kun on vielä nuori ja terve. Kun menin hoivakotiin kertomaan hautajaistestamenteista, puolet porukasta häipyi paikalta. Että kiitos vain, mutta olemme kyllä vielä elossa!

Hautajaisten ennakkosuunnitelmien yleistyminen kertoo tästä ajasta. Etenkin suurissa kaupungeissa elämä on hektistä ja ihmiset kiireisiä. Omaisia ei haluta kuormittaa hautajaisjärjestelyillä. Varmasti ilmiö kertoo myös individualismin lisääntymisestä: ihmiset haluavat olla yksilöllisiä myös kuollessaan. Maallistuminenkin vaikuttaa: kun ei kuuluta kirkkoon eikä ole enää yhtenäistä kaavaa, jota noudattaa, syntyy uusia, persoonallisia tapoja. Hautajaisethan voivat olla nykyään vaikka vainajan suosikkiyhtyeen keikka.

Ennakkosuunnitelma voi helpottaa omaisia. He voivat keskittyä itse suremiseen ja antaa toimiston hoitaa kaiken valmiin suunnitelman mukaan. Toisinaan omaisilla saattaa myös olla eriäviä näkemyksiä siitä, kuinka hautajaiset tulisi järjestää. Järjestelyistä ei tarvitse kiistellä, kun toiveista on mustaa valkoisella.

Joskus tuntuu, että hautajaisten arvostus laskenut. Niistä on tullut välttämätön paha, joka halutaan hoitaa nopeasti pois alta, jotta omaiset pääsevät jatkamaan taas elämäänsä. Ennen etenkin maaseudulla hautajaiset olivat suuria juhlia, jonne tuli koko kylä. Nykyään valtaosa hautajaisista vietetään pienimuotoisesti lähiomaisten kesken. Se on vähän harmi, sillä hautajaiset voisivat olla omaisille ainutkertainen tilaisuus tavata vainajan ystäväpiiri. Suomalaisille hautajaiset ovat olleet perinteisesti tapa kunnioittaa vainajan muistoa, mutta voisivatko ne olla myös hänen viimeiset juhlansa?

Mutta eivät kaikki hautajaiset tietenkään voi olla iloisia tilaisuuksia. Lapsen tai nuoren yllättävästä poismenosta ei saa ilojuhlaa millään.”

 

 

Uskontotieteilijä ja surututkija Mari Pulkkinen, 42: Pikkuisten viereen

”Kun kuolen, rakkaani saavat muistaa minua haluamallaan tavalla. Luulen heidän kuitenkin tuntevan minut niin hyvin, että he soittavat hautajaisissani Juha Tapion musiikkia ja tarjoavat vieraille lasilliset portviiniä. Uskon heidän myös tietävän, että haluaisin tulla haudatuksi kahden kuolleen lapseni viereen.

Jokaisen olisi hyvä ajatella välillä omaa kuolemaansa, sillä se tekee onnellisemmaksi. Elämän rajallisuuden kohtaaminen saa ymmärtämään sen ainutkertaisuuden.

Mielestäni hautajaiset ovat kuitenkin jäljelle jääviä varten, ja heidän tulee saada järjestää vainajalle sellaiset juhlat kuin he haluavat. Moni haluaa itsensä näköiset hautajaiset, mutta ihminen ei ole vain sitä, mitä itse ajattelee itsestään. Ihminen on myös sitä, kuinka muut hänet kokevat.

Hautajaistestamentin tekijä voi ajatella helpottavansa omaisten roolia. Mutta ei ehkä ole hyvä, jos kaikki järjestelyt siirtyvät ammattilaisille. Sureville omaisille on kuitenkin tärkeää saada olla mukana hautajaisten kaltaisissa rituaaleissa ja myös muistaa ne. Siksi ihmettelen, miksi Suomessa omaisia lääkitään hautajaisiin. Terveydenhuollosta tarjotaan lähes automaattisesti lääkkeitä.

Olen tutkinut suomalaisten kuolemansurua. Väitöskirjani Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena tarkistetaan elokuussa. Pyysin tutkimustani varten kirjeitä surevilta, ja moni heistä kertoi, ettei muista hautajaisista mitään. Mitä merkitystä rituaalilla on, jos siitä ei jää muistoja?

Suru on suomalaisille hyvin intiimiä, eikä sitä haluta näyttää julkisesti. Omasta surusta ei välttämättä puhuta edes lähimmille. Romahtaa ei saa, ja hautajaisista on suoriuduttava arvokkaasti. Mutta jos ihminen ei saa romahtaa edes rakkaimpiensa hautajaisissa, missä siihen on lupa? Kaikille ei sekään sovi, ettei ollenkaan itke. Osa surevista kertoi tunteneensa syyllisyyttä siitä, ettei hautajaisissa tullutkaan kyyneleitä.

”Olemme kaikki joskus surevia. Jos emme vielä, niin kohta.” 

Etenkin sähköisten hautajaistestamenttien teko voi vain lisätä omiin poteroihimme käpertymistä: toiveistaan ei tarvitse puhua ääneen. Ymmärrän kyllä, että kuolemasta voi olla vaikeaa, pelottavaakin keskustella. Minäkin olen ollut puolisoni kanssa yhdessä kaksikymmentä vuotta, mutta en voi väittää tietäväni, millaiset hautajaiset hän haluaisi.

Kuolemansurua on tutkittu Suomessa hämmästyttävän vähän. Ehkä sekin johtuu siitä, että aihe pelottaa. Aivan kuin kuolemaa ja surua tutkimalla alkaisi vetää sitä puoleensa. Omaa rohkeuttani lähestyä aihetta on kasvattanut se, kun menetin kaksi pikkuistani kesken tutkimusprosessini: Taimi kuoli raskausviikolla 24, Veikko raskausviikolla 17. Kun suru on tullut kerran oikein lähelle, sitä kohti uskaltaa mennä.

Surutyön käsitettä vierastan. Aivan kuin suru olisi suoritus, joka saatetaan päätökseen ja lopulta palataan normaaliin elämään. Surusta jää jälki, joka ei katoa koskaan. Puolisonsa tai lapsensa menettäneen elämä muuttuu lopullisesti. Surun kanssa voi oppia elämään, mutta ei siitä tarvitse päästä yli.

Myös toisen surun kohtaaminen on suomalaisille vaikeaa; joskus tuntuu, että melkein vaikeampaa kuin oman. Lohdun sanoja on vaikea löytää. Uskon, että sosiaalinen media muuttaa suhtautumistamme. Siellä ihmiset voivat kertoa menetyksistään avoimesti isollekin joukolle. Jos ei keksi muuta, aina voi lohduttaa toista postaamalla edes sydämen. Sen jälkeen surevan kohtaaminen voi olla helpompaa tosielämässäkin.

Surua kohdatessaan on turhaa kysyä, miksi minä. Parempi kysymys on: miksi en minä, kun kaikki muutkin? Olemme kaikki joskus surevia. Jos emme vielä, niin kohta. ”

Maalaisseurakunnan suntio

Olen työni puolesta miettinyt hautajaisten järjestelyjä aika syvällisestikin. Kokemuksia on tullut myös lähisukulaisten siunaustilaisuuksista. Vastoin yleistä ajattelutapaa koen, että hautajaiset ovat ensisijaisesti omaisten ja saattoväen surujuhla. Siksi pidän erikoisena, että vainajan omaa tahtoa painotetaan niin voimakkaasti ja sitä pidetään ensisijaisena. Hautajaisissa omaisten pitäisi saada ilmaista suruaan heille luonteenomaisella tavalla: musiikkivalinnat, muistotilaisuuden sisältö, hautakiven tyyli jne. Vainajan eläessään suunnittelemilla hautajaisilla saattaa olla aivan eri luonne kuin omaiset toivoisivat. Onpa paljon niitäkin, joiden muisteluun liittyy myös kipeitä ja selvittämättömiä asioita yhteisen elämän varrelta. Omaiset saakoot valita ne asiat, joita haluavat muistella ja tavan, jolla muistellaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla