Sport
Jenna yllättyi, miten nopesti hän toipui leikkauksesta. ”Hyvä yleiskuntoni nopeutti varmasti paranemista.” Kuva: Tuomas Kolehmainen
Jenna yllättyi, miten nopesti hän toipui leikkauksesta. ”Hyvä yleiskuntoni nopeutti varmasti paranemista.” Kuva: Tuomas Kolehmainen

Puhjennut kysta aiheutti hengenvaarallisen tilan, ja vei Jennan äkilliseen leikkaukseen. Vaellus Espanjassa vaihtui ”sisäiseen vaellukseen” ja kiitollisuuteen.

”Jes! pääsee huuliltani, kun nousen aamujoogassa päälläseisontaan. Yritän huutaa miestäni olohuoneeseen katsomaan, mutta hötkyily saa minut romahtamaan kyljelleni joogamatolle. Mitäpä tuosta, ajattelen, huomenna teen tämän uudestaan. Tunnen olevani elämäni kunnossa. Vatsalihakseni ja käsivarteni kantavat minut joogaliikkeestä toiseen ja jalkani ovat lenkkipolulla keveät. Juoksen joka arkipäivä pari kilometriä, maanantaisin käyn flamencotunneilla.

Olen pian lähdössä mieheni kanssa muutaman viikon vaellukselle Espanjaan. Tarkoituksenamme on saapua perille hänen 30-vuotispäivänään marraskuun alussa. Kun lähtöön on enää kaksi viikkoa, alan kärsiä kovista alavatsakivuista. Särkylääkkeet eivät tunnu auttavan. Lääkäri epäilee syyksi tavallista rajuoireisempaa ovulaatiota ja lähettää minut kotiin lepäämään.

Seuraavana viikonloppuna kivut ovat niin kovia, että ne taivuttavat minut kaksinkerroin. Kun nousen sängystä, näen tähtiä. Vatsani on kovassa krampissa, enkä pysty kunnolla käymään vessassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viikonlopun jälkeen kipu helpottaa, mutta tunnen olevani täynnä nestettä. Lähden silti lenkille ja tanssitunnille. Saan lääkäriajan torstaille. Ultrassa näkyy, että vatsaontelooni on vuotanut verta. Muistelen, että äitini on parikymppisenä meinannut kuolla vatsaonteloon vuotaneeseen munasarjakystaan. Minun puhjenneen kystani vuoto näyttää kuitenkin hyytyneen, joten saan luvan lähteä kahden päivän päästä vaeltamaan, oloa kuunnellen. Veriarvoni ovat omituisen matalat, ja syyksi epäillään anemiaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vatsaontelo täynnä verta

Saman päivän iltana mieheni on työmatkalla ja olen yksin kotona. Minulle tulee outo olo, silmissä vilisee ja alavatsassa tuntuu kummallinen pulssi. Seison pitkään takki päällä eteisessä ja mietin, pitäisikö vain mennä nukkumaan. Päätän kuitenkin lähteä yksityiseen päivystykseen. Sieltä minut aiotaan ensin lähettää särkylääkkeiden kanssa takaisin kotiin, mutta saan pyytämällä lähetteen Helsingin Naistenklinikalle.

Taksissa olen niin tuskissani, että kuski ilmoittaa tarjoavansa kyydin. Palleaani pistää ja vatsani kramppaa. Naistenklinikalla minut ultrataan ja vuodon arvellaan hyytyneen. Saan silti jäädä yöksi osastolle. Veriarvoni ovat jatkaneet tippumistaan. Matkalla vuodeosastolle pyörryn käytävälle. Herään sängystä, kun hoitajat nostavat jalkani ilmaan. He peittelevät minut nukkumaan.

Ehdin painaa sängyn vieressä olevaa hätänappulaa ennen kuin pyörryn uudestaan. Herään omituiseen korinaan, joka on oma hengitykseni. Kehoni on alkanut krampata. Lääkäri kutsutaan paikalle ja koko vatsaonteloni ultrataan; siellä on yli kaksi litraa verta. Se on puolet siitä, mitä verisuonissani kuuluisi olla. Minut kärrätään suoraan leikkaussaliin.

”Jooga on aina rauhoittanut minua.”
”Jooga on aina rauhoittanut minua.”

Seuraavana päivänä herätessäni sairaalasängyssä pelästyn. En pääse itse ylös. En ole koskaan pyörtynyt eikä minua ole koskaan leikattu. Itkettää. Kysyn varovasti, voisinko kuitenkin lähteä vielä huomenna vaellukselle. Olen menettänyt niin paljon verta, että maailma tuntuu keinahtavan ylösalaisin aina kun yritän liikkua. Olen häkeltynyt, minähän opin juuri seisomaan päälläni ja nyt en pysty edes nousemaan istualleni!

Kun kävelykin väsyttää

Vointini onneksi paranee harppauksin. Onnistun kävelemään vessaan, ja katetrini poistetaan. Jaksan kävellä käytävän päästä päähän nojaten tippatelineeseen ja hoitajaan. Täältä tullaan maailma! Kotiutuspäivänä kyselen jo innokkaana hoitajalta, milloin saan palata juoksuharrastukseni pariin.

”Et ainakaan tämän vuoden puolella”, hoitaja vastaa myötätuntoisesti.

Kaikki alavatsaa tärisyttävä toiminta on kielletty. Ei juoksua, flamencotanssia eikä seksiä. Kun tiedustelen tuskastuneena, saanko edes jatkaa päälläseisonnan treenaamista, hoitaja purskahtaa nauruun. Taittelen kotihoito-ohjeet taskuuni ja laahustan mieheeni nojaten taksiin.

Eteisemme ovenpielessä odottaa lähtövalmiiksi pakattu rinkkani. Sen sijaan, että nyt kävelisin 20–30 kilometriä päivässä Pohjois-Espanjassa, alan treenata korttelimme ympäri kävelemistä. Jaksan hädin tuskin kaksi talonväliä, sitten on pysähdyttävä vetämään henkeä.

Sairaanhoitajaystäväni varoittaa kehon ylikuntouttamisesta, sellaisella voi kuulemma pilata toipumisen. Syön vahvoja särkylääkkeitä. Vatsani ei toimi, eikä minulla ole ruokahalua. Pistän päivittäin itseeni neulalla verenkiertoa kiihdyttävää ainetta, joka kirvelee levitessään leikkausalueelle.

Pelottaa. Olen varma, että jos jään yksin, haavani repeää ja kuolen. Äitini, isäni, veljeni, mieheni ja kuusi ystävääni järjestävät elämänsä niin, että en ole hetkeäkään yksin.

Sisäisellä matkalla

Kivut ja liikkumiseen liittyvät kiellot ovat tehneet minusta aran. Kerron ystävälleni kaipaavani merta. Hän ehdottaa testiä: voisimme yrittää kävellä rantaan siten, että hän kävelee edellä ja minä tulen yksin perässä. Jos alan pelätä, hän kääntyy takaisin ja tulee viereeni kävelemään. Suostun empien.

Ystäväni lähtee kävelemään normaalivauhtia ja minä töpöttelen hänen perässään. Liikennevaloihin jäädessäni pelko alkaa kuristaa kurkkua. Tässä minä nyt olen, yksin. Entä jos en ehdi tästä yli, ennen kuin valot muuttuvat punaisiksi? Ehdin tien yli hyvin. Olen kuitenkin niin peloissani, että soitan ystävälleni matkalta. Hän tulee minua vastaan ja kävelemme kotiin. En usko vielä jaksavani merelle saakka.

Juhlimme mieheni 30-vuotispäivää kahdestaan kotona. Tänään piti olla vaelluksemme päätöspäivä. Molempia harmittaa, ettei elämä mennytkään suunnitelmiemme mukaan. Päätän purkaa rinkan. Se on lojunut eteisessä pakattuna kuin muistutuksena siitä, että elämä on epäreilua.

Syntymäpäivänä illan pohjavire on kuitenkin kiitollisuus. Toistelemme toisillemme, kuinka onnekasta oli, että päätin mennä lääkäriin. Tässä olisi voinut käydä huonostikin. Alamme puhua sisäisestä vaelluksesta. Vaikka kehomme eivät päässeet polulle, olemme henkisesti edenneet satoja kilometriä.

Marraskuun lopussa lähden ystäväni ja isäni kanssa käymään kesämökillä. Hengästyn kävellessäni, mutta tuttu metsäpolku tuntuu turvalliselta. Haluaisin saada kehoni muistamaan, mihin kaikkeen se on pystynyt. Olen sanut lääkäriltä luvan tehdä hitaita venytyksiä, joten taivun iltaisin yin-joogavenytyksiin. Ne auttavat lihasten elohiiriin, pelkotiloihini ja kylmyyteen, joka vaivaa käsiä ja jalkoja.

Pakko hidastaa tahtia

Joulukuun puolessa välissä käyn antamassa verinäytteet. Arvoni ovat parantuneet odotettua paremmin. Kehun syöneeni paljon lehtikaalia, cashewpähkinöitä ja maksapihvejä.

Arastelen edelleen liikkumista. Kävelykin tuntuu pelottavalta. On outoa, että säännöllinen hikiliikunta loppui kuin seinään. Olen jo vuosien ajan kävellyt kerran kuussa pieneen saareen ottamaan kuvan eräästä kaatuneesta puusta. Kuvista näkyvät hauskasti vuodenaikojen vaihtelut. Nyt en ole ottanut puukuvia kolmeen kuukauteen.

Saareen on parin tunnin lenkki, mutta vaikka liikun jo hyvin, pelkään saavani jonkinlaisen kohtauksen. Entä jos väsyn ja kännykkä sammuu? Valmistaudun tutulle saarilenkille kuin viikon vaelluslomalle, pakkaan mukaan vara-akun, toiset hanskat ja kaksi kännykkää.

Tammikuussa uskaltaudumme reissuun. Olimme jo aiemmin varanneet toiset lentoliput Espanjaan töidemme vuoksi, emmekä halua perua niitä. Olen saanut lääkäriltä luvan kokeilla juoksua vointini mukaan, joten perillä teen pieniä lenkkejä sinisen taivaan alla. Vapaus tuntuu mahtavalta. Lenkin jälkeen olo on kuitenkin kipeä, joten tajuan, ettei vielä kannata kiirehtiä. Kevät saa kulua joogan ja kävelemisen merkeissä. Palaan juoksun ja tanssin pariin sitten, kun minuun ei satu yhtään.

Tammikuun viimeisenä päivänä asetan pääni vasten joogamattoa ja nostan jalkani ilmaan. Vaikka romahdan alle sekunnissa alas päälläseisonnasta, se tuntuu hyvältä. Olen onnekas, että voin jo näin hyvin. Tässä minä olen, taas.”

Vierailija

Ihminen koki pelottavan ja oikeasti vaarallisen tilanteen, joka horjutti hänen perusturvaa, ja täällä heti kommentoija ilkkuu asialle. Empatiaa voi harjoitellakin.

Sweet

Voi raasua kirjoitti:
Elämä on epäreilua. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Jos Espanjanreissu peruuntui, se oli aika pieni vastoinkäyminen. Sori tästä.

Onkohan nyt sisälukutaito ja empatiakyky hieman hukassa. Ihminen kävi vaikeita oireita läpi, jotka olisivat voineet olla hyvin kohtalokkaita. Espanjan matkaan viittaaminen on mielestäni vain kirjoittajan tapa tuoda kontrastia siihen, miten hienot suunnitelmat, hyvä terveys ja asiat, joita hyvinä aikoina pitää itsestäänselvyyksinä, voivat muuttua äkillisesti ja muuttaa asioiden kulun hyvin radikaalisti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla