Kuinka paljon tänäkin vuonna pakettiin kääritään asioita, joita ei oikeasti kukaan tarvitse tai halua, kysyy Me Naisten Essi Myllyoja.

Viisivuotiaana minulla oli yksi ainoa joululahjatoive: Brion punainen hella.

Sinä jouluna sain monta lahjaa, mutta en punaista hellaa. Itketti. Kuulin, että hella oli ollut niin kallis, että jos joulupukki olisi tuonut sen, en olisi saanut enää mitään muuta. Mutta enhän muuta toivonutkaan! Omassa lapsuudessaan puutetta poteneet vanhempani kuitenkin ajattelivat, että paketteja pitää olla kuusen alla paljon.

Punainen hella muistuu mieleen aina joulun alla. Kuinka paljon tänäkin vuonna pakettiin kääritään asioita, joita ei oikeasti kukaan tarvitse tai halua? Samaan aikaan kuluttamista pitäisi miettiä kriittisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lueskelin Riikka Kaihovaaran esseekokoelmaa Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Posthumanistina Kaihovaara palauttaa ihmisen yhdeksi eliöksi muiden joukossa. Luonto kyllä selviytyy ilmastonmuutoksesta, mutta ihmisen ajasta jää vain viiru maapallon sedimentteihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Miksi sitten emme muuta käytöstämme, vaikka tiedostamme välinpitämättömyytemme? Koska pidämme itseämme luonnosta erillisinä. Luontoakin ajatellaan paikkana, johon pitää erikseen mennä, vaikka todellisuudessa Mall of Tripla on luontoa siinä missä aarniometsäkin. Puhumme luontosuhteesta aivan kuin voisimme valita, olemmeko suhteessa luontoon. Emme voi. Olemme osa sitä.

Kauppakeskuksen joulutohinassa mietin, menisikö viesti ilmastonmuutoksesta paremmin perille, jos alkaisimme puhua luonnonsuojelun sijasta ihmisensuojelusta?

Vai onko sittenkin toivoa? Oma lapseni ei ole enää aikoihin toivonut tavaraa, sillä uusia pelejä konsoliin voi ostaa sähköisesti, ja tänä jouluna hän tahtoo dna-testin.

Brion punaisella hellallaan hän ei enää leiki. Se on nyt minun.

Sisältö jatkuu mainoksen alla