Kuvat
susanna kekkonen
"Ymmärsin, että  minun pitää opetella näkemään itseni uudella tavalla ja miettiä, kuka olen hyväksikäytön takana", Mari Lämsä sanoo.
"Ymmärsin, että minun pitää opetella näkemään itseni uudella tavalla ja miettiä, kuka olen hyväksikäytön takana", Mari Lämsä sanoo.

Tuttu mies käytti Maria hyväkseen, kun tyttö oli kuusivuotias. Vasta viime vuosina Mari Lämsä on alkanut muistaa asioita lapsuudestaan, myös niitä hyviä.

Navetta ja heinäpelto. Pihan villikissat, jotka kesyyntyivät kesän aikana. Ukki ja traktori. Mummon leipomat uunituoreet pullaukot tuvan pöydällä. Mari Lämsä, 38, sulkee silmänsä ja antaa muistojen virrata.

Mielikuvat mummolassa vietetyistä kesistä ovat hänen lapsuutensa rakkaimpia. Muistot tuntuvat erityisen arvokkailta siksi, että ne olivat pitkään kadoksissa.

– Olen alkanut muistaa ihania asioita lapsuudestani vasta viimeisten vuosien aikana, Mari sanoo ja avaa silmät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Sitä ennen ajattelin, ettei minulla ollut lainkaan lapsuutta. Kaiken peitti alleen musta verho.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syyskuun raikas valo tulvii sisään helsinkiläisasunnon seinänkokoisesta ikkunasta. Mari istuu valkoisella sohvallaan ja rapsuttelee mäyräkoira Pessiä, joka kiehnää emäntänsä sylissä. Ruokapöydällä on mielenkiintoinen sisustuselementti, vedellä täytetty kahvipannu, jossa lilluu muovinen kala. Se on Marin 6- ja 8-vuotiaiden lasten lemmikki. Lapset ovat tämän viikon isällään.

– Ero tuli puolitoista vuotta sitten, ja nyt he ovat toisen luona vuoroviikoin, Mari sanoo.

Uudenlainen arki on vaatinut totuttelua. Viikot ilman lapsia tuntuivat ensi alkuun vaikeilta ja yksinäisiltä. Elämä on kuitenkin alkanut asettua hiljalleen uomiinsa.

– Ajatus erosta tuntui ylitsepääsemättömältä. On ollut voimaannuttavaa huomata, että selvisin tästäkin ja pärjään myös yksin.

Menneet vuodet ovat sisältäneet erityisen huolellista itsetutkiskelua paitsi eron myös Marin rankan menneisyyden takia.

Mari oli 6-vuotias, kun häntä käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Hyväksikäyttö jatkui kaksi vuotta. Omat lapset ovat nyt saman ikäisiä, ja Mari tietää, että se saattaa nostattaa trauman uudella tavalla pintaan.

Marin hyväksikäyttäjä oli lähipiiristä, ei kuitenkaan verisukulainen. Häntä ei koskaan tuomittu, vaikka mies myönsi poliisikuulusteluissa tekonsa. Syytettä ei nostettu, koska rikos oli silloisen lain mukaan vanhentunut.

– Tuntuu käsittämättömältä, että tuollaisesta teosta voi päästä kuin koira veräjästä muotoseikan vuoksi, Mari sanoo vakavana.

– Kuka vanhentaisi rikoksen minun näkökulmastani? Kuka deletoisi sen minun mielestäni ja elämästäni?

Itseinhoa ja paniikkikohtauksia

Elämässä piti olla menossa uusi ja jännittävä vaihe.

Mari oli parikymppinen, muuttanut pois kotoa ja yhteen armeijasta kotiutuneen poikaystävänsä kanssa. Oli opiskelupaikka ja osa-aikatöitä. Usein Mari tuli kotiin myöhään illalla luentojen ja töiden jälkeen. Nukahtaminen oli vaikeaa ja selittämätön ahdistus purkautui itsensä viiltelynä.

– Henkinen tuska oli niin hirveää, että teki mieli repiä sydän rinnasta. Ainoa keino sietää tuskaa oli siirtää osa siitä fyysiseen kipuun.

Mari ei osaa sanoa tarkasti, milloin hän alkoi oirehtia. Sen Mari tietää äitinsä kertoman perusteella, että pienenä hän oli puhelias ja aurinkoinen tyttö, joka puhua räpätti naapurienkin kanssa. Koulun alettua jokin muuttui, ja hänestä tuli arka ja sisäänpäin kääntynyt.

– Kun ajattelen ala-asteaikoja, muistan vain ahdistusta ja pahaa oloa. Kirjoitin silloin päiväkirjaani, että haluan kuolla.

Esiteini-iässä kuvioihin tuli mukaan itseinho. Sellainen, joka sai Marin hakkaamaan raivoissaan jalkojaan. Omat reidet ällöttivät häntä niin paljon.

– Oli hirveää, kun vartaloni alkoi muuttua murrosiässä. Verhosin itseni säkkimäisiin vaatteisiin ja halusin piilottaa kaikki merkit siitä, että minusta oli tulossa nainen.

Itseinho meni murrosiän kipuilun piikkiin. Vasta lukiossa Mari alkoi saada oireita, jotka säikäyttivät lähipiirin.

– Oli ihan tavallinen koti-ilta, kun yhtäkkiä tipuin polvilleni ja luulin halvaantuvani. Äiti soitti ambulanssin, ja sairaalassa tutkittiin kaikki mahdollinen, mutta mitään ei löytynyt.

Diagnoosi oli paniikkikohtaus. Kohtauksen arveltiin johtuvan siitä, että Mari oli kovin tunnollinen opiskelija. Hänet lähetettiin kotiin rauhoittavien lääkkeiden kanssa, ja asia jäi siihen.

– Nyt tiedän, että kohtaukset olivat ensimmäinen merkki siitä, että mielen kehittämä suojakuori oli alkanut rakoilla. Syvälle kätketty mustuus halusi päästä ulos.

Häpeä vaiensi

Fyysinen läheisyys tuntui Marista pitkään väärältä.

Yläasteella hän oli ehdoton seksin suhteen. Suutelu vielä menetteli, mutta kaikki muu kosketus sai aikaan paniikin. Lukiossa mieli yhtäkkiä muuttui.

– Olin todella välinpitämätön itseäni kohtaan. Juhlin paljon ja lähdin tuntemattomien matkaan. Taustalla oli ajatus, että ihan sama, miten minulle käy.

Mari kiittää nyt onneaan siitä, että hän löysi lukion toisella luokalla hyvän poikaystävän. Nuori mies oli ikäisekseen kypsä ja rauhoitti olemuksellaan Mariakin.

Nuoret kirjoittivat ylioppilaaksi vuonna 2000. Kirjoitusten jälkeen poikaystävä lähti armeijaan ja Mari Jyväskylään opiskelemaan.

– Muistan, että ahdistus alkoi kasaantua siellä. Se oireili ahmimishäiriönä.

Vuoden etäsuhteen jälkeen pari muutti yhteiseen asuntoon Vantaalle. Pian muuton jälkeen ahdistus kasvoi sietämättömäksi. Marin ajatukset olivat itsetuhoisia, yöt menivät itkiessä ja viillellessä.

– Muistan, kuinka levitin aamuisin käsiini peitevoidetta ja lätkin pahimpiin haavoihin laastareita ennen töihin menoa. Ei silti tullut mieleenkään ottaa sairaslomaa. Ajattelin, että tämä menee kyllä ohi.

Poikaystävä oli toista mieltä. Hän oli huolissaan Marista ja vaati tätä hakemaan apua. Pitkän suostuttelun jälkeen Mari soitti nuorten kriisikeskukseen ja sai ajan psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Se tapaaminen muutti hänen elämänsä.

Teini-iässä Mari kärsi syvästä itseinhosta, joka ilmeni muun muassa viiltelynä.
Teini-iässä Mari kärsi syvästä itseinhosta, joka ilmeni muun muassa viiltelynä.

Mari muistaa edelleen hoitajan ilmeen, kun tulppa yhtäkkiä aukesi. Hyväksikäyttö palasi hänen mieleensä selkeinä, karmivina mielikuvina.

– En halunnut itsekään uskoa sitä, mutta paluuta entiseen ei ollut.

Seksuaalisen hyväksikäytön paljastuminen ei vienyt asioita heti parempaan suuntaan, vaan Mari upposi yhä syvemmin masennukseen. Mielikuvat tapahtumista olivat niin järkyttäviä, ettei hän saanut niiltä rauhaa.

– Mietin, olinko minä jollakin tavalla syyllinen tapahtuneeseen. Provosoinko käytökselläni? Olisinko voinut tehdä jotakin toisin?

Häpeä vaiensi. Mari eli viiden vuoden ajan täydellistä kaksoiselämää. Hän tunsi olevansa saastainen ja vioittunut eikä halunnut kertoa asiasta edes ystävilleen tai perheelleen. Vain kumppani tiesi tapahtuneesta.

– Ajattelin, että kukaan ei voi rakastaa minua. Että olen lopullisesti pilalla.

Rikos ehti vanheta

Mies oli kaikkien mielestä mukava ja siisti tyyppi. Sellainen, josta oli helppo pitää.

Samoin ajatteli Mari. Hän oli enemmän kuin innoissaan, kun mies halusi viettää aikaa hänen kanssaan. Hyväksikäyttö alkoi leikin varjolla.

Mari muistaa pitäneensä leikkejä outoina, mutta ajatelleensa, ettei niissä voi olla mitään väärää. Hän oli 6-vuotias ja luotti sokeasti aikuiseen, jonka piti olla turvallinen. Hyväksikäyttö jatkui noin kaksi vuotta. Loppuvaiheessa Mari muistaa olleensa niin ahdistunut, että pissasi housuun miehen nähdessään.

Teot loppuivat, kun Mari vietiin lääkäriin outojen fyysisten oireiden takia. Tekijä pelästyi ja vannotti tyttöä, ettei tämä saisi kertoa heidän välisestään salaisuudesta kenellekään. Olisi Marin syytä, jos miehelle kävisi jotakin pahaa.

– Mieli on ihmeellinen kapistus, sekä hyvässä että pahassa. Se blokkasi kaiken tuon yli vuosikymmeneksi. En aidosti muistanut mitään hyväksikäytöstä.

Välillä Mari voi paremmin ja arki tuntui hetken normaalilta. Sitten taas masennus ja ahdistus veivät pohjalle. Mari ravasi vastaanotoilla ja terapeuteilla, mutta tapaamisista oli vain hetkellistä apua. Masennuslääkkeet tasoittivat, mutta veivät mennessään kaikki tunteet.

Syvimmässä aallonpohjassa Mari otti sekaisin kolmiolääkkeitä ja alkoholia. Kun apuun hälytettiin ambulanssi, Mari juoksi hoitajia karkuun ja huusi haluavansa kuolla.

– En oikeasti toivonut kuolemaa, mutta en keksinyt mitään muuta ratkaisua tuskan poistamiseksi.

Suhde ensimmäiseen poikaystävään päättyi viiden vuoden jälkeen. Ero ei liittynyt varsinaisesti hyväksikäyttöön tai sen seurauksiin, mutta Mari ajattelee jälkikäteen, että tietenkin trauma vaikutti suhteeseen.

– Hän pystyi olemaan uskomattoman hyvin tukenani aikana, jolloin olin täysin rikki. Moni sen ikäinen olisi juossut pakoon. Olen onnekas, että elämääni tuli juuri siinä vaiheessa sellainen ihminen.

Mari löysi pian uuden kumppanin, joka osasi niin ikään antaa täyden tukensa. Hän auttoi myös siinä vaiheessa, kun Mari päätti nostaa oikeusjutun miestä vastaan. Oli vapunpäivä 2007, kun Mari teki rikosilmoituksen Keravan poliisiasemalla. Mies otettiin heti kiinni kotipaikkakunnallaan ja häntä alettiin kuulustella.

– Tekijä myönsi käytännössä kaiken, ja syyttäjällä olisi ollut kaikki tarvittava tuomiota varten. Sitten tuli päätös, ettei syytettä nosteta vanhenemispykälän takia.

– Tuntui, että matto vedettiin jalkojeni alta. Mies sai jatkaa elämäänsä ilman mitään seuraamuksia. Samaan aikaan minä söin kourakaupalla masennuslääkkeitä selvitäkseni edes jotenkin järjissäni.

Uhrilla ei ole mitään hävettävää

Haukotus on pitkä, vaikka Mari yrittääkin tukahduttaa sen nyrkkiinsä. Hän kertoo valvoneensa koko haastattelua edeltäneen yön.

– Luin illalla oikeuden asiakirjoja, ja kaikki palasi mieleen. Kävin asioita läpi mielessäni ja mietin, miksi teen tätä itselleni. Miksi haluan käydä tätä taas läpi? Puhua tästä, vieläpä julkisesti ja omilla kasvoillani?

Vastaus löytyi aamuyön tunteina.

– Jos yksikin saman kokenut ihminen lukee haastattelun ja saa uskoa siihen, että hyväksikäytöstä voi selvitä, tämä on sen arvoista.

"On kauneinta nähdä, että elämä jatkuu – kaikesta huolimatta."
"On kauneinta nähdä, että elämä jatkuu – kaikesta huolimatta."

Vaikka Mari tiedostaa, ettei hänen tarvitse kantaa häpeää tapahtuneesta, hän kertoo ennen haastattelua miettineensä, mitä tuttavat ajattelevat hänestä, jos lukevat jutun. Muuttuuko heidän suhtautumisensa häneen?

– Kuinkahan monta sataa kertaa minulle on sanottu, ettei tämä ole millään tavalla minun syytäni, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin, Mari sanoo päätään puistellen.

– Muistan, kun sain joskus aiemmin haastattelupyynnön ja pohdin ystäväni kanssa, kannattaako minun suostua. Ystävä sanoi, ettei itse puhuisi asiasta julkisesti. Hän halusi varmasti vain suojella, mutta kommentista tuli olo, että minulla olisi jotakin hävettävää.

Juuri häpeä on se syy, miksi Mari esiintyy tässä jutussa omalla nimellään ja kasvoillaan. Hänen mielestään vain avoin puhe aiheesta tekee siitä vähemmän tabun.

– Tässä on jo muutenkin ihan tarpeeksi kannettavaa ilman, että pitää vielä hävetäkin.

Avoimuus on kannattanut

Mari kertoo elävänsä nykyisin tasapainoista elämää. Hän ei käy enää terapiassa eikä käytä masennuslääkkeitä, mutta tasapainon löytyminen on vaatinut pitkän tien. Parhaiten toipumisessa ovat auttaneet kolmen vuoden psykoterapia, teatteriharrastus ja läheisten ihmisten tuki.

– Olen puhunut asiasta avoimesti läheisilleni, ja he kaikki ovat suhtautuneet mahtavasti. Varsinkin äitini on ollut korvaamaton. Hän on kokenut syyllisyyttä tapahtuneesta, mutta pystynyt silti seisomaan tukenani.

Mari on harrastanut teatteria ja myös opiskellut alaa. Se on auttanut häntä ilmaisemaan tukahdutettuja tunteita. Hän on ymmärtänyt, etteivät ikävätkään tunteet satuta, kun niiden antaa tulla ulos. Teatteri on auttanut myös päästämään irti uhrin roolista.

– Katsoin kaikkea elämässäni trauman kautta. Aloin ymmärtää, että minun pitää opetella näkemään itseni uudella tavalla ja alkaa miettiä, kuka oikeastaan olen hyväksikäytön takana, hän sanoo.

– Se on vaatinut paljon työtä, mutta viimein pystyn näkemään myös sen, mitä hyvää elämässäni on ollut.

Kun Mari tapasi lastensa isän vuonna 2010, hän voi suhteellisen hyvin. Tasainen elämäntilanne ja turvallisen kumppanin tapaaminen herättivät ensimmäistä kertaa ajatuksen perheen perustamisesta.

– Olin aiemmin ajatellut, etten halua synnyttää lapsia tähän kamalaan ja kylmään maailmaan. Olin pitkään sitä mieltä, ettei minusta olisi traumani takia äidiksi.

Hyväksikäyttö on vaikuttanut kaikkiin hänen valintoihinsa: ihmissuhteisiin, opiskeluun, työpaikkoihin. Masennus on syönyt valtavasti voimavaroja, aikaa ja rahaa. Luottamus toisiin on pitänyt rakentaa alusta.

– Esimerkiksi parisuhteiden alkuvaiheessa olen aina ollut varpaillani. Olen olettanut, että minut kuitenkin hylätään, etten riitä tällaisenaan.

Mari on onnellinen siitä, että hän kävi psykoterapiassa esikoista odottaessaan. Hän on miettinyt jo sitäkin, miten kertoo asiasta jonain päivänä lapsilleen.

– Olen ajatellut, että asia kerrallaan. Minun ei tarvitse tietää kaikkia vastauksia juuri nyt.

Ja ne kesät mummolan heinäpelloilla, ne ovat saaneet jatkoa. Marin ukki on yhä elossa ja asuu samassa paikassa maalla. Mari on viettänyt aikaa mummolassa omien lastensa kanssa.

– On kauneinta nähdä, että elämä jatkuu – kaikesta huolimatta.

Mari Lämsä

38-vuotias kouluttaja ja valmentaja omassa Intovaattori-yrityksessään.

Tehnyt kirjan Naurun hyvää tekevä voima – Löydä tie elämän­iloon (Viisas Elämä, 2017).

Vieraileva ohikulkija

Todella erinomainen artikkeli äärimmäisen traumaattisesta kokemuksesta selviämisestä! Mari on erittäin vahva ja rohkea, koska uskaltaa kertoa menneisyydestään täysin avoimesti. Hienoa, Mari ja hienoa, Me Naiset!

Sisältö jatkuu mainoksen alla