Vaikeavammaisen Ipo Ervastin elämä jätti pysyvän jäljen hänen isosiskonsa Minttu Kaulasen ja äitinsä Sari Ervastin sydämiin. – Ipo muovasi minusta sen ihmisen, joka olen nyt, Minttu sanoo.

Jälleen yksi keuhkokuume.

Niin Minttu Kaulanen, 40, ja hänen äitinsä Sari Ervasti, 61, ajattelivat helmikuussa 2020, kun Mintun veli ja Sarin poika, syvästi kehitysvammainen Ipo, sairastui. 30-vuotiaalle miehelle määrättiin taas kerran vahva antibioottikuuri.

Tällaisiin tilanteisiin oli perheessä ollut pakko tottua. Sairastelut olivat jatkuneet siitä asti, kun Ipo vuonna 1989 syntyi. Sairaalajaksoja ja läheltä piti -tilanteita oli nuoren ihmisen elämään mahtunut monta. Tampereen yliopistollisen sairaalan eri osastot olivat tulleet Sarille ja Mintulle tutuiksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Etenkin Ipon ollessa pieni äiti Sari vietti hänen kanssaan sairaalassa jopa viikkoja. Minttua hoitivat silloin usein mummu ja pappa, Sarin Mäntässä asuvat vanhemmat. Mintun isä asui Yhdysvalloissa. Ipon isän Sipo Ervastin ja Sarin avioliitto päättyi pian yhteisen lapsen syntymän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuin ihmeen kautta Ipo oli aina toipunut sairasteluistaan ja selättänyt esimerkiksi vaikeita keuhko-ongelmia useamman kerran.

– Kun poika syntyi ja sai diagnoosinsa muutaman kuukauden iässä, minulle sanottiin, että hyvä jos hän parivuotiaaksi elää. Oli suoranainen ihme, että saimme kokea hänen kanssaan kokonaisen elämän lapsuudesta aikuisuuteen, 31 vuotta, Sari sanoo.

Helmikuun loppupuolella alkoi käydä ilmeiseksi, että tämä sairastelukerta olisi erilainen kuin yksikään aiempi. Ipon voimat alkoivat olla lopussa.

– Huomasin, että kun Ipo tiistaisin tuli asuntolasta luokseni viettämään kotipäivää, ruoka ei oikein maistunut ja poika nukkui viikko viikolta enemmän, Sari Ervasti kertoo.

Kun antibioottikuuri loppui, Ipon tulehdusarvot ampaisivat heti ylös ja hänen kuntonsa heikkeni. Oltiin tilanteessa, jossa lääketiede ei voinut enää tarjota apua.

– Lopulta kotihoidon lääkärit sanoivat minulle, että oli aika tehdä saattohoitopäätös, Sari Ervasti sanoo.

– Tajusin, että tämä keuhkokuume olisikin se viimeinen.

”Jos korona-ajassa jotakin hyvää oli niin se, että saimme koko kevään ikään kuin luvan kanssa käpertyä sisäänpäin, keskittyä tukemaan toisiamme.”

Hyvästien aika

Ylläksen Jounin kaupan toimitusjohtaja Minttu sai Lappiin tiedon, jollaista kukaan ei tahtoisi kuulla. Olisi pakko luopua rakkaasta pikkuveljestä, Mintun sanoin maailman upeimmasta tyypistä.

Hän lähti Tampereelle Sarin ja Ipon luo siltä seisomalta.

– Jotenkin tiesin, että tämä on nyt tässä. Muistan, kuinka soitin Sampolle ja sanoin, että lähden äidin ja Ipon luo, nyt heti, Minttu sanoo.

Hän ennätti ajoissa 850 kilometrin päähän. Oli hyvästijätön aika.

Perjantai-iltana Sari, Minttu ja Ipo istuivat kolmisin Ipon vuoteen ääressä tämän asuntolan tiloissa.

– Lupasin Ipolle pitää äidistä huolta. Hänen ei tarvitsisi murehtia mistään. Tavallaan annoimme hänelle luvan lähteä.

– Tulen aina muistamaan, miten kauniisti ja rakastavasti hän katsoi äitiä, kunnes kipulääke sulki silmät ja uni tuli, Minttu sanoo.

Varhain aamuyöllä, karkauspäivänä, Ipo kuoli.

– Kauniimpaa ja rauhallisempaa lähtöä en olisi voinut lapselleni toivoa. Ei tullut pitkää sairastamista, ei hidasta riutumista, Sari Ervasti kertoo.

– Kun tuon yön jälkeen tulin kotiin, laitoin kännykän äänettömälle ensimmäistä kertaa ikinä. Pahin oli tapahtunut, yli kolmenkymmenen vuoden mittainen huoli oli ohi. Enää ei tarvinnut pelätä sitä hirveintä puhelinsoittoa.

Sisko ja sen veli

Hymypoika. Puhdas sielu. Ikuinen ilopilleri.

Sari Ervastin ja Minttu Kaulasen ei ole vaikea löytää sanoja kuvailemaan edesmennyttä perheenjäsentään.

Vaikka Ipo eli koko elämänsä pyörätuolissa niin vaikeasti monivammaisena, että oli Sarin sanojen mukaan kuin ”sylivauva aikuisen miehen kehossa”, hän jätti pysyvän jäljen äitinsä ja siskonsa sydämiin. Olemassaolollaan hän myös auttoi Minttua selviytymään tämän elämän kenties vaikeimmasta ajanjaksosta.

– Kun Ipo syntyi, olin yhdeksänvuotias, ja olimme juuri muuttaneet Kaliforniasta Suomeen, Tampereelle. Minulla oli aivan valtavan vaikeaa. Olin eri näköinen kuin muut, en osannut hiihtää enkä pelata pesäpalloa, minua kiusattiin koulussa, Minttu Kaulanen muistelee.

– Ipon myötä elämäni sai uuden suunnan. Oli ihanaa, että minulla oli pikkuveli, jota sain hoitaa. Äiti ei koskaan varoitellut minua koskemasta tai hellimästä, vaikka Ipo oli erityislapsi. Kutsuin häntä lempinimellä Weikkis.

Kun veli oli vauva, Minttu sai hänet usein viereensä vuoteeseen pötköttelemään. Minttu sai pitää veljeä silmällä äidin käydessä esimerkiksi suihkussa. Myöhemmin vastuuta tuli lisää. Minttu oppi syöttämään Ipoa ja sai jäädä hänen kanssaan kaksin kotiin, kun Sari kävi asioilla. Ipon hoitaminen ei siskosta tuntunut velvoitteelta vaan kunniatehtävältä.

– Rakastin veljeäni siitä päivästä asti, kun näin hänet ensimmäisen kerran, aina siihen saakka, kun sanoin hänelle hyvästit, Minttu sanoo.

Ja Ipo vastasi rakkauteen täysillä, valtavalla hymyllään ja eleillään sekä äännähtelemällä riemusta esimerkiksi aina kuullessaan Mintun äänen tv-ruudusta.

Asuntolan omahoitajien ei ollut vaikea arvata Ipon lempiohjelmia.

Heti, kun koronatoimet hellittävät, Sari aikoo käydä Ipon asuntolassa moikkaamassa tämän parhaita kavereita.

Järkytys kesäleirillä

Lapsena Minttu ei kokenut jäävänsä huomiota vaille, vaikka hänen ja yksinhuoltajaksi jääneen Sarin elämä pyöri Ipon ehdoilla.

Sosiaalisen median kautta Minttu on aikuisena tutustunut muihin erityslasten sisaruksiin, ja lähes kaikkien kokemus on ollut sama.

Sisarus ei tiedä muunlaisesta elämästä, ja jo pieni lapsi pystyy ymmärtämään sen, ettei perheen tilanne ole kenenkään valitsema eikä kenenkään syytä. Useimmissa perheissä rakkautta riittää erityislapsen ja terveiden sisarusten välillä erilaisuudesta huolimatta.

– Rakastavat aikuiset ympärillä suojelivat minua: ihan kaikkea Ipon tilanteesta ja ennusteesta ei kerrottu. Mäntän mummulassa sain olla mummun ja papan silmäterä, jota pappa ylpeänä esitteli kylillä, Minttu muistelee.

– Isovanhempien mukana pääsin matkailuvaunureissuille, mökille ja kalastamaan. Rakkautta ja huomiota sain myös Kaliforniassa isäni suvun naisten luona. Vietin siellä välillä kokonaisia kesälomia. Lapsuuteni oli turvallinen ja hyvä, vaikka äiti ei voinutkaan olla kanssani 24/7.

Vasta kehitysvammaisten lasten sisarusten kesäleirillä ala-asteikäinen Minttu sai kuulla asian, joka järkytti häntä syvästi.

– Soitin leiriltä itkien äidille: kuoleeko Ipo? Meille oli juuri kerrottu, että tulemme menettämään sisaruksemme varhain, Minttu kertoo.

– En osannut vastata siihen muuta kuin että asia on Jumalan käsissä, ja että me kaikki kuolemme joskus, Sari muistaa.

Hän tunsi usein lastensa kasvaessa syyllisyyttä siitä, miten esikoinen Minttu lapsuudenkodin tilanteet koki. Miten karvaalta tuntui pettymys, kun luvattu käynti Särkänniemen huvipuistossa oli pakko perua Ipolle nousseen kuumeen takia? Tunsiko Minttu itsensä laiminlyödyksi, tulisiko hänestä aikuisena katkera ja surullinen?

Mintun mielestä äiti on murehtinut suotta.

– En koe, että Ipo olisi vienyt minulta mitään pois. Päinvastoin – opin häneltä epäitsekkyyttä. Hänen siskonaan sain kokea erityislaatuista rakkautta. Ipo muovasi minusta sen ihmisen, joka olen nyt, Minttu sanoo.

Äiti hälytystilassa

Sari Ervasti toimi poikansa omaishoitajana 27 vuotta. Ipo muutti omilleen marraskuussa 2015, Maununkadun autettuun asuntolaan Nokialla.

– Olin hoitanut häntä kotona pienestä asti. Viitisen vuotta sitten tuli tunne, etteivät voimani enää riitä. Esimerkiksi hänen nostelunsa alkoi käydä ylivoimaiseksi. Samoin henkinen puoli, jatkuva vastuun taakka, Sari sanoo.

– Parempaa uutta kotia en olisi voinut pojalleni saada. Ipon asuntolassa töitä tehdään suurella sydämellä, hoidettavien etu edellä.

Äiti sai pian nähdä, että oli oikea ratkaisu antaa pojan itsenäistyä.

– Minua ilahdutti valtavasti, kun Ippis pääsi nuorten ja iloisten omahoitajiensa kanssa esimerkiksi terasseille ja Tammerfestiin lempiartistinsa Robinin keikalle. Vitsailin usein Mintulle, että pojalla on vilkkaampi sosiaalinen elämä kuin minulla.

Kaikki kotoa muuttoon liittyvät tunteet eivät silti olleet helppoja.

– Sylini tuntui niin kipeän tyhjältä, että meni pari vuotta, ennen kuin uskalsin antaa itselleni luvan elää. Alkuun tuntui uskomattomalta se, että saatoin koska vain lähteä vaikka elokuviin. Syyllisyyden ja vastuun tunteet istuivat tiukassa, Sari muistaa.

– Olin ollut jatkuvassa hälytystilassa oikeastaan Ipon syntymästä asti.

Sarille oli tärkeää se, että kerran viikossa, tiistaisin, oli hänen ja pojan yhteinen päivä. Silloin Ipo tuli lapsuudenkotiin ja myyryiltiin – eli makoiltiin vieretyksin kylkimyyryä sängyllä. Äiti silitteli ja rapsutteli, ja poika sai nauttia läheisyydestä.

Rakkaus, suru ja helpotus

Minttu näki läheltä Sarin kaikki tunteet.

– Loppuvaiheessa, kun Ipo vielä asui kotona, aloin huomata äidissä syvää väsymistä. Välillä äidin nostaessa veli saattoi refleksinomaisesti vetää itsensä rautakangeksi ja he kaatuivat yhdessä lattialle. Äiti on niin sinnikäs nainen, että keksi keinon suoriutua tilanteesta kuin tilanteesta, mutta vuosi vuodelta se kävi vaikeammaksi, Minttu kuvailee.

– Esimerkiksi äidin lonkat joutuivat omaishoitajan työssä koville – ensimmäinen leikattiin seitsemän vuotta sitten, toinen tänä keväänä.

– Oli hienoa, että Ipo pääsi parhaaseen mahdolliseen asuntolaan ja äidin elämä helpottui hieman.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin, vastuun taakka on hellittänyt.

Ipon kuoleman jälkeen Sarin surun ja rakkauden tunteisiin onkin sekoittunut myös helpotusta.

– Suren lapseni kuolemaa, tietenkin. Mutta toisaalta olen valtavan kiitollinen siitä, että elämänmittainen huoli hänestä on vihdoin ohi. Hänellä on nyt hyvä olla. Se luku elämästäni on päättynyt, Sari sanoo.

– Ipon kuoleman jälkeen päällimmäinen tunne on ollut raastava ikävä. Sen kanssa on kuitenkin helpompi elää kuin jatkuvan huolen, Minttu toteaa.

Krokotiili kainalossa

Suomessa suruun ja kuolemaan liittyy tietty kaava. Hautajaiset ovat vakava ja tummasävyinen tilaisuus, johon kutsutaan etäisimmätkin sukulaiset, koska niin kuuluu tehdä. Hautakiveen kaiverretaan nimi kultakirjaimin ja jälkeenjääneet vievät haudalle määräajoin kukkia ja kynttilöitä, koska niin kuuluu tehdä.

Ipolle sekä Sari että Minttu halusivat jotakin muuta.

– Ipon hautajaiset olivat pieni ja lämmin tilaisuus. Pikku kappelissa olivat läsnä vain me lähimmät perheenjäsenet ja omahoitajat. Kahvitilaisuus pidettiin asuntolassa Ipon tärkeiden kavereiden ja meidän läheisten kesken, Sari sanoo.

– En halunnut kutsua esimerkiksi sellaisia sukulaisia, jotka eivät olleet nähneetkään lastani pariinkymmeneen vuoteen. Pyysin mukaan vain ihmisiä, jotka olivat olleet Ipon elämässä läsnä ja tärkeitä.

Myös vaatteet arkkuun Sari valitsi ajatuksella.

– Poikani ei koskaan saanut ajokorttia eikä ylioppilasjuhlia, mutta minulle oli tärkeää, että hänen kamppeensa olivat aina hyvännäköisiä.

– Arkkuun valitsin hänelle Superdryn paidan, Happy Socksin sukat ja Hollisterin housut. Kainaloon meni krokotiili Niilo Niili, Ipon rakkain ja vanhin pehmolelu.

Minttu tuki äitiään kaikissa hautajaisiin liittyneissä päätöksissä.

– En voinut edes ajatella, että suurta suruamme olisi pitänyt jakaa puolituttujen kanssa. Kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää sitä, mitä me jouduimme käymään perheenä läpi, Minttu sanoo.

– Jos korona-ajassa jotakin hyvää oli niin se, että saimme koko kevään ikään kuin luvan kanssa käpertyä sisäänpäin, keskittyä tukemaan toisiamme.

Yhteisymmärrys hautapaikasta syntyi helposti. Minttu ja Sari päättivät, että Ipon tuhkat sirotellaan Lapin puhtaaseen luontoon.

– En halunnut ajatella lastani hautapaaden alla kylmässä maassa. Hänen paikkansa on äidin sydämessä ja rakkaitten ajatuksissa, Sari Ervasti sanoo.

Minttu on samaa mieltä. Hänelle hautausmaat ja surun ulkoiset symbolit eivät ole merkityksellisiä. Paljon tärkeämpiä ovat muistot ja tunteet.

– Veljeni eli koko elämänsä pyörätuoliin kahlehdittuna. Kun päästämme hänen tuhkansa tuntureiden tuulen mukaan, hän saa vihdoin olla vapaa.

 

tia,a-mummo 67 v.itä-helsinki

Totuuden mukainen kaunis muistelo.Rakkaus suru ja helpotus.ihminen elää kuitenkin niin kauan kuin hänet yksikin muistaa Sydämessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla