”Panttivankiaika toi suhteeseemme lisää syvyyttä. Elämän rajallisuuden tajuaa nyt eri tavalla”, Atte ja Leila Kaleva sanovat. Kuva: Juha Salminen
”Panttivankiaika toi suhteeseemme lisää syvyyttä. Elämän rajallisuuden tajuaa nyt eri tavalla”, Atte ja Leila Kaleva sanovat. Kuva: Juha Salminen

Yli neljän kuukauden mittainen panttivankeus Jemenissä muutti Leila ja Atte Kalevan parisuhdetta ja asennetta koko elämään. – ­Oli tilanteita, joissa luulimme hetkemme koittaneen, toisiinsa entistä vahvemmin sitoutunut pari sanoo.

Kaksi vuotta sitten joulun alla Jemenissä siepatut Atte, 36, ja Leila Kaleva, 38, uskovat selvinneensä neljä ja puoli kuukautta kestäneestä sieppauksesta toimintasuunnitelmansa ansiosta.

– Meillä oli selvä päämäärä: tehtävämme oli päästä sieltä elävinä ulos, mielellään vahingoittumattomina ja mahdollisimman selväjärkisinä. Kaikki mitä teimme, oli sen tehtävän toteuttamista, Atte kertoo ajasta Al-Qaidan panttivankeina.

Atte tiesi, että tärkeintä oli luoda vangeille mahdollisimman nopeasti päivärytmi, jossa on selvät rutiinit.

Rukouskutsut auttoivat hahmottamaan ajan kulumista. Lisäksi Atte ja Leila he treenasivat joka päivä sen verran, kun niissä oloissa pystyivät.

– Oli tärkeää nousta aamulla ja erottaa päivä ja yö toisistaan. Vaikka makaisi saman ohuen patjan päällä koko ajan, on eri asia, makaako siinä yöunilla vai päivällä muuten vain. Kaikki ei saa muuttua yhdeksi ja samaksi. Välillä oli ikävää ja välillä ikävämpää, mutta kun rutiineista piti kiinni, ei lähtenyt kielteisten ajatusten kehään.

Kuolemanpelko oli silti läsnä koko vankeusajan.

– Oli muutamia tilanteita, joissa luulimme hetkemme koittaneen. Mutta ihminen kasvaa, kun on pakko. Pakko on ihan hyvä motivaattori. Kun joutuu tiukan paikan eteen, on vain selvittävä, Leila kertoo.

– Kaikki henkinen energia tuli laittaa siihen, että ei tulisi tapetuksi. Negatiivista lopputulosta ei kannattanut ajatella. Jos tulee tapetuksi, siihen ei tarvitse valmistautua. Eihän silloin enää ole mitään tehtävissä, Atte sanoo.

”Riidat ehtivät ratketa”

Parisuhdettaan Atte ja Leila ehtivät käydä paljon läpi neljän ja puolen kuukauden vankeuden aikana. Heille oli onni, että he olivat yhdessä. Kun toinen oli alamaissa, toinen pystyi häntä tukemaan.

Aviopari oli päätynyt vangeiksi Jemenin syrjäseuduille Aten väitöskirjan vuoksi. Sekin asia tuli käsiteltyä, vaikkei Leila sitä suoraan myönnäkään.

– No, neljä ja puoli kuukautta on tosi pitkä aika, hän muotoilee.

– Siinä ajassa riidat ehtivät ratketa. Siellä ehti kyllä paljon puhua.

Leila ja Atte kertovat, että heidän jo entuudestaan tasa-arvoinen ja vahva suhde syveni sieppauksen aikana.

– Tuollaisen kokemuksen jälkeen joko erotaan tai hitsaudutaan entistä vahvemmin yhteen, Leila kertoo nyt, kaksi vuotta myöhemmin.

Traumoja sieppauksesta ei jäänyt. Asenne elämään kuitenkin muuttui kirkkaasti.

– Tuntuu melkein ihmeeltä, että olemme hengissä. Vaikka se onkin klisee, elämän rajallisuuden tajuaa nyt eri tavalla, Atte sanoo.

– Minun on helpompi erottaa olennainen epäolennaisesta, Leila jatkaa.

– Elämässä on paljon ihan turhaa kohinaa ja sähellystä, valitetaan mitättömyyksistä eikä mietitä, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä. Suomi on hirveän hieno maa, mutta ehkä sitä ei aina tajua, jos ajattelee vain loskaa, joka kastelee kengät. Asenteen voi valita. Voi nähdä hyvät asiat, vaikka kauniit kuviot loskassa.

Miten elämä muuttui rankan panttivankikokemuksen jälkeen? Lue lisää Me Naisten numerosta 4/2015.

Lue lisää:

Tyttärestä tuli sarastuneen äitinsä tukihenkilö: Laskemme leikkiä kuolemasta

Tsunamissa koko perheensä menettänyt Anne: Nelivuotias tyttäreni on kaikkeni