Kuvat
Tuomas Kolehmainen
Juha Itkosen unelmat ovat iän mukana muuttuneet.
Juha Itkosen unelmat ovat iän mukana muuttuneet.

Kirjailija Juha Itkosen tapa katsoa maailmaa mullistui kolmisen vuotta sitten. – Tavallisuuden arvon ymmärtää

vasta kriisien jälkeen.

Eletyt unelmat

Oma perhe on ihme

Kirjailija Juha Itkonen, 44, vaikuttaa mieheltä, jolla on kaikkea. Onnellinen avioliitto, ihanat lapset, unelmatyö, kiva koti ja kesämökki.

Juhalla ja hänen puolisollaan, yrittäjä ja muusikko Maija Itkosella, on neljä lasta: kaksivuotiaat, keskosina syntyneet kaksoset Otso ja Vellamo sekä 8- ja 14-vuotiaat Unto ja Jalo. Reilun sadan neliön koti Helsingin Arabianrannassa on lähes aina täynnä liikettä ja eloa.

 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Nuorena pidin naimisiinmenoa ja lasten saantia jollakin lailla itsestäänselvyytenä. Unelmat tarkoittivat minulle kavereiden kanssa perustamani bändin mahdollista menestystä, kirjailijaksi tuloa, matkoja maailman ympäri – eivät mitään niin tavanomaista kuin omaa perhettä. Ajatus perheen itsestäänselvyydestä oli kummallinen, röyhkeä oikeastaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viimeistään yhden lapsen menetys ja kaksosten vaikea alkutaival ovat opettaneet, ettei mikään perheeseen liittyvä ole varmaa. Nyt ajattelen, että jo se, että kaikki läheiseni ovat elossa ja asiat rullailevat kohtuullisen mukavasti, on omanlaisensa ihme.

Perheeni on oikeastaan tällä hetkellä päätyöni, elämäni merkityksellisin sisältö. Suurin osa ajastani ja ajatuksistani menee väistämättä sen hyvinvoinnin ylläpitämiseen: pukemisiin, syöttämisiin, Wilma-viesteihin, harrastuskuljetuksiin, ruuan hankintaan ja kokkailuun. Neljässätoista vuodessa olen toki tottunut siihen, mutta perheemme kasvettua kaksosilla lapsiin liittyvää vastuuta on enemmän kuin koskaan ennen.

Jalon ja Unton syntyessä omat vanhempani olivat kuusikymppisiä ja innokas tukiverkko meille. Nyt, kun itse olemme nelikymppisiä ja vanhempani seitsemissäkymmenissä, tilanne on aivan eri. Heidän haurastumisestaan ajankulun tajuaa konkreettisesti. Emme voi juuri enää nojata vanhempieni apuun kaksosten hoidossa. Se vahvistaa tunnetta siitä, että olen kaikin tavoin elämän keskellä, ikäihmisten ja lasten välissä.

Olisi hienoa sanoa, että olen lasteni pärjäämisen suhteen rennompi kuin omat vanhempani aikanaan olivat. Se ei kuitenkaan olisi totta. Yritän olla unelmoimatta lasteni puolesta, mutta huomaan projisoivani heihin omaa persoonallisuuttani. Tykkään seistä jalkapallokentän laidalla tsemppaamassa Untoa ja kannustan musiikillisesti lahjakasta Jaloa treenaamaan. Pakottaa en heitä kuitenkaan voi. Kaksosten lahjoista en vielä tiedä mitään. Jo ennenaikaisuudenkin takia he voivat osoittautua millaisiksi oppijoiksi tahansa.

Perheen koko aiheuttaa minulle joskus riittämättömyyden tunteita ja keskittymiskyvyttömyyttä. On hetkiä, joista vain selviydytään. Silti en valita. Koetan nähdä elämäntilanteessani kaiken hyvän ja arvokkaan. Kaksosten syntymä ja sitä edeltäneet tapahtumat heilauttivat koko elämänkatsomukseni uuteen suuntaan.”

Haaveesta tuli ammatti

Juhan teokset syntyvät pelkistetyssä työhuoneessa Helsingin Suvilahdessa. Läppäri odottaa työpöydällä. Kirjahyllyt notkuvat. Oranssi sohva ja mukava tuoli ikkunan alla houkuttelevat löhöämään.

Täällä Juha lukee ja kirjoittaa, saa tilaa itselleen ja yksinäiselle kirjailijan työlleen.

 

”Halu olla joku. Tarve päästä esiin. Nuoren miehen kaipuu raapia jälkiä maailmaan.

Lukiossa, unelmille alttiissa iässä, nuo piirteet alkoivat vahvistua minussa. Kun tajusin, että kirjoittamisessa olen aika hyvä, epämääräiset mietteeni alkoivat kiteytyä haaveeksi kirjailijuudesta. Se jätti vähitellen varjoonsa muut intohimoni – juoksemisen ja bändissä soittamisen, myöhemmin myös toimittajantyön.

Perhetaustaani nähden unelmani oli melko yllättävä. Lapsuudenkotini Hämeenlinnassa oli mukavan keskiluokkainen. Isäni oli kiinteistönvälittäjä ja äiti laboratorionhoitaja. Kumpikaan heistä ei ollut ylioppilas, mutta heillä oli selkeä unelma: kaikki kolme lasta lukioon ja yli-opistoon. Pyrkimyksestä ei oikeastaan puhuttu ääneen, mutta kaikki me sisarukset tiedostimme sen.

”Nuoruudesta kaipaan eniten sokeaa kunnianhimoa ja katteetonta itseluottamusta.”

Kävi niin, että vanhempieni toive täyttyi, lasten tulevaisuus muotoutui heidän johdonmukaisten suunnitelmiensa mukaan. Sisareni on lääkäri ja veljeni urheilutoimittaja. Suurin yllätys vanhemmilleni oli varmasti se, että minusta tuli kulttuurin ammattilainen.

Olen elänyt jo kolmetoista vuotta vapaana kirjailijana ja saanut aikaan lukuisia teoksia, mutta nimitys taiteilija saa minut yhä hieman kakistelemaan. Ehkä perhetaustani takia yhdistän tuohon sanaan jonkinlaisen todellisuudesta vieraantuneisuuden ja ylenkatseen. Sellaisia piirteitä en tahdo löytää itsestäni. Onneksi elämäntilanteeni pitää jalkani maassa ja katseeni tiiviisti arjessa.

Nuoruudesta kaipaan eniten sokeaa kunnianhimoa ja katteetonta itseluottamusta. Enää minulla ei ole niistä kumpaakaan. Sääli, sillä nyt tarvitsisin niitä molempia. Kirjoittaminen näin nelikymppisenä on helvetin paljon vaikeampaa kuin nuorena.

Muistan hyvin kaikki esikoisromaanin julkaisemisen mukanaan tuomat tunteet. Riemun, jännityksen ja huikaisevan ilon. Pariin ensimmäiseen vuoteen kirjailijana liittyi vahvasti olo suuren haaveen toteutumisesta. Se oli uutta ja ihmeellistä – kuten kaikki, minkä ihminen kokee ensimmäisen kerran. Alkuni oli myös onnekas. Kirjoillani meni mukavasti, tuli palkintoja ja hyviä myyntilukuja.

Sittemmin tutuksi on tullut myös unelman nurja puoli. Työn yksinäisyys, johon pitää oppia. Se vuoristoratamainen sykli, joka liittyy uuden kirjan tekemiseen ja siihen ladattuihin odotuksiin. Pettymykset, jos kriitikot teilaavat vuosien työn muutamalla tylyllä lauseella. Huomiota ei aina tule, myynnit saattavat jäädä hyvinkin vaatimattomiksi.

Pohdin paljon sitä, millaisen romaanin kenties vielä joskus kirjoitan. Juuri nyt minulla ei ole kesken pitkää romaania eikä mielessä edes ideaa sellaisesta. Kirjoitan lyhyempiä tekstejä, kuten parhaillaan näytelmää Helsingin kaupunginteatterille. Se käsittelee keski-ikää ja elämässä tehtyjä valintoja.

Enää en yhtä vahvasti haaveile siitä, että saisin jonkin teokseni avulla pönkitystä egolleni. Enemmänkin toivon voivani edistää teksteilläni jotakin hyvää maailmassa, tutkiskella ihmisyyttä ja puhua minulle tärkeiden asioiden puolesta.

Olisin onnellinen, jos kymmenen vuoden päästä olisin kirjoittanut vielä onnistuneemman romaanin kuin tähänastiseni ovat olleet. Surullista on se, etten tällä hetkellä oikeastaan usko tämän unelman toteutumiseen.”

Esikoiskirjan julkaisu oli Juha Itkoselle suuren unelman täyttymys.
Esikoiskirjan julkaisu oli Juha Itkoselle suuren unelman täyttymys.

KARAHTANEET HAAVEET

Lapsi, jota ei tullutkaan

Jotkut kokemukset eivät unohdu ikinä. Omakohtaisessa romaanissaan Ihmettä kaikki (Otava) Juha Itkonen kuvaa, miten kirjailija ja hänen vaimonsa odottavat perheeseen iltatähteä, kun sikiökalvo menee puhki 17. raskausviikolla. Osa lapsivedestä valuu pois, minkä vuoksi lapsen keuhkot eivät voi kehittyä. Pariskunta suree ja riitelee. Yksikään lääkäri ei anna heille toivoa.

Lopulta pari joutuu tekemään elämänsä vaikeimman ratkaisun, päätöksen lapsensa elämästä ja kuolemasta. Raskaus keskeytetään.

Valoa ja toivoa kirjaan tuo se, että loppuosa kertoo uudesta, kuin ihmeen kaupalla alkaneesta raskaudesta ja kaksosten syntymästä. Siinäkin on haasteensa, sillä ennenaikaisesti syntyneet vauvat joutuvat viettämään elämänsä ensimmäiset kuukaudet sairaalassa.

 

”Kun kaikki on mallillaan, valitamme herkästi ihan liian pienistä asioista. Jäin miettimään tätä viimeksi marraskuussa, kun someni täyttyi ihmisten märehdinnästä siitä, miten pimeydestä oikein selviydytään. Itsekään en lähtökohtaisesti tykkää pimeästä, ja valon väheneminen kauhistuttaa joka syksy. Silti kyse on vain vuodenajasta. Jokaista talvea seuraa kevät. Jos ainoa ongelma on marraskuu, ongelmia ei ole.

Silläkin uhalla, että kuulostan juhlavalta, sanon tämän: raskaat kokemukset opettavat ja jalostavat ihmistä. Tavallisuuden arvon ymmärtää vasta kriisien jälkeen. Sairaalassa arvot kirkastuvat ja itsekkyys kaikkoaa.

Elämä keskoskaapin äärellä ei ollut pelkästään raskasta. Jokainen hetki siellä tuntui myös tärkeältä ja merkitykselliseltä, toiveikkaalta verrattuna siihen, mitä vähän aiemmin olimme kokeneet.

Kun ystävät ja sukulaiset ottivat meihin yhteyttä tarjoten tukeaan, en osannut vastata. Koin, etten osaa puhua kenenkään kanssa. Olimme keskellä jotakin niin poikkeuksellista, ettei se sopinut muiden ehjään todellisuuteen. Elimme kuin omassa erillisessä todellisuudessamme.

”Me kaikki tahdomme kuulla vain hyvästä.”

Olen miettinyt paljon sitä, miksi meille ihmisille lopulta kelpaa vain se yksi tarina, selviytyminen. Olen tietenkin onnellinen siitä, että menetyksen jälkeen saimme kaksi ihanaa lasta. Ja siitä, että keskosaika meni lopulta hyvin ja kaksoset voivat nyt parivuotiaina mainiosti. Silti huomaan aina, miten merkityksiä täynnä on se kysymys, jonka Maijan kanssa saamme jatkuvasti kuulla: miten niillä nyt menee. Vakiovastauksemme on: hyvin. Tuntuu, että se on ainoa vaihtoehto, joka tässä maailmassa kelpaa. Pohjimmiltamme me kaikki tahdomme kuulla vain hyvästä. Onnesta, selviytymisestä ja eteenpäin menosta.

