ET
Maikki ja Seppo lähentyivät yhteisen surun aikana. ”Meni pitkään ennen kuin huomasimme rakastuneemme.” Kuvat: Jani Laukkanen
Maikki ja Seppo lähentyivät yhteisen surun aikana. ”Meni pitkään ennen kuin huomasimme rakastuneemme.” Kuvat: Jani Laukkanen

Maikki Haapalan puoliso oli mukana traagisessa Hangon veneturmassa 40 vuotta sitten. Surun jälkeen uusi rakkaus löytyi yllättäen aivan läheltä.

”Veneily oli minulle ja miehelleni Markulle henki ja elämä. En vain nuorena tiennyt kuinka kirjaimellisesti.

Olen kalastajan tytär ja asunut lapsuuteni saaressa. Isä opetti minut uimaan jo pienenä ja otti mukaansa merille. Make oli ollut vesillä koko ikänsä, meripartiossa ja merivoimissa. Hänen kanssaan oli hyvä olla merellä. Tunsin itsenikin ihan merimieheksi.

Omistimme osuuden kimppaveneestä, 12-metrisestä Viikingistä. Olimme kesäisin veneellä niin paljon kuin mahdollista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Teimme pitkiä reissuja Kieliin asti. Kerran seilasimme Ruotsiin sellaisessa sumussa, ettei eteensä nähnyt. Keulassa piti kuunnella isojen laivojen sumusireeneitä ja näyttää kädellä kipparille, mihin suuntaan väistetään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Maalaaminen tuo Maikki Haapalalle iloa ja lohtua.

Kiitospurjehdus oli perinne

Meillä oli perinteenä, että Lahden kultaseppäkoululta tuli porukka auttamaan veneen kevätrapsutuksessa. Kesällä talkooporukka vietiin kiitospurjehdukselle, usein jo ennen juhannusta.

Vuonna 1978 sopivaa aikaa ei kuitenkaan löytynyt kuin vasta syksyllä, sillä Make oli perustanut oman kultasepänliikkeen ja oli kiireinen.

Lopulta reissu saatiin järjestettyä vasta syyskuun lopussa. Perjantai-iltana lahtelaiset tulivat meille. Tein pizzaa ja mietimme seuraavan päivän retkeä. Kohtalo alkoi kuitenkin järjestellä asioita uusiksi.

Lapsenvahdiksi lupautunut tätini soitti ja kertoi sairastuneensa. Päätimme, että minä jään lasten kanssa kotiin. Laitoin vielä karjalanpaistin yöksi uuniin hautumaan, jotta koko kymmenen hengen jengillä olisi syömistä seuraavana päivänä veneellä.

Aamulla porukka lähti ja minä jäin poikien kanssa kotiin. Illalla olin rauhaton ja mietin, että olikin ihan hyvä, etten lähtenyt veneelle. Olo oli niin levoton, että kiersin vain asuntoa ympäri. Muistan vieläkin miten pysähdyin katsomaan kelloa viisitoista yli yhdeksän.

Samalla hetkellä veneeltä ammuttiin ensimmäinen hätäraketti.

Vahingossa väärälle reitille

Vene oli jostain syystä päätynyt väärälle reitille lähellä Hankoa. Jälkikäteen olen miettinyt, että palanut linjavalo varmaan sekoittui majakan valoihin. Se selittäisi, miten Viikinki päätyi juuri tuolle reitille.

Pimeässä vene osui kiveen, joka työnsi toisen peräsimen pohjan läpi. Reiästä alkoi tulvia vettä vauhdilla sisään. Make ampui hätäraketin, johon sai vastauksen, ja kaikki kiipesivät kannelle odottamaan apua.

Heidän on täytynyt nähdä pelastusaluksen lähestyvän – ja kääntyvän sitten takaisin, vaikka Viikingin valoheitin lähetti SOS-hätäviestiä. Russarön linnakkeen vartiotornista tilannetta seurannut varusmies kertoi ajatelleensa, että pelastusaluksen miehistön täytyy olla hullu tai umpihumalassa.

Musta viikko

  • Viikinki-veneen uppoaminen on yksi Suomen rauhanajan vakavimmista merionnettomuuksista. Kymmenen henkeä vaatinut turma tapahtui lauantaina 30.9.1978.
  • Seuraavan viikon tiistaina 3.10. tapahtui Rissalassa tuhoisa lento-onnettomuus. Ilmavoimien DC-3-koneen maahan­syöksy vaati 15 kuolonuhria. Turmassa menehtyi puolustusvoimien henkilöstön lisäksi useita talouselämän ja politiikan vaikuttajia.

Suru-uutinen puhelimessa

Sunnuntaiaamuna lähdin poikien kanssa ulos ja tulimme kotiin vasta iltapäivällä. Puhelin soi melkein heti. Siellä oli Maken kaverin vaimo, jota tervehdin iloisesti. Hän melkein huusi puhelimeen, että etkö sä ole kuullut.

Kun apua ei ollut tullut, Viikinki oli uponnut yön pimeydessä. Ensimmäiset ruumiit nostettiin merestä seuraavana päivänä. Yhtä uhria ei löydetty koskaan.

Uutisen jälkeen olin turta. Itkua ei tullut. Istuin tyhjässä asunnossa ruokapöydän ääressä 3,5- ja 1,5-vuotiaiden poikien kanssa. Syötin heitä lusikalla vuoron perään ja mietin, että nyt olen 31-vuotias leski. Mitä minä nyt teen?

”Yhtä uhria ei löydetty koskaan.”

Olin vasta hiukan aiemmin ajatellut, että nyt asetun aloilleni. Perustan perheen ja hankin monta lasta ja pitkän pöydän, jonka ääreen kokoonnumme syömään. Se kaikki hävisi. Markku oli juuri täyttänyt 30 vuotta.

Jäin onnettomuuden jälkeen sairauslomalle. Vein pojat silti päiväkotiin, sillä ajattelin heillä olevan siellä mukavampaa kuin surevan äidin seurassa. Istuin päivät paikoillani. En tehnyt mitään, en syönyt, laihduin vain.

Lasten takia minun piti pitää itseni kasassa. Vieraat ihmiset sanoivat, että onneksi lapset ovat niin pieniä. Se oli kauheaa. Minä näin, miten lapsetkin osaavat surra ja kaivata.

Pienempi konttasi joka ilta ovelle isää vastaan ja oli murheellinen, kun tulija ei ollutkaan isi. Esikoinen taas itki isää hirmu pitkään. Hän näki sellaisia isinäkyjäkin ja saattoi kysyä minulta, että sanoinko jotain.

Kun kielsin puhuneeni, Mikko totesi, että se oli sitten isi. Joskus hän kertoi isin silittäneen häntä poskesta nukkumaan mennessä.

Sairausloman jälkeen palasin töihin. Opetin steinerlukiossa kuvaamataitoa, mutta minulla oli myös oma luokka. Oppilaat ottivat minut aivan ihanasti vastaan.

Luokalla oli Marko-niminen poika, jota kutsuttiin Makeksi. Oppilaat olivat keskenään sopineet, että lempinimeä ei enää käytetä. He eivät halunneet pahoittaa mieltäni. Oli liikuttavaa, että nuoret olivat ajatelleet tuollaista.

Me onnettomuuden uhrien omaiset aloimme heti pitää yhteyttä keskenämme. Aluksi oli käytännön asioita, kuten hautajaisten suunnittelu. Päädyin järjestämään tilaisuuden samana päivänä muutaman muun kanssa.

Hautajaisten jälkeen sovimme viikonlopputapaamisen Lahteen.

Kutsuimme sitä leskien klubiksi, vaikka mukana oli muitakin läheisiä, kuten yhden sisko, toisen vanhemmat ja kolmannen veli. Kun lapset nukahtivat, otimme esiin merikortin ja aloimme miettiä onnettomuuden kulkua.

Onneton oikeus

Valtio nimesi syyttäjän, ja päätimme lähteä mukaan valtion nostamaan oikeusjuttuun. Löysimme hyvät juristit. Tilanne oli outo, sillä minun piti kipparin leskenä hankkia oma asianajaja, kun kaikkia muita edusti toinen juristi, vaikka samalla puolella olimmekin.

Oikeutta käytiin kaikkiaan kolme vuotta.

Oikeuden kokoukset pidettiin Hangossa, minne matkustimme porukalla seuraamaan käsittelyä. Poliisin kuulustelupöytäkirjoista näkyi tapahtumien kulku hyvin, mutta oikeudessa melkein kaikki vaihtoivat kertomuksensa meidän kannaltamme epäedulliseksi.

”Oikeudessa melkein kaikki vaihtoivat kertomuksensa.”

Tuomioistuimen päätös oli helpotus, mutta samalla heräsi tunne epäoikeudenmukaisuudesta. Virkamiehet suojelivat toisiaan.

Oikeuden ratkaisusta ei tullut sellaista tunnetta, että jonkun olisi todettu toimineen väärin. Kipparin leskenä en saanut korvausta, mutta muiden omaiset sentään vähän saivat. Onneksi valtio maksoi oikeudenkäyntikulut.

Lehdissä kirjoitettiin paljon onnettomuudesta ja oikeudenkäynnistä. Aloin saada kaikenlaisia puhelinsoittoja, jopa keskellä yötä. En uskaltanut vastata puhelimeen, pelkäsin järjettömiä soittajia. Lopulta muutin numeroni salaiseksi.


Surun yhdistämät

Kotielämä oli oikeudenkäynnin aikaan raskasta. Kerran soitin leskien klubiin kuuluvalle Sepolle ja kysyin, lähtisikö hän tyttärensä ja poikansa kanssa mukaan lastentapahtumaan.

Sen jälkeen teimme paljon kaikenlaista yhdessä, kävimme retkillä, tapahtumissa ja mökillä. Yritimme keksiä lapsille tekemistä, etteivät he joutuisi olemaan kahden murheessa riutuvan aikuisen seurassa.

Yhteiskunta ei tarjonnut siihen aikaan mitään kriisiapua. Kukaan ei tullut kysymään, pärjäättekö tai riittävätkö rahat.

Ainoa asia, josta yhteiskunta huolestui oli se, pystyykö isä yksin huolehtimaan kahdesta pienestä lapsesta. Sepon piti pyytää äitinsä asumaan luokseen. Kun mummu ilmestyi kotiin, hälveni viranomaisten huoli.

Sepon äiti oli mahdottoman ihana. Seppo on saanut kasvaa samanlaisessa rakkaudessa kuin minä lapsuudenkodissani. Uskon, että se rakkaus on antanut voimaa selvitä elämässä. Kaikille uhrien omaisille ei käynyt yhtä hyvin. Meidän joukossamme on myös murtuneita.

Kului pari vuotta ennen kuin Sepon kanssa ymmärsimme, että välillämme on jotain. Tajusin sen ensi kertaa, kun Seppo toi lapset luokseni mennäkseen työpaikan juhliin. Hän palasi sieltä jo tunnin päästä ja sanoi, että meillä on mukavampaa.

”Ei mene yleensä päivääkään, ettei asia olisi mielessäni.”

Meni vuosia, ennen kuin muutimme yhteen. Joskus pieninä pojat pyysivät, että jos joskus vielä alan seurustella, voisinko valita sellaisen miehen, joka tykkää heistäkin. Seposta on helppo sanoa, että siinä onnistuin.

Meillä menee vieläkin joskus pitkälle iltaan muistellessa, varsinkin jos olemme niin rentoja, että avaamme viinipullon. Päivittelemme kaikkea sitä, mitä olemme kokeneet ja miten siitä selvisimme.

Usein puhumme varsinkin oikeussalin tapahtumista, sillä epäoikeudenmukaisuus korven­taa vieläkin mieltä. Sepollakin voi ääni nousta.

Ei mene yleensä päivääkään, ettei asia olisi mielessäni. Kului seitsemän vuotta ennen kuin yhtenä päivänä tajusin, etten ollut edellisenä päivänä ajatellut onnettomuutta kertaakaan.

Puhun mielessäni vieläkin usein Makelle. Voin kysyä, että oletko sellaisessa paikassa, että kuulet. Nyt on pojanpoikasi syntymäpäivä. Sinulla on aivan ihania lapsenlapsia.”

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET-lehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

Maikki Haapala

  • Syntynyt Kemissä 1947. Asuu nykyään Vantaalla.
  • Työ ja perhe Eläkkeellä, mutta jatkaa kuvataidekurssien ja -tuntien vetämistä. Koulutukseltaan kuvaamataidon opettaja. Puoliso, neljä lasta (kaksi omaa ja kaksi puolison), viisi lastenlasta.
  • Harrastukset Taide, kivien kerääminen, puutarhanhoito.
Sisältö jatkuu mainoksen alla