Heini Harve-Rytsälä ei pidä itseään sankarina: "Systeemi on se sankari, en minä."
Heini Harve-Rytsälä ei pidä itseään sankarina: "Systeemi on se sankari, en minä."

Heini Harve-Rytsälä on yksi Me Naisten Ylpeästi moninainen -kampanjan keulakuvista.

Olen pahoillani, lapsesi on kuollut. Emme voineet auttaa häntä. Tällaiset sanat ensihoitolääkäri Heini Harve-Rytsälä saattaa joutua lausumaan kesken työpäivänsä. Yhden ainoan työvuoron aikana hän kertoo lohduttoman asian omaisille joskus useammankin kerran: vaimosi, miehesi, äitisi tai isäsi on menehtynyt.

– Joka kerta se on yhtä vaikeaa. Kaikista tärkeintä työssäni on yrittää auttaa ja hoitaa ihmisiä, ettei niin kävisi. Mutta kuolemalle ei voi mitään. Siksi toiseksi tärkeintä on, että pystyn kertomaan siitä omaisille oikein. Niin, että he kokevat tulevansa kohdatuiksi, Heini sanoo.

Neljän lapsen äitinä Heiniä koskettavat erityisesti lasten onnettomuudet ja sairaudet. Kun käsissä on saman ikäinen lapsi, joka vilkutti kotiovelta Heinin lähtiessä töihin, toisen vanhemman hätä tulee iholle. Tuo voisi olla minun hätääni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Eläydyn vahvasti vanhemman rooliin, vaikka tietäisin, että tilanteesta selvitään. Niinä hetkinä joudun tekemään paljon töitä, että pystyn jättämään tunteeni taka-alalle. On kuitenkin potilaan etu, että keskityn faktoihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tunteet tulevat keikan jälkeen ja saavat tulla. Heini ei halua pitää yllä sitä stereotypiaa, että ensihoitolääkäri olisi vain kovapintainen.

– Määrätietoinen pitääkin olla, mutta en häpeä sitä, jos raskaan tehtävän jälkeen itkettää. Pystyn lopettamaan itkun siihen paikkaan, kun tulee seuraava tehtävä.

Kyyneleet nousevat silmiin nytkin, kun Heini kertoo vainajan omaisten kohtaamisesta. Hän uskoo, että niin pitääkin olla.

– Sitten kun ihmisen kuolema ja omaisten kohtaaminen eivät enää kosketa minua, on aika lopettaa nämä työt. Toistaiseksi niin ei ole lähellekään käymässä.

Ei kiitos sankarin viittaa

Heinin voisi helposti sanoa olevan sankariammatissa: hän on se lääkäri, joka saapuu paikalle helikopterilla. Heini haluaa kuitenkin riisua sankarin viitan. Kulkupeli on näyttävä, mutta työ samaa kuin ensihoitajien työ ambulanssissa ja lääkärien sairaalassa.

– Systeemi on se sankari, en minä. On hienoa olla osa viranomaisjärjestelmää, joka yhdessä tekee tätä työtä.

Kopterilääkärinä Heinin työhön kuuluu silti tilanteita, joita kenen tahansa hermo ei kestäisi. Joskus kopteri on jo tehtävällä, kun samaan aikaan tulee toinen hälytys, sitten kolmas. Silloin on tehtävä vaikea päätös: missä lääkärihelikopterista on todennäköisesti eniten apua. Päätöksen teossa auttaa muu miehistö, jonka kanssa lääkäri miettii pikaisesti esimerkiksi lentoaikoja, säätä ja sitä, mihin kopteri pystyy laskeutumaan. Lääketieteellisen vastuun kantaa kuitenkin Heini.

– Se on nopeaa päätöksen tekoa hyvin vajavaisilla tiedoilla. Jälkeenpäin voi sitten miettiä, osuiko oikeaan.

"Sitten kun ihmisen kuolema ja omaisten kohtaaminen eivät enää kosketa minua, on aika lopettaa nämä työt. Toistaiseksi niin ei ole lähellekään käymässä."
"Sitten kun ihmisen kuolema ja omaisten kohtaaminen eivät enää kosketa minua, on aika lopettaa nämä työt. Toistaiseksi niin ei ole lähellekään käymässä."

Joskus tulee yllätyksiä. Aina ei esimerkiksi päästä laskeutumaan sinne, mihin etukäteen toivottiin. Jälkipyykissä tulee apuun Heinin särmä luonne.

– Joka kerta kun teen päätöksen, kysyn itseltäni: olenko miettinyt tämän parhaani mukaan niillä tiedoilla, joita minulla on käytettävissä? Jos olen, ja myöhemmin paljastuu jotain muuta, en voi sille mitään. On täytynyt hyväksyä, että aina ei voi tehdä niin hyvin kuin haluaisi.

Elämä ja kuolema yhdessä tunnissa

Heini on läsnä elämän päättyessä, mutta toisaalta välillä paikalla myös silloin, kun se alkaa. Kuten siinä vuorossa, kun hän sai todistaa ensimmäisenä aamulla terveen vauvan syntymää. Seuraava tehtävä päättyi iäkkään ihmisen kuolemaan.

– Tunnin sisällä sain kunnian olla mukana sekä elämän alussa että lopussa. Koen arvokkaana myös sen, että pääsemme ihmisen kaikista pyhimpään, kotiin. Työ on raskasta, mutta antaa kuitenkin paljon enemmän kuin ottaa.

Välillä hän on mukana traagisissa tilanteissa, joiden kulku ei ole ollut lainkaan sitä, miltä lopputulos ulkopuolisista näyttää. Kun hän myöhemmin lukee nettikirjoittelua ja julkista kommentointia tapauksesta, tiedot ovat vääriä ja oletukset suorasukaisia.

– On raastavan surullista lukea niitä. Tekisi mieli huutaa, että voi jos tietäisitte!

Koskaan hänkään ei voi tietää, millainen 24 tunnin päivystysvuorosta tulee. Joskus Heini saattaa istua koko vuoron puhelimessa auttamassa ambulansseissa työskenteleviä ensihoitajia. Se on yhtä tärkeää kuin työ kopterissa.

– Tai sitten löydän itseni lentämässä meren yllä johonkin rahtilaivaan.

Vaikka työpäivä olisi kuinka raskas, se on silti vain työtä. Kun Heini lähtee kotiin, asiat jäävät taakse.

Mitä yhdestä sotkusta

”Sä olet äiti kehittynyt, et ole enää niin ankara”, tokaisi Heinin poika äidilleen vastikään. Ankaralla poika viittasi siihen, että Harve-Rytsälän perheessä ei oteta turhia turvallisuusriskejä. Heini muistuttaa herkästi, että pyöräilykypäröiden pitää olla asianmukaisesti kiinnitetty. Astian­pesukoneen alakorissa ei koskaan ole veitsiä pystyssä, koska niihin voi kaatua.

– Niihin todella voi, Heini sanoo painokkaasti.

– Lapset nauravat, että niuhotan asioista, mutta työssäni näen, mitä kaikkea voi sattua. Vahvimmin jäävät mieleen juuri ne onnettomuudet, jotka ovat olleet hyvin pienestä kiinni. Työni on kuitenkin tuonut myös sen ymmärryksen, että en voi suojella lapsiani kaikelta. Vaikka tekisin kaikkeni, jotain voi sattua tai joku voi sairastua. Siksi haluan antaa lapsille myös vapautta.

Heinillä on työssään näköalapaikka elämän haurauteen. Se on muuttanut hänen elämänasennettaan. Jos maito kaatuu siksi, että pöydässä pelleillään ja kaikilla on hauskaa, Heini nappaa tyynesti tiskirätin ja kuivaa pöydän. Sunnuntaiksi kaavailtu siivouspäivä taas saa luvan väistyä, jos aurinko paistaa ja lapset haluavat retkelle.

– En jaksa niuhottaa pikkuasioista. Kenelle tahansa voi sattua silmänräpäyksessä jotakin, joka muuttaa elämän lopullisesti. Pyrimme perheen kanssa nauttimaan juuri siitä, mitä nyt on ja mihin pystymme. En myöskään lykkää eteenpäin ihmisten kohtaamisia ja sanon ne asiat, jotka haluan toisen tietävän.

"Olen pohjimmiltani heppatyttö maalta. Minulle on tärkeää, että ympärillä on tilaa."
"Olen pohjimmiltani heppatyttö maalta. Minulle on tärkeää, että ympärillä on tilaa."

Kun Heini tulee vuorokauden mittaiselta päivystysvuorolta kotiin, vastassa on yleensä häntää heiluttava koira ja hiljainen talo. Kun lapset saapuvat hoidosta ja koulusta, he jo tietävät: tänään syödään pitsaa ja katsotaan leffaa. Aiemmin Heini yritti suorittaa kaikkea pientä vuoron jälkeen. Sitten hän tajusi olevansa liian väsynyt tekemään mitään muuta kuin olemaan rennosti lasten kanssa.

Lapsille äidin työ on arkipäivää. Kun Heinin kopteri palasi taannoin tehtävältä ja lensi tyttären jalkapalloharjoitusten yli, kaikki kääntyivät katsomaan – paitsi yksi.

– Tyttäreni oli todennut, että jatketaan nyt tätä peliä, se on vain mun äiti, Heini naurahtaa.

Unelmat päivittyivät

Ammattimuusikko. Sellainen Heinistä piti tulla. Ensihoitolääkäri ei ollut koskaan hänen toiveammattinsa. Lukio­ikäiseksi saakka Heini soitti huilua kahdeksan tuntia päivässä. Itäblokin maissa koulutuksensa saaneiden opettajien vaatimukset olivat kovia: mitä pahemmilla rakoilla kädet olivat soittamisesta, sen parempi.

Abikesänä Heinin oli myönnettävä itselleen karvas totuus.

– Tajusin, että en ole tarpeeksi lahjakas. Olin soittanut 11-vuotiaasta asti kurinalaisesti ja käyttänyt kaiken energiani siihen. Nuoruudesta jäi aika paljon kokematta.

Päätös oli raskas, ja Heini tunsi myös syyllisyyttä. Aiheuttiko hän vanhemmilleen ja opettajilleen pettymyksen? Jälkikäteen hän kuitenkin näkee kokemuksessa suuren opin. Asioita voi tehdä täysillä, ja silti todeta, ettei se sittenkään ollut hyvä juttu.

– Jos luo vain yhden kuvan siitä, mitä haluaa tehdä, sokeutuu muille. On uskallettava tarttua tilaisuuteen, vaikkei se olisikaan sitä, mitä on aina ajatellut.

Heinin tilaisuudeksi avautui naisten vapaaehtoinen asepalvelus, jossa hän suoritti lääkintäreserviupseerikoulun. Ensihoitolääkäreitä ja heille järjestettävää koulutusta oli tuolloin vielä Suomessa vähän, ja puolustusvoimat tarjosi edelläkävijänä simulaatiokoulutusta myös lääkäreille. Palveluksen jälkeen Heini on käynyt kertaamassa sen verran, että sotilasarvo on reservin luutnantti.

Kun viimeisin kertausharjoituskutsu tuli viime joulun alla, Heini hihkaisi ensin innosta. Sitten hän muisti vatsassa kasvavan vauvan.

– Tajusin, että tällä kertaa en voikaan mennä, ja piti hakea neuvolasta sitä varten todistus.

Ei Heini sitäkään olisi uskonut, että neuvola tulee niinkin tutuksi paikaksi kuin se viime vuosien aikana on tullut.

– En olisi ikinä kuvitellut, että minulla on iso perhe. En ikinä haaveillut siitä. Mutta jokainen lapsistamme on ollut niin ihana, että olemme halunneet vielä yhden.

Pohjimmiltaan heppatyttö

Multaa kynsien alla, vanha villapaita päällä ja perheen poni rapsuteltavana. Sellaisina hetkinä Heini sanoo olevansa omimmillaan.

– Se on ehkä sitä kaikista aidointa minua. Olen pohjimmiltani heppatyttö maalta. Minulle on tärkeää, että ympärillä on tilaa.

Lapsena Heini lähes asui talleilla, ja kun vanhin lapsista halusi aloittaa ratsastusharrastuksen, Heinin oli helppo innostua mukaan. Tallille lähtee yleensä koko perhe.

– Kaikki lapset eivät ole heppaharrastajia, mutta osa tykkää esimerkiksi uida ojassa, Heini nauraa.

Isoissa eläimissä häntä kiehtoo se, että niitä ei voi huijata. Jos on itse kiukkuinen, kiukku tarttuu helposti hevoseenkin.

– On mentävä itseensä ja mietittävä, mikä minua ärsyttää. Niin sen pitäisi mennä ihmistenkin kanssa. On turha sanoa, ettei mikään vaivaa, jos joku vaivaa. Hevoset auttavat minua ymmärtämään paremmin myös ihmisiä.

Heini Harve- Rytsälä

38-vuotias ensihoitolääkäri asuu Tuusulassa.

Työskentelee HUS Akuutissa osastonlääkärinä.

Perhe puoliso, neljä lasta, koira ja poni.

Marppu

Miksi itkemistä pitäisi hävetä? Kuuluu luonnollisena osana ihmisen, myös lääkärin elämään. Ihminen ei ole kone, ja jos noin vaativassa työssä yrittäisi sulkea tunteitaan pois, aiheuttaisi itselleen uupumisen. Soisi tämän tyyppisen ajattelun jo hiipuvan..

Sisältö jatkuu mainoksen alla