Maija Itkosen mielestä naisia riivaa usein turha perfektionismi ja epäonnistumisen pelko: ”Ei kaikessa tarvitse aina onnistua täydellisesti.” Kuva: Liisa Valonen
Maija Itkosen mielestä naisia riivaa usein turha perfektionismi ja epäonnistumisen pelko: ”Ei kaikessa tarvitse aina onnistua täydellisesti.” Kuva: Liisa Valonen

Maija Itkosesta ja hänen kirjailijapuolisostaan Juhasta tuli puolitoista vuotta sitten suurperheen vanhempia, kun heille syntyi kaksi iltatähteä. Ennen keskosina syntyneitä kaksosia pari ehti menettää yhden vauvan. – Laitatpa alulle lapsen tai startupin, et voi hallita mitä tapahtuu, Maija sanoo. 

Missä täällä voisi puhua rauhassa puhelimessa? Maija Itkosta nolottaa. Hän on vastasyntyneiden teho-osastolla, mutta hänelle olisi nyt conference call tulossa.

On toukokuu 2017, ja Maija on saanut juuri kaksoset. Maija ja hänen kirjailijapuolisonsa Juha Itkonen ovat nyt neljän lapsen vanhempia, suurperhe.

Vauvat ovat kuitenkin tulleet maailmaan aivan liian varhain, raskausviikolla 27. Eikä Maijakaan olisi vielä valmis äitiyslomalle. Aiemmin syksyllä elintarvikejätti Paulig on ostanut osake-enemmistön Maijan nyhtökaurayrityksestä Gold&Green Foodsista. Tavoitteena on laajentua kansainvälisille markkinoille, ja brändin lanseeraustyö on pahasti kesken.

Pienet ihmistaimet nukkuvat rauhallisina keskoskaapeissaan, heidän tilansa on vakaa. Silti töiden tuominen sairaalaan tuntuu kiusalliselta.

Maijan puolisoa Juhaa ahdistaa. Selviävätkö vauvat? Jääkö heille pysyviä vaurioita ennenaikaisesta syntymästä? Oliko hirvittävä virhe yrittää vielä kerran uutta raskautta, kaikkien pettymysten ja takaiskujen, etenkin sen viimeisimmän, jälkeen?

”On hyödytöntä surra asioita, joille ei voi mitään.”

Maija on kuitenkin luottavaisella mielellä: vauvat saavat nyt parasta mahdollista hoitoa. Nyt ei voi muuta kuin mennä päivän kerrallaan.

– Minusta on aivan hyödytöntä surra etukäteen asioita, joille en voi itse mitään. Olen myös tietoisesti opetellut erottamaan asiat, joihin voin vaikuttaa, asioista, joihin en taas voi. Mietin aina, voinko nyt tehdä jotakin, onko minun toimittava. Jos en voi tehdä mitään, on parasta keskittää energia muuhun, Maija sanoo nyt puolitoista vuotta myöhemmin.

Seuraavina viikkoina Maija keksii pujahtaa sairaalan pumppaushuoneeseen. Siellä, rintapumpun suristessa, hän voi puhua työpuheluitaan ilman että pelkää saavansa osakseen kummeksuvia katseita.

Pieniä ihmeitä

Kuinkas sattuikaan: lounasruokalan listalla Helsingin Arabianrannassa on tänään nyhtökaura-kasvispataa.

Kun Maijan ja hänen yhtiökumppaninsa, elintarviketieteiden tohtorin Reetta Kivelän keksintö nyhtökaura reilut kaksi vuotta sitten esiteltiin suomalaisille, ei sitä hurjasta hypestä huolimatta tahtonut saada mistään. Startup-yrityksellä ei ollut välineitä valmistaa tuotetta niin suuria määriä kuin oli kiinnostusta. Fuusio isomman yhtiön kanssa auttoi ongelman ratkaisussa, ja nyt yrityksen tehdas Järvenpäässä on täydessä toiminnassa.

– Se on pieni ihme, sillä yleensä polku tuotekehityksestä tehtaan ylösajoon kestää neljästä viiteen vuotta, Maija kehaisee.

Mutta ehkä tässä nyt on nainen, jolta voi ihmeitä odottaa. 41-vuotiaana Maijalla on jo takanaan yksi ura ammattimuusikkona – hänen soittimensa on oboe. Ennen kuin Maija päätti pelastaa suomalaiset jauhelihakierteestä uudenlaisella kasviproteiinilla, hän oli jo kehitellyt pöydän, joka lataa langattomasti kännykän. Maija myi ensimmäisen startup-yrityksensä vuonna 2013 amerikkalaiselle PowerMatille. Nykyään Maijan suunnittelemat pöydät ovat käytössä maailmanlaajuisesti muun muassa Starbucks-ketjun kahviloissa. Yhteistä innovaatioille on se, että kumpikin on syntynyt tarpeesta ratkaista jokin arkinen ongelma.

Kello ei ole vielä kymmentäkään, mutta Maija on jo ehtinyt pyörähtää Järvenpään-tehtaalla. Yrityksen design lab sijaitsee yhä Arabianrannassa aivan Maijan kodin vieressä. Se on kätevää erityisesti nyt, kun kotona odottavat puolitoistavuotiaat kaksoset. Perheen isommat lapset ovat 7- ja 13-vuotiaat.

Maija palasi töihin huhtikuun alussa, heti, kun hänen äitiyslomansa loppui. Hauraasta alustaan huolimatta pikkukeskosista on varttunut joka paikkaan ehtivä iskuryhmä, joka saa sekunnissa täystuhon aikaiseksi.

– Sotkun määrä kotonamme on tällä hetkellä jotakin aivan käsittämätöntä, mutta toisaalta he ovat nyt tulossa tosi mahtavaan ikään, Maija sanoo.

Sotkusta selviää, kun palkkaa apua ”niin paljon kuin irti lähtee”. Lisäksi kaksosilla käy hoitaja kotona. Myös kirjailijapuolison joustavista työajoista on apua.

– Enkä minä nyt niin hirveän pitkiä päiviä edes tee, ehkä jotain 9–10 tunnin, Maija huomauttaa.

Maijasta naiset rakentavat itselleen usein ihan turhia äitiloukkuja jäädessään kotiin vuosikausiksi.

– Asioita voi hyvin tehdä limittäin: voi tehdä täysillä omaa juttuaan ja olla samalla ihan hyvä äiti. Tästä minä välillä paasaan firmamme nuoremmille naisillekin. Minäkin olen joskus palaveerannut niin, että vauva on nukkunut pöydällä.

Hänestä naisia riivaa myös turha perfektionismi ja epäonnistumisen pelko.

– Ei kaikessa tarvitse aina onnistua täydellisesti. Riittää, että tekee parhaansa, edes pyrkii parhaaseen lopputulokseen.

Maija ei ole myöskään koskaan kuulunut niihin, jotka harrastavat perhesuunnittelua kalenteri kädessä: tuolta voisi vapautua rako vauvalle.

– Olen aina tiedostanut, että elämä ei välttämättä mene niin kuin suunnittelee.

Elämän arvaamattomuudesta kertoo myös hänen puolisonsa Juhan syksyllä ilmestynyt romaani Ihmettä kaikki. Se on omakohtainen kertomus siitä, kuinka dramaattiseksi toive lapsesta voi kääntyä.

Mahdoton päätös

Vertaus voi olla ontuva, mutta Maija sanoo sen ääneen silti:

– Raskauksissa ja startup-yrityksissähän on yhteistä se, että iso osa niistä kaatuu jo lähtöviivoilla.

Esikoinen sai aikoinaan helposti alkunsa, mutta keskenmenot tulivat Maijalle tutuiksi toista lasta toivoessa.

– Ne olivat kuitenkin varhaisia keskenmenoja. En usko enteisiin, mutta muistan jo tuolloin ajatelleeni, että ei ehkä kannata näistä valittaa, että odotapa, kun kohdallesi osuu keskiraskauden keskenmeno, se on ikävää.

Sitten sellainen todella osui kohdalle, ja muun muassa siitä kertoo Juhakin kirjassaan.

Kesällä 2016 Maija alkaa odottaa perheen kolmatta lasta, hartaasti toivottua iltatähteä. Raskaus etenee normaalisti viikolle 17, kunnes yhtenä elokuisena yönä Maija herää siihen, että hänen kohdustaan tihkuu lapsivettä. Selviää, että sikiöpussiin on tullut reikä.

Ilman riittävää määrää lapsivettä vauva ei voi kasvaa ja kehittyä kunnolla. Tilannetta seurataan viikkoja, mutta lopulta Maija ja Juha ovat hankalan päätöksen edessä: keskeyttääkö raskaus vai ottaa riski, että vauva syntyy, mutta todennäköisesti hyvin sairaana tai vaikeasti vammaisena.

”Monille tapahtuu vielä ikävämpiä asioita. Meillehän kävi lopulta onnellisesti.”

Lääkärit eivät osaa sanoa mitään varmaa. Maija, joka konkreettisesti tuntee sisällään uuden elämän, ei haluaisi luovuttaa. Juha taas ajattelee, että on epäinhimillistä antaa sairaan tai vammaisen lapsen syntyä. Maijasta tuntuu, että lääkäritkin painostavat raskaudenkeskeytykseen.

Lopulta Maija ottaa pillerit, jotka käynnistävät keskenmenon.

– Halusin kääntää jokaisen kiven, varmistaa jokaisen mahdollisuuden, ennen kuin otin ne. Ja teinkö edes mitään päätöstä? Ehkä mieleni suojaa minua. Muistan vain toimineeni täysin autopilotilla tilanteessa, jossa koin, ettei minulla ollut enää muuta mahdollisuutta, Maija kertoo.

Raskaus oli edennyt jo sen verran pitkälle, että Maija joutui synnyttämään lapsen. Maija ja Juha saivat nähdä pienen tytön, yhtä aikaa valmiin näköisen, mutta samalla niin kovin keskeneräisen. He nimesivät tytön Orvokiksi.

– Se oli tosi surullista, mutta en silti halua paisutella kokemaamme. Monille tapahtuu vielä ikävämpiä asioita. Meillehän kävi lopulta onnellisesti, Maija sanoo.

Ilman Orvokkia ei tietenkään olisi nyt kotona häärääviä kaksosia.

Puoliso kuvaa Maijaa kirjassaan ikuiseksi optimistiksi. Kun Juha ajatteli, että ”vain hullu yrittäisi uudelleen”, Maija näki uuden raskauden mahdollisuutena päästä yli surusta.

– En halunnut, että loppuelämäämme jää mollivoittoinen sävy. Tiedostin, että emme välttämättä enää onnistu, mutta halusin antaa hyvälle mahdollisuuden.

Maija ei malta olla vertaamatta jo toistamiseen lapsia ja startupeja.

– Laitatpa sitten alulle lapsen tai yrityksen, et voi täysin hallita, mitä sitten tapahtuu. On vain mentävä täysillä eteenpäin ja uskottava sinnikkäästi hyvän skenaarion toteutumiseen. Pelkäämällä ei elämässä saavuta mitään.

Maija Itkosesta on selvää, että nainen voi saada kaiken: sekä ison perheen että kiinnostavan työuran. Kuva: Liisa Valonen
Maija Itkosesta on selvää, että nainen voi saada kaiken: sekä ison perheen että kiinnostavan työuran. Kuva: Liisa Valonen

Asia, josta on puhuttava ääneen

Maijalle ei ole jäänyt traumaa menetyksestä, mutta sairaalassa asian olisi voinut hoitaa paremmin.

– Jäin hirvittävän yksin. Psykologista apuakin tarjottiin ensimmäisen kerran vasta, kun olimme jo menettäneet lapsen, vaikka olisimme tarvinneet sitä kipeimmin päätöstä pohtiessamme.

Maijasta tuntuu tärkeältä puhua kokemuksistaan. Naiset saavat keskenmenoja, ja muutkin perheet käyvät läpi samantyyppisiä kokemuksia, mutta niistä harvoin puhutaan. Ne aiheuttavat surua ja huonommuuden tunteita. Maijakin mietti, onko hänessä vikaa, kun hänen kroppansa ei selviä maailman luonnollisimmasta asiasta.

Juha alkoi alun perin kirjoittaa käsitelläkseen kaikkea heidän kokemaansa. Idea tekstin julkaisemisesta syntyi vasta myöhemmin. Kirjan tuoton Juha halusi luovuttaa vastasyntyneiden teho-osastolle.

”Vastoinkäymiset ovat lähentäneet meitä.”

– Ensireaktioni oli että ei, herranjumala, ethän sä nyt tätä voi julkaista. Nyt se tuntuu kuitenkin tärkeältä. Jos kokemuksistaan voi kristallisoida jotakin, jolla voi tehdä maailmasta vähän paremman paikan, se kannattaa aina tehdä. Juha osaa sanoittaa tunteita niin koskettavasti, että kirja voi olla monelle valon ja ymmärtämisen lähde.

Kirjan näkökulma on kuitenkin yksin Juhan.

– Jos minä olisin saanut vaikuttaa siihen, sen sävy olisi ehkä alusta asti toiveikkaampi. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Ehkä jopa tarvitsemme niitä, jotta osaisimme arvostaa sitä kaikkea hyvää, jota olemme saaneet. Olen kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut, Orvokistakin.

Kohti kahdeksankymppisiä

Maija on kiitollinen myös Juhalle siitä, ettei tämä kertaakaan paheksunut häntä, kun hän istui laitoksella läppäri sylissään ja puhelin korvalla.

– Hän tiesi, etten tee sitä siksi, että olisin jotenkin välinpitämätön, vaan koska hommat oli hoidettava. Uskon kyllä, että hoitajatkin ymmärsivät minua. Yksikin tuli kannustamaan, että teen tärkeää työtä, hänenkin perheessään oli kova meininki lihansyönnin vähentämiseen.

Jos Maija olisi saanut vaikuttaa Juhan kirjaan, siinä olisi ollut mukana ehkä myös maininta siitä, kuinka ”nyhtiksen” brändin lanseeraus tapahtui onnistuneesti samana päivänä, kun pari kotiutui tuplavauvojensa kanssa.

Maija ja Juha ovat olleet yhdessä koko aikuiselämänsä. Pari tutustui alun perin Maijan äidin viisikymppisillä, jonne Juha oli tilattu pianistiksi. Sukulaiset ihmettelivät, kun pianisti ei ymmärtänyt lähteä pois.

– Vastoinkäymiset ovat lähentäneet meitä entisestään, mutta yhdessäolosta on muutenkin tullut vuosien varrella helpompaa. Nyt voi jo oikeasti alkaa sanoa, että tuntee toisen.

Vaikka työ ja itsensä toteuttaminen ovat kummallekin puolisoista tärkeää, perhe on silti tärkeämpi.

– Kyllä minua on aina uraani enemmän kiinnostanut se, keitä jonain päivänä tulee kahdeksankymppisilleni.

Erityisen mahtavalta Maijasta tuntuu se, että perheessä on niin eri-ikäisiä ihmisiä: taaperoa ja teiniä.

– Ehkä se teini ei nyt aina saa sitä huomiota, jonka tarvitsisi, mutta toisaalta ajattelen, että ehkä pikkusisaruksista on hänelle lopulta enemmän iloa. On myös kiva, että jokainen lapsista saa olla vuorostaan pieni. Etteivät vanhemmat joudu kysymään, että kukas kakkahousu se sinä nyt olitkaan.

Suurperheessä vanhempien kahdenkeskinen aika on vähäistä, mutta viime kesänä Maija ja Juha hankkivat yhteisen harrastuksen: kasvimaan Porvoosta.

– Ehkä siinä kiehtoo sama asia kuin lapsissa ja startupeissakin: kasvun ja muutoksen näkeminen.

Maija Itkonen

Vuonna 1977 syntynyt Gold&Green Foodsin toimitusjohtaja ja toinen nyhtökauran keksijöistä.

Koulutukseltaan teollinen muotoilija. Soittanut oboeta 9-vuotiaasta ja opiskellut musiikkia Sibelius-Akatemiassa ja Göteborgin yliopistossa.

Naimisissa kirjailija Juha Itkosen kanssa. Parilla on neljä lasta.