Uskon, että taustalla piilee yhteinen pelko ja epätoivoinen tarrautuminen normaalin illuusioon. Haluamme uskoa siihen, että kaikki menee aina lopulta hyvin, että juuri minun läheisilleni ei tapahdu mitään peruuttamattoman pahaa.

Ihmettä kaikki -kirjasta olen saanut kahdenlaista palautetta. Ihmiset, joilla on samantyyppisiä kokemuksia, ovat saaneet siitä lohtua. Ja sitten on niitä, jotka ovat sanoneet, etteivät ole edes halunneet lukea kirjaa, koska se käsittelee asioita, joita he eivät mielellään ajattele.

Minusta Ihmettä kaikki ei ole ahdistava tarina. Pohjimmiltaan se on kirja perheestä, rakkaudesta ja toivosta.”

Hyvästi, huolettomuus

Lapsena 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa Juha haaveili pääsystä Hämeenlinnasta maailmalle, Jenkkeihin. Realismia oli kuitenkin päästä perheen kanssa Ruotsin-laivalle tai automatkalle Pohjoismaihin. Kanarialla kävi tuttavapiiristä joku harva, se pantiin merkille ja sitä hiukan kadehdittiin. Kun Juha kävi serkkujen luona kylässä pääkaupunkiseudulla, ruotsin kieli katukylteissä tuntui suuren maailman meiningiltä.

Aikuistuttuaan Juha pääsi matkustamaan muun muassa toimittajantyön kautta. Kolmekymppiseksi asti kaikkiin hänen reissuihinsa sisältyi seikkailun fiilis.

 

”Haluni nähdä maailmaa oli nuorena polttava. Ensimmäisillä kerroilla jossain New Yorkissa tai Lontoossa tuntui uskomattomalta, että olen oikeasti täällä. Se oli viatonta, lapsenomaista riemua. Lähdin maailmaan, maailma avautui minulle. Oli huikeaa huomata, miten samanlaisia ja toisilleen ystävällisiä ihmiset kaikkialla maailmassa ovat.

Kun olimme kolmekymppisiä, Maija syytti minua kerran siitä, ettei minulla ole mitään unelmia. Löin pöytään yhden – tahtoisin matkustaa Uuteen-Seelantiin. Vuonna 2016, lapsemme menetyksen jälkeen, päätimme tehdä unelmasta totta. Teimme matkan poikien kanssa, ja maa oli todella uskomattoman kaunis.

Tuolloin en vielä osannut ajatella, että isolla porukalla maapallon toiselle puolelle lentämisessä olisi mitään väärää.

Sittemmin matkahaaveisiin on tullut kitkerä sivumaku. Ajattelevana ihmisenä ilmastonmuutos on pakko ottaa huomioon. Omia matkahaaveitaan pitää suhteuttaa. Miten mielekkäitä ja oikeutettuja ne oikeastaan ovat?

En silti ole lopettanut lentämistä kokonaan enkä usko, että ilmastokriisi voi ratketa yksilöiden tekojen kautta. Isot pyörät on pakko saada liikkeelle, poliittinen päätöksenteko on tässä avainasemassa. Mutta myös sillä, millaisia unelmamme ovat, on merkitystä.

”Maailman näkeminen on ollut oman sukupolveni unelma.”

Lentäminen resorttiin toiselle puolelle maailmaa useita kertoja vuodessa vain siksi, että täällä on kylmä, ei voi olla oikein. Ei, kun vaakakupissa on se, millainen maailma lapsillemme jää. Matkojen tulisi pikemminkin olla erikoisia ja harvinaisia kohokohtia elämässä, kuten ne vielä parikymmentä vuotta sitten olivat. Lentämisen halpeneminen ja arkipäiväistyminen on ympäristön kannalta pelottava trendi.

Maailman näkeminen on ollut oman sukupolveni unelma. Mietin paljon sitä, millaisia tulevat olemaan lasteni vastaavat haaveet. Länsimainen perusajatus on ollut se, että jokainen sukupolvi on edellistä vauraampi, että syntyvillä lapsilla on aina enemmän mahdollisuuksia kuin vanhemmillaan. Tämä on näkynyt esimerkiksi suurten ikäluokkien kyseenalaistamattomana edistysuskona.

Entä jos omat lapseni kasvavatkin maailmaan, jossa uudet ikäpolvet tulevat olemaan köyhempiä kuin edelliset? Jospa edessä onkin tulevaisuus, jossa vauraus ei enää lisäänny, vaan saavutetuista eduista on pakon edessä luovuttava? Saattaa olla, että tulevaisuudessa maailman näkeminen ei enää ole hyväksyttyä tai edes mahdollista. Se on surullinen ajatus.”

Perhe on keskeisellä sijalla Juha Itkosen unelmakartassa.
Perhe on keskeisellä sijalla Juha Itkosen unelmakartassa.

UUDET UNELMAT

Tärkeintä on turvallisuus

Pari vuotta sitten Juha Itkonen perheineen hankki oman kesäpaikan Vessöstä Porvoon seudulta. Siellä elämä on yksinkertaista ja hyvää. On rantaa, pottumaata ja nurmikkoa lasten juosta. Maalla käydään aina, kun töiltä Helsingissä ehditään.

 

”Oloni tässä iässä on pikemminkin asettuva kuin uusia seikkailuja janoava. Siihen tunteeseen oman kesäpaikan hankkiminen sopi paremmin kuin hyvin. Toki taustalla ovat myös käytännön syyt. Neljän lapsen isänä en enää huvikseni mieti mannertenvälisiä lentoja.

Asunnon ja mökin omistaminen ei ole minulle tärkeää materiaalisista syistä. Enemmänkin siksi, että koen niiden antavan perheelleni turvaa ja vakautta.

"Jatkuvan eteenpäin menemisen ideasta olen luopunut."

Se, että meillä on asialliset olosuhteet, merkitsee minulle paljon. Ajatus perustuu varmasti kotoa saamaani kunnollisuuden perintöön, eräänlaiseen protestanttiseen työetiikkaan. Tiedän, että taiteilija-asteikolla imagoni on säntillinen, kunnollinen ja aikaansaava. Mikään viivoittimet suorassa -mies en kuitenkaan ole. Minulla ei ole aikataulua tai suunnitelmaa elämäni jokaiselle päivälle.

Jatkuvan eteenpäin menemisen ideasta olen luopunut. Enää en oikeastaan edes haaveile huippumyynneistä enkä noususta kansainväliseksi menestyskirjailijaksi. Perspektiivini on muuttunut – suureksi osaksi parin vuoden takaisten äärimmäisten kokemusten vuoksi.

Fyysisesti tahtoisin pysyä hyvässä kunnossa mahdollisimman pitkään. Juoksen, pelaan sählyä ja uutena harrastuksena nostelen painoja, mikä on lisännyt voimaa ja liikkuvuutta. Silti tunnistan itsessäni jo tiettyjä ikääntymisen merkkejä. Lapsia naurattaa, kun käsivarteni eivät tunnu riittävän papereiden lukemiseen. Tarvitsen jo lukulaseja.

Suurin haaveeni on, että elämäni olisi jatkossakin mahdollisimman rikasta ja täyttä. Että suurilta murheilta vältyttäisiin. Ja että kaikki läheiseni pysyisivät hengissä mahdollisimman pitkään.”

Juha Itkonen

*44-vuotias kirjailija asuu Helsingissä puolisonsa Maija Itkosen ja neljän lapsensa kanssa.

*Kirjoittanut kahdeksan romaania, novellikokoelmanja lastenkirjan. Viimeisin teos

kirjeenvaihtoromaani 7+7 yhdessä Kjell Westön kanssa.

*Voittanut Kalevi Jäntin palkinnon ja kirjallisuuden valtionpalkinnon.

*Nähtiin syksyllä tv:ssä Minun musiikkini -sarjan isäntänä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla