Golnazin romaani Olipa kerran on tarina pakolaisesta, jonka elämässä asiat eivät menneet yhtä hyvin kuin hänen omassaan.
Golnazin romaani Olipa kerran on tarina pakolaisesta, jonka elämässä asiat eivät menneet yhtä hyvin kuin hänen omassaan.

Iranista sodan jaloista paenneen kirjailija Golnaz Hashemzadeh Bonden lapsuus Ruotsissa oli rankka. – Olen nähnyt elämässäni paljon, mutten ole halunnut asettaa itseäni olosuhteiden uhriksi.

Kun Golnaz Hashemzadeh Bonde syntyi vuonna 1983, Iranissa oli sota. Tytön ollessa kolmevuotias hänen perheensä päätti paeta Ruotsiin. Traumaattiset muistot ovat edelleen Golnazin mielessä – hän muistaa hämärästi pommitukset ja juoksun pommisuojiin.

– Kyllä se jättää jäljen, jos on lapsena elänyt pommitusten keskellä. Mutta olin niin pieni, että muistoissani on lähinnä aikuisten ihmisten polvia, Helsinki Litissä toukokuun lopussa vieraillut ruotsalainen menestyskirjailija kertoo.

Itse pakomatka ei ollut Golnazille erityisen negatiivinen kokemus, vaan pikemminkin seikkailu. Todelliset vaikeudet alkoivat Ruotsissa, jossa hän oivalsi pian olevansa erilainen ja ei-toivottu.

Vaikeat lapsuusvuodet

Kun Golnaz oli lapsi, pakolaisuus oli vielä tuore ilmiö Ruotsissa. Nuorelle tytölle oli erityisen vaikeaa nähdä, miten tuskallista uusi alku oli hänen vanhemmilleen, mutta ei hänellä itselläänkään ollut helppoa.

– Minut hakattiin koulussa joka päivä. Tappelin kimppuuni hyökänneiden poikien kanssa joka ikinen välitunti, Golnaz muistelee kouluaikojaan.

Hänellä ei kuitenkaan ollut koskaan sellainen olo, ettei hän haluaisi mennä kouluun.

– Vanhempani painottivat koulutuksen tärkeyttä, ja pidin opiskelusta. Ajattelin, että koulutus on minulle avain parempaan tulevaisuuteen ja unelmieni toteuttamiseen, Golnaz kertoo.

Alakoulussa hänelle järjestettiin erityisopetusta. Hän ihmetteli syytä, sillä hän osasi lukea jo ennen koulun alkua. Opettajien oli kuitenkin vaikea uskoa, että oppilas, joka ei näytä ruotsalaiselta, osaisi lukea ruotsin kieltä.

– Yhdeksännellä luokalla opettaja vei minut luokasta ulos. Olin saanut täydet pisteet äidinkielen kokeesta, mutta opettaja ilmoitti, etten saisi parasta arvosanaa, sillä ruotsi ei ollut äidinkieleni, Golnaz muistelee.

”Kirjoittaessani oivalsin, että minulla on kaikki mahdollisuudet hyvään elämään.”

– En löytänyt rauhaa enkä tuntenut kuuluvani joukkoon, mutta en antanut negatiivisten kokemusten lannistaa itseäni. Lukeminen oli minulle pakokeino ja tapa laajentaa maailmankuvaani. Jo lapsena kirjailijanura oli haaveeni.

Opiskelu Ruotsissa ei ollut helppoa, sillä Golnaz tunsi olevansa erilainen kuin muut ruotsalaiset. Hän yritti kohottaa itsetuntoaan pyrkimällä mahdollisimman hyviin suorituksiin koulussa. 16-vuotiaana hän sairastui syömishäiriöön. Hän uskoo sen johtuneen liiallisesta itsensä kontrolloimisesta.

Myöhemmin Golnaz valmistui Tukholman kauppakorkeakoulusta ja suoritti opintoja myös Columbian yliopistossa New Yorkissa. Valmistuttuaan hän alkoi työskennellä kirjailijahaaveensa eteen ja kirjoitti ensimmäisen romaaninsa.

– Kirjoittaessani oivalsin, että minulla on kaikki mahdollisuudet hyvään elämään ja että minun tulisi käyttää ne hyväkseni, Golnaz kertoo.

Nyt hän on kirjoittanut useita romaaneja. Viimeisin, tänä vuonna suomennettu Olimme kerran (Det var vi) on ollut suuri arvostelumenestys, ja sen oikeudet on myyty yli 20 maahan.

– Pyrin kertomaan kirjoillani pysäyttäviä tarinoita, hän kertoo tavoitteistaan kirjailijana.

Uusin kirja kertoo Iranista paenneesta Nahidista, joka sairastuu syöpään ja saa vain puoli vuotta elinaikaa.

Vaikuttaja, joka sai vihapuhetta osakseen

Sen lisäksi että Golnaz on menestynyt kirjailija, hän johtaa perustamaansa ihmisoikeusjärjestöä, Inkluderaa.

– Uskon, että jokaisen tulisi tuntea kuuluvansa joukkoon, hän kertoo ajatuksestaan järjestön taustalla.

Inkluderan tavoitteena on muiden järjestöjen ja yritysten tukeminen, jotta ne pystyvät tekemään yhteistyötä päättäjien kanssa ja hankkimaan rahoitusta.

– Koen olevani velkaa niille, joilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin itselläni, ja Inkluderan avulla voin keskittää osaamiseni johonkin muualle kuin itseeni, hän kertoo.

Vaikuttamisen halu näkyy Golnazin elämässä vahvasti. Kirjoittamisen ja järjestöjohtamisen lisäksi hän pitää paljon puheita ja luentoja. Aiemmin hän otti vahvasti kantaa myös yleisönosastokirjoituksilla.

– Sain poliittisista kannanotoista liikaa kuraa niskaani, enkä kestänyt sitä enää. Lopetin samoihin aikoihin, kun äitini kuoli ja ensimmäinen lapseni syntyi, hän kertoo.

Pakolaisuus on aina ollut osa Golnazin identiteettiä.

– Kun olen Ruotsissa, olen ruotsalainen, mutten näytä siltä. Kun taas olen Iranissa, näytän iranilaiselta, mutten ole iranilainen. Nuorempana kamppailin identiteettini kanssa ja luulin, että minun tulisi valita joko ruotsalaisuus tai iranilaisuus. Valitsin ruotsalaisuuden.

”Trumpin voitettua vaalit aloin tuntea itseni naiseksi.”

New Yorkissa asuessaan hän oivalsi, että ihmisen kansallisuusidentiteetti voi olla monimuotoisempi ja että juuri se voi tehdä hänestä erityisen. Ruotsalaistunut Golnaz toivoo välillä, että hänellä olisi vahvempi kulttuuriperintö annettavaksi lapsilleen.

– En esimerkiksi osaa puhua äidinkieltäni persiaa, hän paljastaa.

Hän kuitenkin pitää iranilaisesta kulttuurista ja esimerkiksi iranilaisesta musiikista. Jos hänen pitäisi valita yksi asia, jonka ruotsalaiset voisivat oppia iranilaisilta, hän valitsisi vieraanvaraisuuden.

– Jos iranilainen kutsuu päivälliselle, ruokaa on valtavasti. Ruotsissa tarjotaan ruokaa vähän hillitymmin, ja se oli aluksi sokki vanhemmilleni. Toisaalta ymmärrän ruotsalaisen mallinkin: eihän kukaan edes jaksa syödä niin paljon ruokaa kuin iranilaisella päivällisellä tarjotaan, hän sanoo nauraen.

– Ennen ajattelin myös, että iranilaiset ovat perhekeskeisempiä kuin ruotsalaiset, mutta sitten tajusin, että se on yleistämistä ja yksinkertaistamista. Kun katsoo pintaa syvemmälle, jokainen kulttuuri koostuu yksilöistä, joista jokainen tekee asiat omalla tavallaan.

Golnaz vieraili Suomesssa Helsinki Lit -tapahtumassa. 

Käännekohtina äitiys ja Trumpin vaalivoitto

Golnazin perheessä ei ikinä kiinnitetty erityistä huomiota lasten sukupuoleen. Golnaz kertoo, että hänen isänsä kannusti häntä juuri oikealla tavalla eikä esimerkiksi koskaan sanonut, että pystyt tähän, vaikka oletkin tyttö.

Golnazin elämässä on kuitenkin ollut myöhemmin kaksi käänteentekevää kohtaa, jotka ovat saaneet hänet tuntemaan itsensä naiseksi: Yhdysvaltain presidentinvaalit vuonna 2016 ja äidiksi tuleminen.

– Olin aina ajatellut, että jos jotain haluaa tarpeeksi, sen voi saavuttaa. Sinä iltana, kun Hillary Clinton hävisi vaalit, oivalsin kuitenkin, kuinka merkityksellinen asia sukupuoli sittenkin voi olla. Silloin aloin tuntea itseni naiseksi, Golnaz kertoo.

Äitinä Golnaz taas on oivaltanut, että tasa-arvoisimmissakin suhteissa nainen on se, jonka harteilla on painavampi taakka. Erityisesti ensimmäisen lapsen kohdalla hän pelkäsi, että äitiys pidättelisi häntä.

Golnaz ei ylipäätään osannut kuvitella itseään äitinä, kunnes hänen oma isänsä kuoli.

– Halusin isäni jäävän henkiin lastenlasten muodossa.

Kaksi vuotta isän kuoleman jälkeen syntyi Golnazin ensimmäinen tytär. Nyt hänellä on neljävuotias tytär ja kolmen kuukauden ikäinen poika.

– Minulle elämän tarkoitus on selviytyä itse ja auttaa jälkeläisiään selviytymään. On palkitsevaa, kun tietää, että omilla lapsilla tulee olemaan parempi elämä kuin itsellä.

”Kyky kestää vastoinkäymisiä on ominaisuus, joka kehittyy.”

Kun Golnaz oli lapsi, hänellä oli kaksi puseroa ja hän sai syödä hedelmiä vain kahdesti viikossa.

– Omalle tyttärelleni puserot ja hedelmät ovat kuin vesi ja ilma, itsestäänselvyyksiä. Mietin aina, miten osaisin opettaa häntä arvostamaan sitä, mitä hänellä on.

Voimaa vaikeuksista

Joskus Golnaz miettii, mitä hän olisi saavuttanut, jos hänen taustansa olisi erilainen ja hän ei olisi joutunut käyttämään niin paljon energiaa vastoinkäymisten voittamiseen. Toisaalta hän on saanut haasteistaan energiaa ja uskoo, että ilman niitä hän olisi tuskin saanut elämäänsä näin paljon hyvää. Hän muistuttaa kuitenkin, että kaikilla pakolaisilla asiat eivät mene yhtä hyvin.

– Minä olen pystynyt kääntämään huonot asiat hyviksi, mutta se ei valitettavasti ole kaikille mahdollista, Golnaz toteaa.

Golnazin mukaan positiivisuus on valinta.

– En ajattele, että olen ihminen, jota tulisi sääliä. Vaikeita asioita kohdatessa voi valita, keskittyykö vaikeuksiin vai löytääkö niiden tarkoituksen. Esimerkiksi isäni kuolema oli minulle vaikea paikka, mutta kivun sijasta päätin keskittyä kauneuteen, hän sanoo.

– Minulle jokainen päivä ja kokemus on lahja. Mitä kauemmin saan olla täällä ja mitä enemmän saan kokea, sitä onnellisempi olen.

– Kyky kestää vastoinkäymisiä on ominaisuus, joka kehittyy sitä mukaa, kun sitä joutuu käyttämään. Itse olen päässyt harjoittamaan sitä pienestä pitäen, joten olen kehittynyt siinä aika hyväksi. Olen nähnyt elämässäni paljon, mutten ole halunnut asettaa itseäni olosuhteiden uhriksi, Golnaz kertoo.

”Eiköhän minulla ole ollut kunnianhimoa tässä elämässä jo tarpeeksi.”

Golnaz arvelee, että hänen taustastaan on ollut myös paljon hyötyä kirjailijanuralle.

– Kirjoittaminen on vaikeimpina aikoina ollut minulle tapa nähdä asiat eri tavalla. Vaikka kirjani ovat fiktiota, niissä on tosielämän aineksia, ja esimerkiksi uusimmassa kirjassani olen vienyt äärimmilleen sen, mitä pakolaisnaisen kokemus voi pahimmillaan olla.

Golnazilla on kaksi arvoa, jotka ovat ylitse muiden: ystävällisyys ja vapaus. Hän haluaa, että ne näkyvät kaikessa hänen toiminnassaan: esimerkiksi Inkluderan perusajatus on olla ystävällinen muille. Vapaus on Golnazille tärkeä arvo nimenomaan hänen taustansa takia.

– En ota vapautta itsestäänselvyytenä, hän sanoo.

Golnaz on rankasta taustastaan huolimatta, tai ehkä osittain sen takia, saavuttanut elämässään paljon. Onko vielä jotain, mistä hän haaveilee?

– Kuulostan varmaan 70-vuotiaalta tämän sanoessani, mutta unelmani on oppia olemaan tyytyväinen ja arvostamaan kaikkea sitä, mitä minulla on. Ei ehkä kuulosta kovin kunnianhimoiselta, mutta eiköhän minulla ole ollut kunnianhimoa tässä elämässä jo tarpeeksi, Golnaz vastaa hymyillen.