Kuvat
ANNA HUOVINEN
Vertaistuki on ollut ratkaiseva apu Evan toipumisessa. ”Haluan tarinallani antaa toivoa tai voimaa saman kokeneille. Kenenkään ei kuulu sietää sellaista.”
Vertaistuki on ollut ratkaiseva apu Evan toipumisessa. ”Haluan tarinallani antaa toivoa tai voimaa saman kokeneille. Kenenkään ei kuulu sietää sellaista.”

Henkinen väkivalta parisuhteessa mursi muusikko Eva Louhivuoren itsetunnon. Siksi suhteesta tuntui melkein mahdottomalta lähteä.

Mua sitten jännittää, Eva Louhivuori sanoi ensisanoikseen Naisten linjan tukipuhelimeen. Soitto oli Evan ensimmäinen oma yhteydenotto, mutta hänen puolestaan oli soitettu Naisten linjaan jo aiemmin. Neuvontalinja tarjoaa apuaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa kokeneille tytöille ja naisille, ja siihen joukkoon Evakin nyt kuului.

Eva pohti ääneen, soittiko hän sittenkin turhaan ja vähätteli, että jollain toisella oli varmasti suurempi hätä. Niin ehkä olikin: jossain toisaalla naista piestään tälläkin hetkellä. Eva oli saanut parisuhteessaan mustelmia vain harvoin, mutta henkisiä ruhjeita sitäkin enemmän.

– Puhelimessa ammattilainen kuitenkin teki selväksi, että kokemani henkinen väkivalta olisi alkua pahemmalle. Pysäyttämättöminä nämä jutut usein päättyvät vasta, kun joltain lähtee henki. Minun piti lähteä suhteesta ja lakata hokemasta, että kyllä se siitä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Ei se siitä, ikinä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Puhelusta on aikaa, eikä muusikko Eva Louhivuorella, 32, ole mitään tarvetta avautua kokemastaan julkisuudessa. Se nostaa pintaan häpeän, muistuttaa itsetunnon murenemisesta ja saa olon typeräksi: Miten helvetissä minä fiksu, vahva nainen annoin itselleni käydä noin?

Ja juuri siksi Eva pakottaa itsensä puhumaan. Näyttääkseen, että näin voi käydä kenelle vain ja ettei minkään väkivaltakokemuksen kanssa pidä jäädä yksin.

– Minulla on iso perhe ja laaja ystäväpiiri. Silti koin olevani yksin. Apua kuitenkin on saatavilla ja vieläpä helposti. Ulospääsy alkaa puhumisesta.

Eva on miettinyt jälkeenpäin, miksi avun hakeminen oli niin vaikeaa. ”Kun identiteetti on murskana, siinä menee sekaisin eikä tunnista, mikä johtuu minusta ja mikä toisesta.”
Eva on miettinyt jälkeenpäin, miksi avun hakeminen oli niin vaikeaa. ”Kun identiteetti on murskana, siinä menee sekaisin eikä tunnista, mikä johtuu minusta ja mikä toisesta.”

Ensin iskee itsesensuuri

Eva oli herkimmillään, epävarma ja etsimistilassa. Pitkä parisuhde bändikaveri Manu Laudicin kanssa oli päättynyt. Eva & Manu oli jatkanut bändinä, ja entiset rakastavaiset opetelleet olemaan vain ystäviä.

Sitten vastaan tuli karismaattinen mies.

– Hän tuntui antavan kaiken sen, mitä olin kaivannut pitkään. Hän oli hymyilevä ja helposti tykättävä, symppis tyyppi, Eva kuvailee.

Suhteen alku oli Evasta ihanaa unelmaa. Läheiset olivat onnellisia Evan puolesta: miten kiva, että löysit tuollaisen kaverin. Alun yhteiset kuukaudet olivat täydellisiä. Pimeän puolen pilkahdukset näyttäytyivät viiveellä ja alkuun vain lyhyinä välähdyksinä.

– Ensimmäiset mustasukkaiset kommentit saivat minut lähinnä nauramaan epäuskoisesti. Menemisteni valvominen oli helppo tulkita innokkaaksi ihastumiseksi.

Hiljalleen miehen käytös alkoi tuntua painostavalta.

– Tuntui oudolta, kun minun syytettiin flirttailevan kaikille, jopa hänen isälleen. Piti olla hymyilemättä muille miehille ja katsomatta kaupan kassaa silmiin. Kontrolli tuntui pahalta, mutta aloin ajatella hänen olevan oikeassa. Olin ollut välitön, sosiaalinen, ­kova nauramaan ja koskettamaan muita. Hätkähdin itsekin tapojani: kauheaa, jos olin antanut väärää viestiä ja kuvaa itsestäni.

Evasta tuli itseään tarkkaileva sensuroija.

– Aloin karsia iloista, valoisaa puolta itsessäni.

Eva koki ristiriitaisten tilanteiden johtuvan omasta käytöksestä. Hän oli niin ihastuksensa pauloissa, ettei ajatellut miehessä olevan mitään vikaa. Jos tämä pahastui, Eva tunsi syyllisyyttä.

– Omaksuin myös hänen ajatuksensa, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti pahoja tai haluavat minulle pahaa. Kun mies tunnisti läheisissäni vihamielisiä piirteitä, ajattelin, että kauheaa, enpä ollut älynnyt itse. Ihan kuin hän ulkopuolisena olisi nähnyt kirkkaammin ja osasi nyt ­varoittaa minua.

Evan taustasta johtuen varautuneisuus oli helppo houkutella esiin. Vaikka alakouluvuosien kiusaamis­kokemuksista oli jo aikaa, ne olivat jättäneet pysyvän herkkyyden.

– Nykyisessä arjessani ei ollut mitään syytä ajatella muiden tahtovan minulle pahaa, mutta kun sitä viestiä syötettiin tarpeeksi, aloin itsekin uskoa niin.

Vastuu kaikkien hyvinvoinnista

Seurustelun edetessä Eva näyttäytyi ystävilleen vähän vaisumpana, mutta juuri muuta poikkeavaa hänen käytöksessään tuskin huomasi.

– Pidin kaikkialla kulisseja yllä. Ystävilläni oli käsitys, että suhteessamme oli hyvä meininki. Salailin todellista tilannetta varsin taitavasti.

Sellainen on tyypillistä henkistä väkivaltaa kokeneille.

Eva kertoo illanvietoista miesystävänsä kanssa.

– Seurassa mies saattoi hyssytellä ja laskea käden jalalleni merkiksi, että olisin vaiti. Tai vähätellä, etten tiennyt mitään keskustelun aiheesta, Eva kuvailee.

– Niinä hetkinä huomasin, kuinka joku ystäväni kohotti kulmiaan tai hämmästeli, miten minulle puhuttiin. Harvoin kukaan puuttui siihen enempää.

Kun pari jäi hetkeksikin kaksin, Eva sai toruja.

– Hän uhkaili kertovansa minusta juttuja läheisilleni tai ”paljastavansa kaiken”. En oikein ymmärtänyt, mitä hän olisi paljastanut, mutta en tietenkään toivonut ­mitään kaaosta.

”Koskaan minua ei hakattu, mutta tiedän nyt miltä tuntuu, kun veistä pidetään kaulalla.”

Eva oppi tunnistamaan keskusteluissa heitetyt lauseet tai mielipiteet, joihin palattaisiin kotona. Hän varoi sanojaan ja eleitään, jotka olisivat voineet ärsyttää miestä.

– Kun kyläilimme vanhemmillani ja muut menivät nukkumaan, hän puhui rumasti perheestäni ja uhkasi hajottaa koko talon.

Fyysinen uhka kävi koko ajan todemmaksi.

– Tuli retuuttamista ja tempomista. Koskaan minua ei hakattu, mutta tiedän nyt miltä tuntuu, kun veistä pidetään kaulalla. Muutama tilanne eskaloitui niin, etten päässyt pois hänen asunnostaan. Joskus pakenin vihanpurkauksia rappukäytävään, Eva sanoo.

– Porraskäytävässä istuin koira sylissäni ja itkin. Tärisimme molemmat.

Tilanteita seurasi yleensä nopea leppyminen ja vuolaat anteeksipyytelyt.

– Tunnelma saattoi vaihtua silmänräpäyksessä. Välillä tuntui kuin hän olisi itsekin yllättynyt reaktiostaan.

Eva kokee tulleensa uhatuksi eri tavoilla, muun muassa pelolla, syyllisyydellä ja häpeällä. Suhteessa vallitsi tunne, ettei mikään riittänyt: oli Eva kiltti, hiljaa tai sanoi vastaan, hän tunsi aina toimivansa väärin.

– Ymmärsin, että jos haluaisin erota, hän vahingoittaisi minua tai satuttaisi itseään. Sellainen on karmea vastuu sysättäväksi toisen niskaan. Mitä jos lähtisin ja jotain peruuttamatonta oikeasti tapahtuisi? Miten eläisin sellaisen syyllisyyden kanssa?

Oma kokemus herätti Evan tuntosarvet tarkkailemaan muiden pariskuntien käytöstä. ”Tunnistan herkästi pienet äänettömät merkit, jotka paljastavat, ettei suhteessa ole hyvä meininki.”
Oma kokemus herätti Evan tuntosarvet tarkkailemaan muiden pariskuntien käytöstä. ”Tunnistan herkästi pienet äänettömät merkit, jotka paljastavat, ettei suhteessa ole hyvä meininki.”

Minäkuva murenee

Vyyhti lähti purkautumaan vähän vahingossa, yhden raivonpurkaukseen päättyneen illan jälkeen.

– Eräs tilanne kärjistyi luonani niin, että mies hajotti keittiöni. Ovet irtosivat kaapeista ja keittiö näytti kuin trombin jäljiltä. Pelästyin, itkin ja sitten yritin rauhoitella. Tiukoissa tilanteissa päälle iski selviytymismoodi: suojele kaikkea, mitä voit.

Lepyttyään mies lähti kotiinsa.

Seuraavana päivänä Evan sisko tuli käymään aavistamatta, millaisen sotkun keskeltä Evan löytäisi.

– Siskoni oli ihan että whaaat! Selitin vain, että mies oli vähän hermostunut.

Sisko ei tyytynyt olankohautuksiin vaan vaati rehellisempää selvitystä.

– Vasta kun kerroin ääneen, mitä kaikkea välillämme oli tapahtunut, käsitin itsekin, miten sairaalta suhteemme kuulosti. Läheisilleni tilanne tuli ihan puskista.

Evan sisko kertoi tilanteesta perheelle ja sisarukset tarttuivat toimeen: kysyivät neuvoa ja hankkivat apua. Ensimmäiset ohjeet saatiin Naisten linjan tukipuhelimesta, sitten terveyskeskuksesta. Siellä Eva pääsi psykiatrisen sairaanhoitajan puheille.

– Oli hämmentävää, miten helposti apua oli saatavilla. Olin koko ajan tuntenut olevani yksin ja turvaton.

Irtiotto ei silti tapahtunut hetkessä eikä helposti. Eva vähätteli kokemaansa ja syyllisti itseään. Häntä ärsytti, miten muut kauhistelivat tapahtunutta ja välillä toppuutteli näiden liioittelevan.

– Kumpaakin kokeneena sanoisin, että henkinen väkivalta on raskaampaa kantaa kuin fyysinen. Kun itsetunto, itseluottamus ja identiteetti ovat murskana, niitä on vaikea korjata. Siinä menee sekaisin eikä tunnista, mikä johtuu minusta ja mikä toisesta, Eva pohtii.

– Häpeä seuraa vielä toipuessakin. Katson itseäni kuin ulkopuolinen enkä tunnista itseäni tuolta ajalta. Tilanteet ovat niin absurdeja, että on mahdotonta tajuta, miten annoin itseni joutua sellaisiin. On vaikea antaa se anteeksi itselleni.

Henkisen väkivallan jäljet on myös vaikea todistaa. Yhdessä vaiheessa Eva otti yhteyttä poliisiin hakeakseen lähestymiskieltoa. Syitä kiellolle oli helppo listata, mutta hankala todentaa. Eva on säilyttänyt viestejä, mutta tunsi silti olevansa heikoilla. Epäillyn suoja on syystäkin vahva, jotta lähestymiskieltoja ei jaeltaisi noin vain.

Lopulta Eva luopui suunnitelmasta.

– Taivuin kyseenalaistamaan itseäni: olinko liian herkkä? Oliko tämä nyt niin vakavaa? Tuntui myös tärkeämmältä vain katkaista välit eikä pitkittää yhteyttä viranomaiskäsittelyn takia.

Samalla, kun Eva otti etäisyyttä mieheen, hän koki painostuksen lisääntyvän.

– Puolen vuoden jälkijakson aikana vietin paljon aikaa perheeni luona tai ystävieni kanssa. Pahinta oli mennä iltaisin yksin kotiin. Tunsin, etten ole missään turvassa. Kerroin kaikkialla tilanteestani ja varotoimena näytin kuvaa, jos tyyppi ilmestyisi vaikkapa keikoilleni.

Evan muusikonura oli ollut yksi parisuhteen triggereitä alusta asti. Yleisön eteen nouseminen oli kuulemma paheksuttavaa, ja työkaveruus entisen poikaystävän kanssa täysin sairasta. Siksi Eva oli elänyt kaksoiselämää: salannut menevänsä bänditreeneihin ja poikaystävänsä seurassa vältellyt vastaamasta Manun soittoihin.

– Ennen keikkoja sain viestejä, joissa esiintymistä verrattiin itseni myymiseen. Ja että tietäisinhän varmasti itsekin arvoni, joka oli nolla, Eva kuvailee.

– Huorittelun jälkeen oli haastavaa nousta lavalle ja tavoittaa turvallinen euforia, joka esiintyessä on parasta.

Miksi et vain lähde?

Myöhemmin terapiassa Eva sai nimen seurustelukumppaninsa käytökselle.

– Narsismi tuntuu olevan muotisana käytösongelmille. Mutta helppohan se oli tunnistaa. Selitys on auttanut ymmärtämään häntä ja lievittämään omaa syyllisyyttä ja häpeääni. Tarinani olikin aika tuttu.

Erojakso oli Evalle ristiriitaista aikaa. Läheiset sekä ­viranomaiset tekivät selväksi, että tyypistä oli päästävä. Samalla Evassa eli toivo, jospa mies muuttuisi. Hän ikävöi suhteen hyviä puolia.

– En minä olisi halunnut erota. Olisin halunnut, että kaikki muuttuu hyväksi.

Syyllisyys, jota Eva koki suhteen aikana miehen ärsyttämisestä, muuttui syyllisyydeksi, jota hän tunsi itsensä altistamisesta kaltoinkohtelulle.

– On helppo leimata hölmöksi ja ihmetellä, miksi joku ei vain lähde huonosta suhteesta. Olin tehnyt sitä itsekin, Eva sanoo.

– Mutta siinä yhtälön sisällä asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja mustavalkoisia.

Erosta oli jo kuukausia, kun Eva istui bussissa matkalla kotiin. Yhtäkkiä häntä alkoi ahdistaa, kädet hikosivat, sydän hakkasi, rintakehää painoi. Paniikkikohtaus löi päälle odottamatta.

– Sitten tunnistin hajuveden, jota miesystäväni oli käyttänyt. Pelko oli minussa niin syvällä, että hermosto reagoi nopeammin kuin itse ymmärsin, mistä oli kyse.

Eva käy edelleen terapiassa sekä ryhmissä, joissa opetellaan hallitsemaan ahdistusta ja paniikkikohtauksia.

Huonossa suhteessa Eva tunsi menettäneensä luottamuksen ihmisiin ja päätti, että olisi parempi elää yksin.

– Ajattelin, etten rakastuisi enää koskaan. Kuka tahansa voi muuttua hirviöksi. Miten tällaisen kokemuksen jälkeen opetellaan luottamaan?

Toisin kävi. Myöhemmin Evan elämään tuli näyttelijä Olli Riipinen. Eva huomasi kitkeneensä pelkojaan ja työstäneensä kokemaansa tarpeeksi osatakseen taas luottaa.

– Tämä suhde on tuntunut turvalliselta ja luotettavalta. Ne eivät ehkä olleet piirteitä, joihin olisin keskittynyt nuorempana, kun etsin seikkailua. Nyt arvostan perusasioita kuten vakautta ja turvaa, Eva miettii.

Eva oli suunnitellut kertovansa menneestä Ollille jollain sopivalla hetkellä. Se tuli kohdalle yllättäen baaripöydässä, kun Eva vahingossa kaatoi juomaa Ollin syliin. Miestä nauratti, mutta Eva veti totaalipaniikit.

– Tärisin ja hoin vain anteeksi, anteeksi. Reaktio tuli vaistomaisesti. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt ei hyvä heilu, Eva sanoo.

– Pelon jälkiä kantaa mukana pitkään, mutta turvallisessa ympäristössä niistä kyllä oppii irti. Pitää vain antaa muiden auttaa.

Eva Louhivuori

  • Laulaja, säveltäjä syntyi Jyväskylässä 1987. Asuu Helsingissä näyttelijäpuolisonsa kanssa. Perheeseen kuuluu Edi-koira.
  • Eva&Manu -yhtye julkaisee kolmannen albuminsa 2020. Esiintyy SuomiLOVE-ohjelmassa. Säveltää biisejä kansainvälisille markkinoille mm. Aasiassa.
  • Noin 30% suomalaisnaisista ja -tytöistä kokee vuosittain väkivaltaa. Parisuhdeväkivalta voi olla henkistä, fyysistä tai seksuaalista.
  • Naisten Linjan maksuton palvelu auttaa mm. netissä ja puhelimessa 0800 02400. Perhe- ja lähisuhdeväkivaltauhreja auttavat myös mm. terveyskeskukset, Ensi- ja turvakotien liitto sekä Nollalinja.
saman kokenut

Ihan kuin omasta elamastani parikymmenta vuotta sitten! Voin allekirjoittaa lahes sanasta sanaan! Itse paasin lopulta irti narsistisesta suhteesta muuttamalla maasta. Narsisti ei hevilla luovu uhristaan ja siksi lahteminen on todella vaikeaa! Joka ei ole kokenut ei voi ymmartaa missa lieassa naristi uhrinsa pitaa!

Ja Evalle terveisia - olet mahtava laulaja. Kaunis aani ja elaytymisesi on aitoa <3!

Sisältö jatkuu mainoksen alla