ET
Pikkulapsiperheen arki, sairaudet ja hometalo. Miia Huitin oma stressi kasvatti hänestä stressivalmentajan. Kuvat: Riina Peuhu
Pikkulapsiperheen arki, sairaudet ja hometalo. Miia Huitin oma stressi kasvatti hänestä stressivalmentajan. Kuvat: Riina Peuhu

Miia Huitti, 42, kasvoi suorittajaksi, joka ei lepoa kaipaa. Vaikeuksia piti kasautua vuoren verran, ennen kuin hän ymmärsi pysähtyä. – Koin, etten ole arvokas, jos en koko ajan suorita asioita.

”Vuosista 2011–2013 en muista juuri mitään. Olin kotona kolmen pienen lapsen kanssa ja aivan jaksamiseni äärirajoilla.

Mietin koko ajan ulospääsyä tilanteesta, enkä keksinyt muuta ratkaisua kuin itsemurha tai avioero. Itsensä tappaminen tuntui ihan järkiratkaisulta. Ajattelin, että mieheni löytää jonkun järkevän naisen, johon lapset tottuvat.

Eristäydyin. En halunnut nähdä ihmisiä enkä vastannut puhelimeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En halunnut, että kukaan kysyy, mitä minulle kuuluu ja miten voin. Koin, että minulla ei ollut mitään hyvää sanottavaa mistään, vaikka en ole oikeasti negatiivinen ihminen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suorittaminen alkoi jo lapsena

Suorittaminen on määrittänyt elämääni lapsesta asti. Vaikka olisin saanut koulussa kokeesta kympin, ajattelin, että kaverin saama kymppi on parempi kuin minun.

En muista, että vanhemmat olisivat varsinaisesti vaatineet hyviä suorituksia, mutta toki lapsi aistii vanhempiensa toiveet ja odotukset.

Ehkä hain koulussa pinnistämällä vanhempieni huomiota: jos olen kiltti kympin tyttö, saan rakkautta.

Molemmat vanhempani ovat aina tehneet paljon töitä, ja yrittäjä-isäni koki burnoutin, jollei kaksikin. Nuorena hänen touhujaan katsoessani päätin, että minusta ei tule koskaan yrittäjää.

Olin hyvä kielissä ja lähdin lukion jälkeen opiskelemaan saksaa Jyväskylään. Kahden opiskeluvuoden jälkeen päätin, että tarvitsen jotain haastavampaa kuin kieltenopettajan uran.

Kahlasin läpi kaikkien tiedekuntien opinto-oppaat ja itsellenikin yllätykseksi päädyin kauppatieteisiin. Aloin opiskella johtamista. Suoritin kauppatieteiden maisterin ja humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnot.

”Aluksi luulin, että olen kuvitellut tämän avun ja kiitollisuuden tunteen”, Miia kertoo.
”Aluksi luulin, että olen kuvitellut tämän avun ja kiitollisuuden tunteen”, Miia kertoo.

Työ kaikki kaikessa

Valmistumisen jälkeen vuonna 2001 lähdin Helsinkiin ja hankkiuduin töihin pankkiin. Aloitin sijoitusneuvojana, ylenin sijoitusasiantuntijaksi ja lopulta vastasin yksikön ruotsinkielisistä asiakkaista.

Kun pankki myytiin 2003, siirryin toiseen pankkiin tuote- ja kehityspäälliköksi. Siellä tapasin mieheni.

Muutin hänen perässään Pirkkalaan ja pääsin täällä konttorinjohtajaksi. Olin silloin 29-vuotias.

Työ pankissa ei tyydyttänyt minua, sillä halusin tehdä töitä ihmisten kanssa.

Oltuani kuusi vuotta pankissa siirryin unelmatyöhöni, henkilöstökonsultiksi, ruotsalaisen säätiön omistamaan rekrytointiyritykseen. Työ oli kansainvälistä ja liikkuvaa. Oli nousukausi, ja asiakkaita tuli ovista ja ikkunoista. Se oli innostavaa aikaa.

Minua ei haitannut lähteä aamuseitsemältä Pendolinolla Helsinkiin ja tulla iltaseitsemältä takaisin. Tein töitä myös viikonloppuisin kotona.

”Painoin lähes sata kiloa, ja raskauden hehku oli minusta kaukana.”

Kaksosten odottaminen oli järkytys

Olin uranainen, enkä halunnut lapsia. Miehelläni oli kaksi lasta jo edellisestä liitosta, mutta hän sanoi haluavansa vielä kaksi.

Naimisiin menon jälkeen vuonna 2008 ajattelin, että voisihan sitä nopeasti yhden lapsen tekaista.

Meille oli ihan normaalia ajatella, että hoitovapaalle ei jäädä.

Lasta ei kuitenkaan kuulunut. Minulla todettiin endometrioosi, joka leikattiin, ja leikkauksessa tuhoutui toinen munasarja. Toisessakin munasarjassa oli kysta. Minua ei yhtään surettanut.

Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Tulin raskaaksi – ja odotin kaksosia. Mies itki ilosta ja minä järkytyksestä.

Päätin, että yhdeksän kuukauden äitiysloman jälkeen palaan töihin. Lähipiirimme koostui uraihmisistä, joten meille oli ihan normaalia ajatella, että hoitovapaalle ei jäädä.

Raskausaika oli vaikea: valtava pahoinvointi, kymmenen viikon migreeni ja riski, että lapset syntyvät ennen aikojaan.

Painoin lähes sata kiloa, ja raskauden hehku oli minusta kaukana. Makasin yhdeksän viikkoa sairaalassa ja päätin, että kunhan tästä pääsen, minua ei pysäytä mikään.

Kuuden minuutin lepo kolmesti päivässä. Siitä lähti Miian toipuminen.
Kuuden minuutin lepo kolmesti päivässä. Siitä lähti Miian toipuminen.

Muutto hometaloon

Kaksostytöt syntyivät keskosina ja heidät kotiutettiin eri aikaan. Ja mihin – hometaloon.

Mieheni oli tehnyt remonttia uudessa kodissamme ja löytänyt homepesäkkeet. Vanha kotimme oli vuokralla, joten sinnekään emme voineet palata. Talous joutui koville.

Elämä oli yhtä kaaosta.

Kaksosilla oli refluksitauti, joten heitä ei voinut laskea mihinkään syömisen jälkeen ilman huutoa. Pirkkalassa syntyi sinä vuonna kymmenet kaksoset normaalin yhden kaksosparin sijasta, joten odottamaani kodinhoitoapua ei ollutkaan tarjolla.

Isovanhemmatkaan eivät pystyneet auttamaan. Miehelläni on selkärankareuma, joka oli välillä niin pahana, että hänellä ei olisi pysynyt vauva käsissä.

Jos lapset nukahtivat, aloin siivota. Näin vain pyyhkimätöntä pölyä, pesemättömiä pyykkejä ja tiskaamattomia astioita. Kun lapset heräsivät aamulla, jouduin oikein sinnittelemään, etten huutaisi ja raivoaisi heille.

”Miehenikin oli uupunut.”

Vaivoja rannekanavaoireyhtymästä migreeniin ja fibromyalgiaan

Kun tytöt olivat muutaman kuukauden ikäisiä, huomasin olevani jälleen raskaana. Se oli sokki. Tunsin pettäneeni työnantajani, koska olin luvannut palata töihin niin pian kuin mahdollista.

Olin oppinut ajattelemaan, että jos viettää vuosikausia lasten kanssa kotona, peli työelämässä on menetetty.

Varmaan suhtauduin itsekin rekrytoijana siten työnhakijoihin: katsoin, että hoitovapaita pitäneet eivät olleet tarpeeksi kunnianhimoisia vaativampiin tehtäviin.

Raskausaikani lopulla pääsimme onneksi muuttamaan takaisin vanhaan taloomme.

Lapsi syntyi etuajassa ja sairasteli aluksi paljon. Kaikki lapset nukkuivat huonosti.

Minulla oli kaikenlaisia vaivoja rannekanavaoireyhtymästä migreeniin ja fibromyalgiaan.

Miehenikin oli uupunut, ja hänellä oli lisäksi sairauteen liittyvät kivut, joihin mikään lääkitys ei tuntunut auttavan.


Yksi kirja auttoi umpikujassa

Umpikuja alkoi aueta yllättävällä tavalla. Mieheni sai minut ylipuhuttua piipahtamaan ystäväni luona. Siellä oli pöydällä Alexander Loydin kirja Paranemisen avain.

Ystävä sanoi kuulleensa, että joku oli päässyt sen avulla kivuistaan. Mieleeni tuli, että jos se auttaisi miestäni, hän voisi olla enemmän apunani lastenhoidossa.

Vaikka tartuin kirjaan puolisoni takia, siitä tulikin kuin magneetti minulle itselleni. Keittelin ruokaa ja pyyhin pyllyjä essu päällä, mutta kirja kulki koko ajan mukanani.

Aloin tehdä kirjassa suositeltua harjoitusta, vaikka en uskonutkaan, että se voisi toimia. Olin akateemisesti koulutettu tehopakkaus, ja minun oli vaikea kuvitella tekeväni mitään ”hörhöä”.

Kun sanoin miehelleni, että menen nyt kuudeksi minuutiksi makuuhuoneeseen rauhoittumaan ja ajattelemaan positiivisia asioita, hän saattoi vastata, että et kai luule sen auttavan. Onko sinulla joitain muita ideoita, kysyin.

Rennompi ja onnellisempi olo

Oli minun onneni, että kirjassa oli tarpeeksi tiedettä mukana, muuten en olisi tarttunut siihen. Alussa ajattelin, että lievitän senhetkistä stressiä.

Pian aloin ymmärtää, millaista syyllisyyttä kannoin koko ajan mukanani. Koin, etten ole arvokas, jos en koko ajan suorita asioita.

Tein harjoituksia kolme kertaa päivässä. Muutos alkoi näkyä muutamassa viikossa ja tuntui ensiksi nukkumisessa.

Lapset olivat silloin pari-kolmevuotiaita ja herättivät minut edelleen kuudesta kymmeneen kertaa yössä, mutta nyt nukahdin heti kun laskin pääni tyynyyn.

Aiemmin en ollut saanut unta, vaan jäänyt ärsyyntyneenä kuulostelemaan seuraavaa herätystä.

”Alkuun odotin koko ajan, että romahdan.”

Alkuun odotin koko ajan, että romahdan. Että olen kuvitellut tämän ilon ja kiitollisuuden tunteen. Romahdusta ei tullut, ja aloin olla rennompi ja onnellisempi.

Maailma ympärilläni ei muuttunut, mutta samat asiat eivät enää vaivanneet minua.

Kerran istuin pöydän ääressä ja katselin, kun lapset leikkivät lattialla.

Tajusin, että minun ei tarvitse tehdä mitään ylimääräistä. Riittää, että saan pidettyä nuo lapset hengissä.

Uusi työ

Kun aloin toipua uupumuksesta, halusin tehdä jotain ihan muuta.

Listasin miljoona asiaa, mutta palasin aina stressivalmentamiseen. Ajattelin maailmaa halaillen, että tämä kaikki on tapahtunut minulle, jotta voisin auttaa muita.

Niin minusta sittenkin tuli yrittäjä.

Olen toiminut stressivalmentajana nyt neljä vuotta. Tavallinen työviikko sisältää kaksi päivää yksilövalmennuksia, joita teen pääasiassa etänä.

Minulla on asiakkaita muun muassa Qatarissa, Ugandassa ja Tukholmassa. Lisäksi valmennan ryhmiä yrityksissä ja luennoin satunnaisesti kouluissa ja yhdistyksissä.

Koetan auttaa ihmisiä oivaltamaan, mistä he stressaantuvat. Armollinen suhtautuminen itseensä on kaiken A ja O.

Tärkeintä kaikessa kokemassani on se, että heräsin ajoissa opettaakseni lapsilleni armollisuutta. Aion pitää huolen, että heidän ei tarvitse suorittaa elämää.

Haluan heidän tuntevan, että äiti rakastaa, vaikka he eivät koskaan saisi huippuarvosanoja koulussa tai oppisi tekemään kärrynpyörää.

Näistä en luovu

  1. Juokseminen. Rakastan juoksemista. Aloitin puoli vuotta sitten 20 minuutista ja lisään aikaa hiljalleen, tavoite on jaksaa juosta tunnin lenkkejä. Työni on sosiaalista ja kotona on aina vilskettä, juostessa saan olla hetken yksin.
  2. Luonto. Joskus otan sieniämpärin mukaan. Usein vain istun kivellä ja nautin kauneudesta ympärilläni.
  3. Vihermehu. Teen sitä joka aamu. Perheessä monella on tulehduksia, ja viher-mehun on huomattu helpottavan oireita.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla