Viime kuukaudet ovat olleet merkillistä aikaa ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisen, 37, elämässä. Iso elämänmuutos käynnistyi siitä hetkestä, kun hän maaliskuussa ilmoitti lopettavansa kansainvälisen kilpauransa.

–Tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan. Välillä jokin pikkujuttu lehdessä tai telkkarissa on saanut minut itkemään. Olen luopunut isosta asiasta, elämääni on tullut aukko, hän sanoo.

–Yksi aikakausi elämässäni on ohi. Olen tämän asian työstämisessä vasta aivan alussa. Mitä vain voi tapahtua.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ajatus lopettamisesta häivähti ensi kertaa Kaisan mielessä talvella 2014–2015. Tuolloin hän karkotti sen nopeasti ja keskittyi täysillä seuraavaan kilpaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Pelkäsin sitä, mitä minusta jää jäljelle, kun lopetan. Muutunko ihmisenä omissa silmissäni, kun koko elämää määrittänyt motivaatio pysyä huipulla katoaa? Entä miten muu maailma katsoo minua sen jälkeen?

– Jatkoin hiihtämistä niin kauan kuin intohimoa sitä kohtaan riitti. Huomasin kuitenkin, että ajatus lopettamisesta pelotti vuosi vuodelta vähemmän. Päätös syntyi lopulta tänä keväänä, Kaisa sanoo.

Uuden elämän ensimmäisinä viikkoina hän teki kaikkea sellaista, johon aiemmin ei ollut ollut aikaa. Siivosi kotona kaikki kaapit, komerot ja varastot. Pesi ikkunat ja teki suursiivouksen.

Se tuntui hyvältä. Siltä, että elämään syntyi kirjaimellisesti tilaa uudelle.

Epävarmuutta oppii sietämään

Viimeisen kerran Kaisa Mäkäräinen hiihti maaliskuussa Kontiolahdella lähes autioille katsomoille, koska korona lopetti hiihtokauden lyhyeen. Huomaamaton poistuminen kilpaladuilta ei ollut Kaisalle karvas pala.

– Olen tottunut siihen, ettei asioita voi käsikirjoittaa. Epävarmuutta ja yllätyksiä pitää sietää niin talvilajeissa kuin elämässä ylipäätäänkin, Kaisa sanoo.

– Heti päätökseni julkistamisen jälkeen sain joiltakin faneilta harmistunutta palautetta. Siitä tuli vähän syyllinen olo – aiheutin monelle pahaa mieltä. Kuitenkin tässä on kyse minun elämästäni, kukaan muu ei niitä kisoja käy eikä harjoituksia vedä läpi kuin minä.

– Ampumahiihto ja urheilu tulee varmasti aina olemaan osa minua. Jonkinlaista pienimuotoista kilpailemista Suomessa tahtoisin yhä jatkaa. Se ei kuitenkaan koskaan enää tule olemaan samanlaista, Kaisa sanoo.

Koronakriisi muutti hänen elämäänsä lopulta aika vähän. Hiihtäjänä Kaisa oli jo tottunut siihen, että keväät ovat hiljaiselon ja akkujen lataamisen aikaa. Flunssapöpöjä Kaisa on muiden urheilijoiden tapaan vältellyt aina. Kyynärtaipeeseen yskiminen ja jatkuva käsienpesu ovat kuuluneet hänen rutiineihinsa, samoin kotia lähellä sijaitsevien lenkkipolkujen tallaaminen.

– Huvitti, kun koronan alkaessa väki kauhisteli, että kuinkas nyt treenataan, kun uimahallit ja kuntosalit sulkeutuivat. Itse en ole koskaan käyttänyt niitä, ja olen aina liikkunut paljon. Suomen luonto on kuin yksi iso kuntosali, Kaisa hymähtää.

Hänen tutuissa maastoissaan Joensuun kodin ympärillä ruuhkaa ei ole koskaan. Metsä alkaa suoraan Kaisan ja hänen avopuolisonsa Jarkko Siltakorven talon nurkalta, ja järven sininen selkä pilkahtaa puiden välistä. Treeni onnistuu myös kotona, koska yksi makuuhuoneista on pyhitetty sille – huoneesta löytyy leuanvetotanko, irtopainoja ja kahvakuulia. Kunnostaan Kaisa on pitänyt huolta jokseenkin entiseen malliin kilpauran lopettamisesta huolimatta.

– Kun lähden lenkille, huomaan helposti ajattelevani ihan samalla lailla kuin ennenkin, mietin ja analysoin harjoitusta perusteellisesti. Ehkä se vähenee tässä pikkuhiljaa.

Kaisa Mäkäräinen ajattelee Suomen luontoa kuin yhtenä suurena kuntosalina.
Kaisa Mäkäräinen ajattelee Suomen luontoa kuin yhtenä suurena kuntosalina.

Ahkeraksi kasvatettu

Lentopalloa kirkonkylällä tai hiihtoa lähiladuilla. Siinä olivat nuorten harrastusvaihtoehdot Ristijärvellä, Kainuun pienimmässä kunnassa, jossa Kaisa Mäkäräinen kasvoi. Vielä 1990-luvulla, hänen lapsuusvuosinaan, maassa saattoi olla lunta yhdeksän kuukautta vuodesta.

– Niissä olosuhteissa oli paras tykätä talvilajeista, Kaisa sanoo.

Hänen vanhempansa eivät kilpaurheilleet, mutta kylällä oli hiihtäviä lapsia niin paljon, että ladulle löytyi aina seuraa ja pienimuotoisia hiihtokisoja pystyttiin järjestämään pitkin talvea. Niissä Kaisa ei ollut ykkönen läheskään aina, mutta hän oppi nauttimaan kilpailemisesta, itsensä laittamisesta fyysisesti likoon toisia vastaan.

– Pärjäsin, mutta en loistanut mitenkään erityisesti. En myöskään ollut järin itsevarma tekemisissäni – piirre, joka on seurannut minua näihin päiviin asti. Olen huono päättämään ja edelleen saatan arpoa kaupan hyllyjen välissä pitkään vaikkapa sitä, minkä maidon ostan, hän sanoo.

Kotoaan Kaisa oppi vahvan työmoraalin.

– Isä ja äiti neuvoivat, että aina pitää yrittää parhaansa. Tuo oppi näkyy esimerkiksi siinä, etten ole koskaan keskeyttänyt kilpailua. Keskeyttäminen oli minulle melkoinen peikko jossakin vaiheessa, Kaisa sanoo.

– Puolivaloilla ei tehdä mitään, eikä joutilaana pidä makoilla. Nuo opetukset ovat minulla verissä yhä – en osaa istua toimettomana edes lennoilla tai lojua tv:n edessä sohvalla tekemättä mitään. Vähintään käsityö pitää aina olla esillä.

Käsillä tekeminen muodostui Kaisalle rentoutumiskeinoksi tiukkoina kilpaurheiluvuosina. Edelleen hän neuloo, virkkaa ja tekee makrameetöitä.

– Kun aloitan jonkin uuden käsityön, Jarkko kyselee, että tiedänkö, mikä siitä tulee. Usein minulla ei ole siitä aavistustakaan, visio tarkentuu sitä mukaa kun työ etenee.

Kerran kesässä baariin

Ristijärveltä Kaisa Mäkäräinen lähti 16-vuotiaana isompiin ympyröihin, urheilulukioon Sotkamoon. Seuraavat vuodet hän eli asuntolassa, treenasi ja opiskeli. Kirjoitusten jälkeen tie vei yliopistoon Joensuuhun lukemaan matematiikkaa ja fysiikkaa. Opiskelu jäi kuitenkin pian hiihtouran jalkoihin. Ampumahiihdon Kaisa löysi vasta parikymppisenä, siihen asti hän oli ollut maastohiihtäjä. Eikä omien sanojensa mukaan edes erityisen hyvä sellainen – usein kaverit pyyhälsivät ladulla ohi. Tie menestykseen löytyi vasta ampumahiihdon myötä.

– Urheilu on vaatinut uhrauksia ja sitoutumista. Kavereiden kanssa olen voinut lähteä baariin kerran kesässä, elämä on ollut hyvin kurinalaista – kunnon unet, aikaiset herätykset ja tuntien mittaiset harjoitussessiot ovat olleet keskiössä, Kaisa selittää.

Syömisiään hän sen sijaan ei kestävyysurheilijana ole juurikaan joutunut vahtimaan, koska treeni saattaa viedä jopa 4000 ylimääräistä kaloria päivässä. Parempi tankit täynnä kuin tyhjänä, Kaisa kuvailee.

– Elämässäni kaikki on liittynyt tavalla tai toisella urheiluun. Se on vaatinut itsekuria. En kuitenkaan ole kokenut sitä raskaaksi, koska en tiedä mistään muusta. On vaikea kaivata sellaista, mitä ei tunne. Vasta nyt, lopettamispäätöksen jälkeen, olen alkanut pohtia sitä, mitä muuta elämäni voisi olla, Kaisa sanoo.

– Haluan ajatella, että tämä uusi tilanne on mahdollisuus – ei siis pelkkää luopumista.

Yksi hiihtää, toinen huoltaa

Myös avopuolisonsa Kaisa Mäkäräinen löysi hiihdon maailmasta. Jarkko Siltakorpi on siviiliammatiltaan opettaja, mutta on vuosia toiminut sen ohessa Kaisan suksihuoltajana.

– Jarkon tuki on ollut elinehto kilpauralleni. Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta palkata Keski-Euroopan leirijaksoille ulkopuolista ihmistä. Jarkko on ottanut virkavapaita ja uhrannut pitkät kesälomansa ollakseen apunani, Kaisa kertoo.

– Aika hyvin me olemme onnistuneet vetämään läpi tätä pakettia, parisuhteen ja hiihdon yhdistelmää. Jarkko on ollut todella joustava ja tukenut minua upeasti. Meidän systeemimme on tuottanut oikein hyvän tuloksen.

Yhtä pariskunta on pitänyt jo kolmetoista vuotta. Seurustelu alkoi vuoden 2006 lopulla, jolloin Kaisa oli 24-vuotias ja vasta ampumahiihtäjän uransa alussa.

– Jarkko on pitänyt ympärivuotisesti huolta kalustostani. Hänen työmääränsä on ollut hirveä. Itse en ymmärrä suksista muuta kuin sen, luistavatko ne vai eivät. Minä vain hiihdän, Kaisa toteaa.

Yhteistyöhön on sisältynyt myös kireitä hetkiä. Välillä Kaisa on antanut suksien toimivuudesta Jarkolle tiukkaakin palautetta. Ärräpäitä on päässyt, suksiakin on joskus paiskottu.

– Huoltajaa ja valmentajaa ei auta yhtään se, jos hiihtäjä sanoo lenkiltä palatessaan, että ihan hyvä oli. Maailman parhaaksi tai toiseksi parhaaksi ei tulla, jos ei pysty arvioimaan omaa tekemistään sen tarkemmin.

– Huippu-urheilun maailmassa jokaisella pitää olla kohtuullisen paksu nahka. Se on pelin henki.

Kaisan lopettamispäätökseen Jarkko suhtautui tyynesti.

– Luulen, että hänelle oli ihan sama, lopetinko vai enkö. Hän olisi taipunut molempiin vaihtoehtoihin. Kyse oli minun päätöksestäni, minun rajoistani, Kaisa sanoo.

– Ehkä ratkaiseva niitti päätöksessäni oli lopulta se, että olisin tarvinnut uudenlaista valmennusta päästäkseni entistä pidemmälle. Suomi on pieni maa, jossa henkilöresurssit tulevat vastaan aika nopeasti.

Kilpauran lopetus on pakottanut Kaisa Mäkäräisen miettimään elämäänsä uusiksi.
Kilpauran lopetus on pakottanut Kaisa Mäkäräisen miettimään elämäänsä uusiksi.

Latu mittasi ihmisarvon

Uusi elämäntilanne on saanut Kaisan pohtimaan arvojaan erilaisesta vinkkelistä.

– Olen aina ollut tosi tiukka itselleni, mitannut arvoani sen mukaan, miten hyvin tai huonosti olen ladulla pärjännyt. Olen usein vitsaillut, että käynpä nyt tuloslistasta kurkkimassa, kuinka hyvä ihminen olen tänään ollut.

– Nyt, kun tuloslistaa ei enää ole, kaikkea pitää miettiä uudella tavalla. Mistä löydän tuloslistan vastineen, millä mittaan tästedes onnistumistani? En tiedä, Kaisa sanoo.

Toisaalta tämä uudenlainen näkymättömyys on myös armeliasta. Huippu-urheilussa kun se, että jokin menee pieleen, välittyy kaikille. Komealta uralta jäi mieleen myös kirveleviä hetkiä. Esimerkiksi sairastelu sekä Sotšin että Pyeongchangin talviolympialaisissa harmittaa yhä.

– Sotšissa sairastuin päivää ennen ensimmäistä starttia, mutta hiihdin silti lääkäreiden suosituksia uhmaten. Keuhkoni olivat aivan sökönä, mutta otin riskin, koska kyse oli olympialaisista, joihin olin tähdännyt neljä vuotta.

– Se, etten saanut olla terve enkä kertaakaan päässyt täysillä yrittämään olympiamitaleja, otti todella päähän. Se tuntui väärältä ja julmalta.

Tutkintoa tai niin sanottua siviilityötä Kaisa Mäkäräisellä ei ole. Tavalla tai toisella urheilun parissa työelämä tulee jatkumaan, siitä Kaisa on varma. Sitä, mitä se käytännössä voisi tarkoittaa, hän ei vielä tiedä.

Juuri nyt se, että kalenterissa on väljää, tuntuu hyvältä.

– Kunpa seuraavat viisi vuotta elämästäni olisivat hieman monipuolisempia kuin edeltäneet viisi. Ja kunpa vielä pääsisin matkustamaan, ainakin Keski-Eurooppaan tuttuihin perhehotelleihin, Kaisa haaveilee.

Perhekuvioiden mahdollisesta muuttumisesta hän ei halua lausua sanaakaan. On helpompi vaikka iloita siitä, miten tänä kesänä on kerrankin ollut aikaa ihailla oman puutarhan pioneja täydessä kukassaan.

– Kun olen loppukesästä tullut reissuilta kotiin, jäljellä on ollut vain kuihtuneita rankoja. Ja tänä syksynä pääsen omin käsin poimimaan poimimaan metsästä tulevan talven marjat, mustikat, puolukat ja hillat.

Timo Lampinen

Mitä hellvettiä tuo itkutin ulisee. Kaisahan on maksanut valtavat verot saamistaan "palkintorahoista"  Tuskin tuo edellä oleva valittaja on 300 000 euroa tienannut koko sinä aikana kun Kaisa on siihen pystynyt parhaimmillaan yhdessä vuodessa.

Hymytin

Itkutin kirjoitti:
Mielestäni on aina hienoa kun "urheilija" lopettaa turhakkeensa ja alkaa oikeisiin töihin tienaamaan veroeuroja niiden valtavan tuhlaamisen sijaan.

Kaikilla Kaisalle syydetyillä euroilla saati esimerkiksi suoranaisella korruptiolla ja kaverinkaupalla rakennetulla Kontiolahden AH-stadionilla olisi tehty paljon hyvää vähäosaisille maassamme.

En ole koskaan ymmärtänyt miten meillä on varaa kulttuuriin ja viihteeseen kun ihmishengen hinta on usein vain 2000€ maassamme (magneettikuvaus), tai lämmin pieni yksiö tai hieman ruokaa. No mitäpä niillä väliä kunhan telkusta tulee urheilua, ilmaiseksi.

Arvoisa Itkutin, mitä konkreettista olet itse omasta aloitteesta ja omakätisesti tehnyt oman elämäsi parantamiseksi. Niin, et mitään. Kaisa on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla