Suomalaisen rockmusiikin peruskivi Ismo Alanko on kiitollinen siitä, ettei ole ollut liian lahjakas. Muuten työt olisivat voineet jäädä tekemättä.

Ismo Alanko on käynyt hakemassa noutokahvia lähikorttelista.

– Pärjäät sä ilman kahvia? Kun mulla ei ole mitään kahvinkeitinvälineitä, hän kysyy ennen kuin laskeudumme kruununhakalaisen kivitalon kellariin, jossa muusikon työhuone sijaitsee.

Huoneessa on paljon tavaraa, soittimia ja pahvilaatikoita. Kirjahyllyn päällä kököttää neljä Emma-patsasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tänne Alanko tulee yleensä aamuisin, jolloin hän kokee olevansa parhaassa vireessä. Täällä hän vietti paljon aikaa myös viime syksynä, jolloin valmisteli uutta Minä halusin olla niin kuin Beethoven -albumiaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sähköpianon päällä on keikkajuliste, jossa lukee: the Sight is here tonight.

The Sight oli Alangon ensimmäinen yhtye, joka perustettiin, kun Alanko oli teini-ikäinen. Julisteen alakulmassa on puhelinnumero, josta bändiä saattoi aikoinaan tilata keikoille. Numero kuului kitaristin vanhemmille.

Alanko maistaa noutokahviaan.

– Onpas pahaa. Ostan samasta paikasta melkein joka päivä, ja se on yleensä ihan hyvää, mutta nyt oli joku eri tyyppi töissä.

Aina jotain uutta

Ismo Alanko on ehkä Suomen tunnetuin rockmuusikko. Hänen uraansa on aina määritellyt uuden etsiminen ja kokeileminen. Viime vuosina hän on esimerkiksi tehnyt keikkoja suomalaisten sinfoniaorkesterien kanssa ja harrastanut avantgardistisia äänitutkielmia Pohjonen Alanko -kokoonpanossa.

– Tuntuu, että aina kun olen saanut jonkun jutun valmiiksi, seuraava kajastaa jo mielessä. On jokin haave, jonka haluaisin vielä toteuttaa, hän sanoo.

Tänä keväänä hän havahtui siihen, ettei talvella pitänyt juuri ollenkaan lomaa. Levyn tekemiseen menee aina pitkään, etenkin jos säveltää ja sanoittaa itse biisit. Alanko on myös soittanut uuden levyn kitarat, basson ja valtaosan koskettimista.

Alanko myöntää, että hän on perehtyjäluonne. Jos hän alkaa jotain puuhastella, hän omistautuu asialle ja heittäytyy siihen perusteellisesti.

– Tämä ulottuu minulla vähän kaikille elämänalueille, oli kyse sitten uuden musiikin tekemisestä, keikalle valmistautumisesta tai jonkin tarve-esineen ostamisesta. Jos joudun hankkimaan vaikka uuden tietokoneen, asiaan perehtyminen menee minulla vähän överiksi.

Alanko myös toimii oman itsensä sihteerinä ja managerina.

– Sähköposti sylkee päivittäin viestejä, joihin pitää vastata tai joiden perusteella pitää tehdä päätöksiä. Ihminen ei ole vielä oppinut käyttämään sähköistä mediaa niin, että se palvelisi ihmistä. Teemme ihan samoja asioita, joita teimme ennen internetiä ja matkapuhelimia, mutta nyt kaikki vain vie kymmeniä kertoja enemmän aikaa, kun asioita ei sovita kerralla vaan tipotellen. Homma ei ole niin sanotusti hallussa.

Ihan omat self helpit

Jos joku self help -oppaan kirjoittaja tiivistäisi teesejä siitä, miten Ismo Alanko suhtautuu työhön, mukaan voisivat tulla ainakin seuraavat ohjeet.

Tartu tilaisuuteen. 40 vuotta sitten Alanko oli kirjoittanut ylioppilaaksi ja lähtenyt töihin Ruotsiin. Kotikaupunkiin Joensuuhun verrattuna Tukholma tuntui kiehtovalta, suurelta maailmalta!

Ruotsissa Alanko tiskasi ja siivosi. Hän oli myös mukana putsaamassa öljyä Tukholman saaristosta. Aiemmin samana vuonna neuvostoliittolainen tankkialus oli ajanut karille Itämerellä ja mereen oli vuotanut tonneittain öljyä. Siivousurakkaan osallistui iso joukko Södermalmin hippejä, taiteilijoita ja suomalaisia. He mättivät öljyä rannoilta säkkeihin ja putsasivat kallioita.

Kun syksy tuli, arki ankeutui. Tukholmasta ei löytynyt soittokavereita, ja kylmien rappukäytävien siivoaminen alkoi tympäistä. Sen sijaan Suomesta kuului jännittäviä: Tuomari Nurmion esikoinen oli ilmestynyt, ja Eppu Normaalin Maximum Jee & Jee -albumista oli tullut menestys. Alanko tajusi, ettei se poikennut paljon siitä musiikista, jota hän itse teki vapaa-ajalla.

Hänestä tuntui, että aika olisi otollinen hänen tekemisilleen. Siispä hän palasi Suomeen, kirjautui työttömyyskortistoon ja alkoi treenata vanhojen soittokaveriensa kanssa. Kolmen kuukauden päästä bändi Hassisen Kone voitti rockin SM-kisoissa uuden aallon sarjan, ja seuraavana kesänä yhtye esiintyi jo festivaaleilla. Alanko oli 19-vuotias.

– Tavallaan olen siinä samassa putkessa edelleen. Minulla ei ollut silloin mitään urasuunnitelmaa, enkä olisi voinut kuvitella mitään tällaista, hän sanoo nyt.

Hassisen kone vuonna 1982. Kuva IS/Ilpo Vainionpää.

On ok, että ei ole liian lahjakas. Alanko ei itse koe olevansa sellainen lahjakkuus kuin monet muusikot, joiden kanssa hän on soittanut.

– Se on tavallaan ihan hyvä, että ei osaa liikaa eikä ole kaikkia maailman mahdollisuuksia. Silloin joutuu tekemään helvetisti töitä ja paneutumaan siihen, että saa sen oman juttunsa toimimaan, hän sanoo.

Inspiraatiota ei kannata odotella. Jos Alanko päättää tehdä musiikkia, hän raivaa kalenterista tilaa ja tulee työhuoneelle soittamaan ja kirjoittamaan. Hän jatkaa sitkeästi työskentelyä kunnes homma alkaa sujua.

– Joskus tulee jumalainen inspiraatio niin kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta se tulee korkeintaan kerran vuodessa. Useimmiten se vaatii kovaa työtä.

Vaali uteliasta mieltä. Alangon työhön liittyy monia osa-alueita, joista hän on kiinnostunut: säveltämistä, lyriikoiden kirjoittamista, laulamista, soittamista, studiotyöskentelyä ja yhdessä keikkailua.

– Kaikkiin niihin liittyy paljon puuhaa. Yritän tietoisesti viljellä monia eri työskentelytapoja, että en toistaisi itseäni.

Yhteistyö ruokkii myös omaa tekemistä. Alanko pyrkii työskentelemään sellaisten ihmisten kanssa, joilla on oma vahva osaaminen mutta jotka ymmärtävät myös hänen tekemistään.

Vaikka hänellä on joitakuita luottoihmisiä, on tärkeää työskennellä aika ajoin uusien ihmisten kanssa.

Ihminen voi aina kehittää itseään. Alangon uusin aluevaltaus on, että hän osti alttoviulun ja rupesi soittamaan.

– Ehkä minulla jokin punkin jättämä vamma, että kuvittelen, että voin tehdä mitä huvittaa. Että minun ei tarvitse olla virtuoosi voidakseni soittaa keikoilla alttoviulua. On vahva usko omaan tekemiseen.

Kulttuuriperheen kasvatti

Toukokuussa ilmestyneen Minä halusin olla niin kuin Beethoven -levyn kannessa on hymypoikapatsasta muistuttava kipsiveistos. Joensuulainen kuvanveistäjä Veikko Jalava on tehnyt sen seitsemänvuotiaasta Ismo Alangosta. Perheen äiti Anna-Liisa Alanko halusi vastaavat kipsipäät kaikista lapsistaan siltä vuodelta, kun nämä menivät kouluun.

Alangoilla luettiin kirjallisuutta ja harrastettiin musiikkia. Äiti Anna-Liisa oli kirjailija ja lausuntataiteilija. Isä Voitto työskenteli pankinjohtajana ja harrasti laulamista. Molemmat vanhemmat kuuluivat kanteletaiteilija Tyyne Niikon karjalaiseen kanteleyhtyeeseen.

Ismo aloitti sellon soittamisen lapsena ja pääsi kansakoulun kolmannella luokalla musiikkiluokalle. Alanko epäilee, että syynä oli jonkinlainen poikakiintiö, sillä hän esitti laulukokeessa kappaleen Kukkiva laaksorinne ”ihan päin persettä”.

Uuden levyn Nuorena nukkuneet -kappaleeseen Alanko on ammentanut omaa elämäänsä ja suhdettaan musiikkiin. Hän muistaa, kuinka koulun musiikintunnilla Beethoven teki häneen suuren vaikutuksen. Oppikirjassa oli kuva patsaasta, jossa säveltäjällä oli pistävä katse ja tukka pystyssä.

– Ajattelin että tuollainen mahtava mies minäkin haluaisin olla. Tuntui uskomattomalta, että hän pystyi tekemään viimeiset sinfoniansa, vaikka olikin jo kuuro. En silloin ajatellut esimerkiksi sitä, minkälaista kärsimystä hänen loppuelämänsä on voinut olla.

Aperitaa aamiaiseksi

Teini-iässä Alanko alkoi ihailla boheemeja taiteilijoita ja Jim Morrisonin tai Timo K. Mukan kaltaisia nuorena kuolleita. Hän ei ajatellut, kuinka sekaisin taiteilijat ovat olleet ja millaista heidän elämänsä oli oikeasti ollut. Alangosta tuli rappioromantiikan ihailija.

– Yritin omaksua itsekin sellaisia tapoja. Menin heti aamuyhdeksältä paikalliseen räkälään väärennetyillä papereilla ja hengailin paikallisten alan miesten kanssa joen rannassa vetämässä Aperitaa.

Nuorena nukkuneet -kappaleessa Alanko laulaa: Nyt olen liian vanha kuolemaan, ja liian nuori muuttumaankaan. Suurmiehet poistuvat näyttämöidensä takaovista, eikä kukaan jää heitä kaipaamaan.

– Siinä on tällaista neromyytin murskaamista. On tavallaan ihan perseestä ihailla suurmiehiä, jotka ovat olleet ihan kusipäitä. Että jos joskus teini-ikäisenä kuvittelin, että haluaisin olla sellainen, niin nyt olen ihan tyytyväinen, että olen mieluumminkin ihminen.

Nuori mies, suuret lausunnot

Nuorempana Alangolla oli tapana ruotia lehtihaastatteluissa yhteiskunnan tilaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 1982 Alanko puhui politiikasta: ”Ne äijät, poliitikot, ovat ihan eri planeetalta. Varmaan jostain konferenssiplaneetalta.”

Kirkon asemasta: ”Kirkko on niin vieraantunut ihmisestä. Siit on tullu firma.”

Ja suurvalloista: ”Ei neukut ole peikko. Pahempi peikko jenkit on.”

Alangolla on tietysti nykyäänkin mielipiteitä, mutta hän ei halua julistaa tai puhua tietävään sävyyn asioista, joista hän ei ole tarpeeksi syvällisesti perillä.

Mutta kun kerran kysytään, hän myöntää olevansa huolestunut samoista asioista kuin moni muukin: ilmastonmuutoksesta, yhteiskunnan eriarvoistumisesta ja nationalistisesta rajat kiinni -mentaliteetista.

– Vaikka olen optimistinen perusluonne ja ajattelen, että ihmiskunta on edistynyt monissa asioissa, tuntuu samanaikaisesti, että kysymykset ovat vaikeampia kuin ennen. Sitä tuntee välillä voimattomuutta niiden edessä.

Alanko kertoo esimerkin. Hän kävi hiljattain katsomassa Kansallisteatterin Yhdestoista hetki -näytelmän, joka kertoo demokratian hupenemisesta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Esitys jätti täysin lohduttoman kuvan.

– Tuli sellainen olo, että eihän tässä kannata mitään tehdä. Että antaa mennä vain. Mutta ei se tietenkään niin mene, koska ihminen on luonnostaan elämän puolella ja pyrkii säilyttämään elämää. Kaiken toiminnan pitäisi lähteä rakkaudesta elämään ja kanssaihmisiin. Olemme samassa kusessa koko väki tällä pallolla, joten meidän pitäisi kyetä yhteisiin ratkaisuihin.

Tyylikkäästi ikääntynyt

Alanko täyttää ensi vuonna 60 vuotta. Hän ei koe ikääntymisen haitanneen hänen tutkimusmatkojaan, eikä hän ole kokenut vanhenemista ahdistavana.

– Luulen että vanheneminen on ihan jees niin kauan kun pysyy suhteellisen terveenä. Voi ottaa vähän rennommin, eikä ole niin ahdistunut. Ja kun elämän rajallisuuden tiedostaa, voi keskittyä mieluisiin asioihin. Siinä mielessä on sellainen olo kuin olisi rakastunut elämään uudestaan.

Alanko asuu yhdessä kuvataiteilija Johanna Sipilän kanssa. Pariskunnalla on ollut jonkin verran myös yhteisiä taideprojekteja: Sipilän maalauksia on nähty visuaalisina elementteinä Alangon keikkojen taustalla, ja Alanko on soittanut alttoviulua Sipilän uusimman näyttelyn ääniraidalle.

– Noin muuten on tullut käytyä enemmän taidenäyttelyissä kuin koskaan aikaisemmin, Alanko sanoo.

Hänellä ei ole lainkaan ikävä 1980-lukua, jolloin menestystä tuli saavikaupalla. Vaikka silloin oli hauskaakin, vuosiin liittyi paljon ahdistusta, epävarmuutta ja päihteidenkäyttöä. Aikaa myöten myös bändissä toimiminen kävi raskaaksi.

Alanko on onnistunut ikääntymään tyylikkäästi. Samaa ei voi sanoa kaikista suomirockin konkareista, joista osa näyttää muuttuneen muukalaisvastaisiksi tai muuten vain porsasteleviksi sovinisteiksi. Voimmeko luottaa siihen, ettei Alangosta kuoriudu samanlaista setämiestä?

– En usko, että siitä on minkäänlaista pelkoa, Alanko sanoo ja nauraa.

– Ainakin pyrin olemaan rauhan, vapauden ja tasa-arvon asialla.

Elämälle kiitos

Alanko aikoo ensi talvena pitää pari kuukautta lomaa. Sitä ennen loppuvuosi näyttää kiireiseltä, koska keikkoja riittää pitkälle syksyyn. Se on kuitenkin hauskaa: Alanko pitää tärkeänä ja vapauttavana musiikin soittamista livenä.

– Rakastan laulamista. Se on mieletön elämys, kun voi tuottaa ääntä itsestään. Sehän on oikeastaan ihan älytöntä, että saa olla tyyppi, joka laulaa työkseen. Minulle se on sellaista maailmankaikkeuteen yhtymistä ja energian vapauttamista. Se on myös äärimmäisen terapeuttista.

Keikoilla Alanko yrittää heittäytyä musiikkiin aina joka solulla.

– En pyri esittämään musiikkia vaan olemaan sitä musiikkia siellä lavalla. Luulen että se on merkittävä osa minun toimintaani, että jengi tulee mielellään mun keikoille, koska siellä tuntuu tapahtuvan jotain.

Musiikin lisäksi Alanko harrastaa intohimoisesti pöytätennistä. Hän sanoo olevansa siihen täysin hurahtanut.

Silti onnellisimmillaan hän kertoo nykyään olevansa aamukahvilla.

– Toisaalta olen ylipäänsä onnellinen siitä, että olen vielä hengissä. Musta on kiva nähdä tämä maailma vielä.

Tämä on Glorian artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lisää Glorian juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/gloria.

Juttu on ensimmäisenä ilmestynyt kesä-heinäkuun 2019 Gloriassa.
 

 

Kuka?

Ismo Alanko, 58, laulaja-lauluntekijä.

Syntynyt Keravalla, varttunut Joensuussa.

Asuu Helsingissä avopuolisonsa, kuvataiteilija Johanna Sipilän kanssa. Alangolla on kaksi aikuista lasta.

Toiminut mm. bändeissä Hassisen Kone ja Sielun Veljet.

Ensimmäinen soololevy Kun Suomi putos puusta julkaistiin vuonna 1990.

Myös Alangon sisaruksista on tullut muusikoita: isosisko Satu Alanko-Rautamaa on viulisti, pikkuveli Petri Alanko on huilisti ja toinen pikkuveli Ilkka Alanko tunnetaan Neljä Ruusua -yhtyeestä.

Nimitettiin kesällä Itä-Suomen yliopiston kunniatohtoriksi. Perusteluissa todettiin: ”Alanko on ollut Itä-Suomen lähettiläs maailmalla jo 40 vuotta, vaikkakin hänen musiikkinsa ja laulujensa sanoitukset ammentavat koko maailman kulttuuriperinnöstä.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla